Sadepäivän ilo
Puu ratisee ja halot halkeilevat tulessa, syöttäen välillä kipinöitä pimeään. Savu tuoksuu ja ihmiset tulen ympärillä ovat kietoutuneet huopiinsa.
- Voi kerrotko meille taas heistä kolmesta? Tämä pimeä yö saa niskavillani nousemaan tavalla, jota tulen lämpö ei riitä karkoittamaan. Kertoisitko heistä, kertoisitko?
Hän kenelle kysymys on esitetty tuijottaa tuleen, nokea poskellaan, hiukset sekaisin, hiljaisena kuin sumuinen pelto tai vedenalainen maailma.
- Ei ole mukavaa paeta aina vain. Tuntuu että kodin muistokin alkaa hiljalleen kadota. Ja ihmiset! Hädin tuskin muistan naapureidemme kasvoja. Tai sukulaisten. Ikävöin heitä niin kovin. Ole kiltti ja kerro meille heistä kolmesta, sillä se on jotain turvallista ja tuttua. jotain sellaista mikä mielessäni voin rauhallisesti levätä yön yli. Jos et meille kerro on yö minulle tuskaisen levoton: Makaan selälläni silmät avonaisia tuijottaen tähtitaivasta ja yritän turhaan palauttaa sumenneita kasvoja mieleeni. Ole niin kiltti..
Hän kenelle puhutaan on vieläkin hiljaa, mietteliäänä ja kärsivällisenä, mutta silmistään kärsivänä. Puut huojuvat vähän matkan päässä tuulessa, ja kahisuttavat lehtiään. Mutta tulen ääreen ei tuuli yltä, sillä tälle yölle he ovat löytäneet suojaisan paikan. Kallioiden ympäröimän.
- He ovat oikeassa. Minäkin mielelläni kuulisin taas. Sillä muuten mieleeni palaa pienokaiseni. Hän.. Tiedättehän..
Puhuneen miehen ääni särkyi, ja hän vavahti. Muut katsoivat nuotioon peläten hiljaisuutta, joka oli syntynyt. Varovaisina kuin metsäpeurat. Mitä tuollaiseen voi edes vastata tai sanoa? Nyt hän kelle oli puhuttu nosti ensimmäisen kerran katseensa, silmät kosteina ja hengitys hiukan väristen. Oli vaikea ymmärtää, että hän oli vasta poika silmineen, jotka olivat surusta väärät. Niin paljon menettäneet. Kodin ja rakkauden. Nyt vain paossa näiden ihmisten kanssa, joista oli muodostunut hitaasti eräänlainen perhe. Tai sen vastine. Kaikki he kulkivat ainainen pelon kuristus rinnassaan. Hän kelle oli puhuttu huokaisi syvään.
- Hyvä on. Vaikka en liian usein haluaisi tuoda heitä ääneksi, sillä se saa taas ikäväni araksi ja tuoreeksi kuin vuotavan avohaavan tai palovamman. Jo arpeutunut kipu on hetken taas kuin vasta eilen syntynyt. Se raastaa armotta, mutta toisaalta se muistuttaa minua niin paljosta..
Hän, jolle oli puhuttu otti halon käteensä, ja lisäsi sen nuotioon, joka oli vähän jo hiipunut. Kaikki katsoivat tarkkaavaisina häneen, mutta hän ei katsonut kehenkään.
- Ennen pakoani läpi arojen ja erämaiden. Ennen suurta hävitystä, joka vei kaiken mukanaan, tuhosi kaiken meille monelle rakkaan.
Näin hän aloitti, ja sulki sitten hetkeksi silmänsä, ja kurtisti kulmiaan silmät suljettuina. Sen näköisenä hän oli jonkun aikaa ennen kuin rypyt yhtäkkiä katosivat hänen kasvoiltaan, ja ne silenivät suloiseksi onnelliseksi ilmeeksi. Ilme katosi nopeasti synnyttyään, ja kohta kun hän avasi silmänsä oli hänen onnellisesta ilmeestään jäljellä enää kiilto silmissä. Kiilto, joka oli hyvin syvällä hänen silmissään, aivan kuin kupariraha kaivon pohjalla välkkymässä.
- Ennen sitä oli aika kun elimme tavallisesti kodeissamme, turvallisesti perheidemme ja ystäviemme ympäröimänä. Silloin kävimme koulua ja harrastimme kaikenlaista mukavaa, joka sai meidät iloiseksi. Minä olin autuaan huoleton pojankloppi tuona rauhan ja onnen aikana. Mutta sydämeni sotakentillä oli aina kyyneleitä, huutoa, suudelmia ja intohimoa..
Tarina kolmesta
Ensimmäinen heistä oli sydämessäni nopeiten syttynyt. Rovio tai tuli, suuri liekkimyrsky. Hän huumaannutti minut todella tunteella, jonka kanssa en ollut aiemmin tanssinut. Hän.. En tiedä miten voisin kuvailla häntä, niin että näkisitte edes kalpean heijastuksen hänestä sellaisena kun hän oli. Mutta hän oli vaalea ja hoikka. Hyvin hento ja kaunis. Kun hän katsoi minuun sydämeni - joka oli ollut kuihtunut puu - kukki yhtäkkiä kauneinta loistoaan. Kasvatti inspiraation makeita hedelmiä: Rakkauslauluja ja runoja. Pääni oli hänestä kovin pyörällä. Hän oli tyttö, joka puhui ääneen tunteitaan hyvin harvoin. Hän ei jostain syystä voinut tuoda sanoiksi rakkauttaan. Mutta minä kaipasin kipeästi häneltä vastauksia, lähes vaadin. Mutta ääneen hän ei puhunut tunteistaan. Minun oli usein vaikea ymmärtää sitä. Mutta kun todella kaipasin vastauksia jonkun kerran, pystyin lukemaan kaiken hänen silmistään. Hänen silmänsä olivat terävän sähkön sinistä. Kipinöivää ja vaarallista. Hänen silmänsä olivat tähdet, niin suurta iloa ja valoa niistä aina loisti. Ne olivat älykkäät silmät. Mutta myös tilanteen tullen tunteikkaat. Sillä kun hänelle kerroin omasta rakkaudestani väistyi tuo kipinöivä sähkön sini hänen silmistään. Se astui sivuun antaen tilaa tummalle siniselle. Sellaiselle lempeälle sinisille, jolle aamutähti venus syttyy. Sellaiselle siniselle, jonka voi nähdä vain aamuyöstä pienen katoavan hetken, yön ja aamun käännekohdassa. Siinä sinisessä loisti niin suuri lempeys, että oli lähes mahdotonta kääntää katsettaan. Siinä sinisessä velloi rakkaus, jonka veroista vain harvoin on maan päällä nähty. Ja tuollaisen siniseen katsoessani hänen silmissään sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini, enkä enää epäillyt. En tuuman vertaa. Hänen hymystään silloin elin, ja naurustaan lensin. Kosketuksestamme tunsin ja suudelmastamme putosin. Putosin tähtitaivaalta peilityyneen ja takaisin, Enkelten teitä, huumaantuneena kuin Romeo ikään. Ja erotessamme oli sydämeni täynnä synkkää katkeruutta. Pelkoa, ja alkavaa ikävää. Olin kovin kovin mustasukkainen hänen vuokseen. Sillä missä ikinä hän liikkuikaan sai hän huomiota osakseen. Liehitteleviä katseita, limaisia silmäniskuja, tuttavallisia iskuyrityksiä. Mutta rakastin häntä parhaan osaaamiseni mukaan, vaikka mustasukkaisuus usein raastoi minua todella paljon. Hän oli myös ylpeä ja arvoiltaan suoraselkäinen. Hänellä oli unelmia, joita kutsui mielummin suunitelmiksi, sillä uskoi itseensä lähes aina vankkumattomasti. Arvoiltaan hän oli hyvin perinteinen, toisin kuin minä, ja isänmaatamme hän aina ihailikin vakaumuksellisesti. Mutta vaikka hänen arvonsa olivatkin mitä olivat, ei hän mielestäni koskaan kenellekään tosissaan pahaa tahtonut. Vaikeni vain, ja oli hiljaa hyväksymättä. Tai pysyi kannassaan, vaikka kovasti näytin hänelle perusteluita hänen arvojaan vastaan. Hän oli sydämeni valtiatar aina alkutalven pimeydestä loppukesän hämärtyviin iltoihin. Ikävöin häntä vielä kauan eromme jälkeen. Ikävöin ja kaipasin.
Toinen heistä oli ensimmäiselle melkein kuin vastakohta. Ja niin sen täytyi ollakin. Hänen hiuksensa oli punaiset, lähes oranssit - tulta hänen harteillaan. Myöskin hän oli solakka ja sievä, mutta rennompi ryhdiltään kuin ensimmäinen. Häneen en rakastunut heti miten, vaan vasta jälkikäteen. Ymmärrettyäni sen kauneuden, jonka keskenämme jaoimme. Tunteistaan ja ajatuksistaan hän puhui paljon, ja oli vielä liberaalimpi kuin minä. Hänessä oli taiteellista arvokkuutta, mystistä tarvetta ja janoa oman itsensä ja tunteidensa täydelliseksi kokijaksi. Saatoimme puhua tunteja filosofiasta tai ihmisistä. Asenteista ja ajatuksista. Ja kahdestaan tuntui kun olisimme olleet lautalla muusta maailmasta erillään: Toisiamme täydellisesti ja nopeasti ymmärtäen. Melkein täydensimme toisiamme, ja rakastin häntä paljon. Paljon enemmän kun olisi saanut. Yksinäinen sieluparkani oli niin harmoninen hänen seurassaan, ja hän innostui asioista leimahtaen aivan kuten minä, ja intoamme ja tunteidemme paloa riitti pidemmälle kun koimme niitä yhdessä. Häneen tuntui pystyvän tukeutumaan, ja hän minuun. Se oli läikkyvää ja hurjaa tasapainoa. Hänen silmänsä olivat tummemmat ja toivat mieleeni punaviinin maun. Surullisen täyteläisen, myös lohduttavan. Kuitenkin noihin silmiin syttyi ilo niin nopeasti, että se oli hämmästyttävää ja riemastuttavaa samalla aikaa. Rakkautemme ei kestänyt kuin katoavan hetken, sillä tarinamme loppu oli tuomittu alkamishetkellään. Tiemme erkanivat nopeasti, niin että itsekin yllätyin ja jouduin näyttelemään välinpitämätöntä, vaikka sisälläni kuohui ja myrskysi suru ja epätoivo. Siitä surkeasta kohtalosta, joka meidät erotti. Häntä juoksin suoraan syleilemään - ja syleilyssämme oli jotain korvaamatonta yhenäisyyttä - mutta melkein yhtä nopeasti erkanime mitä olimme yhteenkin tulleet. Ikävöin häntä aikani, mutta nyt tuuli on jo puhaltanut suurimman osan tuosta ikävästä merelle. Hän oli tyttö, joka oli valmis syleilemään lähes jokaista vastaantulijaa katsomatta heidän erilaisuutaan millään tavalla ikävästi tai vaivaantuneena. Hänellä oli todella suuri sydän, joka kantoi paljon murhetta mukanaan, eikä hän koskaan päästänyt tahattomasti tuota murhetta katoamaan vaan säilytti sen aina ylpeästi ja tunnollisesti kuin aarteen tai arvoesineen.
Kolmas oli enkeli. Hänen muisteleminenkin tekee minut sanattomaksi. Vieläkin. Ja nyt tai milloin vain muuten jos suljen silmäni, näen hänet. Eikä suurempaa ikävää ole, kun mitä nyt kaiken aikaa kannan mukanani. Hänet opin tuntemaan hitaasti. Tutustuimme kuin sade ja meri toisiinsa. Toinen makeana, toinen suolaisena. Pisara pisaralta. Kun viimein ymmärsin rakastavani häntä, tajusin että olin rakastanut aina. Olimme tanssineet kauan toisiamme edes hipaisematta, viehkeästi ja varovasti. Hän oli minun lumihiutaleeni. Hänen askeleensa olivat kevyitä hipaisuja maahan. Askeleet, jotka jättävät peräänsä keväisiä auringon säteitä. Sellaisia, jotka saavat kukat aukaisemaan terälehtensä. Hänen silmänsä olivat avaruus avaruuden jälkeen. Ne olivat samalla aikaa kartoitettu, mutta kartoittamatta. Hän katsoo jokaista samalla suloisen oikeudenmukaisella tavallaan. Hymyynsä, joka sulattaa ja lämmittää. Kosken kuohahdus tai aallon vallaton tyrsky. Ruskeat hiuksensa olivat suorat kuin horisonttiviiva. Lämmöstään olisi voinut tehdä kapalon vauvalle. Tuoksustaan päihteen. Mutta ennen kaikkea hänen vilpittömyytensä, joka sai ukkosen ja helteen vaikuttamaan laimeilta ja teennäisiltä. Hänen vilpittömyytensä, joka oli kietoutunut kuin kuunvalosta tehty huntu hänen ympärilleen. Se kaikki sai sydämeni lyömään kaksi kertaa niin nopeasti kuin yleensä. Hän sai minut ajattelemaan sitä mitä haluan rakkaudellani antaa hänelle: Halusin antaa hänelle..
Ja kun hän lopulta vaikeni oli tulen ympärillä hiljaista. Kaikki tiesivät, että sanoja olisi vielä lisää. Mutta niitä ei kuultaisi tänään, sillä niistä puhuminen teki liian kipeää. Kertojan kasvot olivat väsyneet, mutta ilmeettömät.
- Minä muistan taas enemmän. Pienin heistä kuiskasi tulen rätinän yli.
Ja kohta kaikki kävivät yksitellen makuulle miettien juuri lausuttuja sanoja mielessään, ja lopulta niiden tasaisuuteen nukahtaen. Ainoastaan kertojamme jäi valvomaan yksin tulta yllä pitäen. Ja sillä hetkellä kun aamu, ja yö kohtasivat, valui kertojamme nokiselle poskelle yksinäinen kyynel. Sillä taivaan turkoosin sininen väri muistutti häntä ensimmäisestä. Roihuava tuli, ja sen liekit toisesta. Kolmas oli kokoajan hänen mielessään, ja siksi hän näkikin ajatuksissaan lumihiutaleita leijailemassa alas aamuyön taivalta muistuttaen hänestä.
Eikä ikävä ja tuska ole koskaan ollut suurempaa ja kauheampaa - mutta samalla niin kaunista - kun sinä nimenomaisena hetkenä.
- Voi kerrotko meille taas heistä kolmesta? Tämä pimeä yö saa niskavillani nousemaan tavalla, jota tulen lämpö ei riitä karkoittamaan. Kertoisitko heistä, kertoisitko?
Hän kenelle kysymys on esitetty tuijottaa tuleen, nokea poskellaan, hiukset sekaisin, hiljaisena kuin sumuinen pelto tai vedenalainen maailma.
- Ei ole mukavaa paeta aina vain. Tuntuu että kodin muistokin alkaa hiljalleen kadota. Ja ihmiset! Hädin tuskin muistan naapureidemme kasvoja. Tai sukulaisten. Ikävöin heitä niin kovin. Ole kiltti ja kerro meille heistä kolmesta, sillä se on jotain turvallista ja tuttua. jotain sellaista mikä mielessäni voin rauhallisesti levätä yön yli. Jos et meille kerro on yö minulle tuskaisen levoton: Makaan selälläni silmät avonaisia tuijottaen tähtitaivasta ja yritän turhaan palauttaa sumenneita kasvoja mieleeni. Ole niin kiltti..
Hän kenelle puhutaan on vieläkin hiljaa, mietteliäänä ja kärsivällisenä, mutta silmistään kärsivänä. Puut huojuvat vähän matkan päässä tuulessa, ja kahisuttavat lehtiään. Mutta tulen ääreen ei tuuli yltä, sillä tälle yölle he ovat löytäneet suojaisan paikan. Kallioiden ympäröimän.
- He ovat oikeassa. Minäkin mielelläni kuulisin taas. Sillä muuten mieleeni palaa pienokaiseni. Hän.. Tiedättehän..
Puhuneen miehen ääni särkyi, ja hän vavahti. Muut katsoivat nuotioon peläten hiljaisuutta, joka oli syntynyt. Varovaisina kuin metsäpeurat. Mitä tuollaiseen voi edes vastata tai sanoa? Nyt hän kelle oli puhuttu nosti ensimmäisen kerran katseensa, silmät kosteina ja hengitys hiukan väristen. Oli vaikea ymmärtää, että hän oli vasta poika silmineen, jotka olivat surusta väärät. Niin paljon menettäneet. Kodin ja rakkauden. Nyt vain paossa näiden ihmisten kanssa, joista oli muodostunut hitaasti eräänlainen perhe. Tai sen vastine. Kaikki he kulkivat ainainen pelon kuristus rinnassaan. Hän kelle oli puhuttu huokaisi syvään.
- Hyvä on. Vaikka en liian usein haluaisi tuoda heitä ääneksi, sillä se saa taas ikäväni araksi ja tuoreeksi kuin vuotavan avohaavan tai palovamman. Jo arpeutunut kipu on hetken taas kuin vasta eilen syntynyt. Se raastaa armotta, mutta toisaalta se muistuttaa minua niin paljosta..
Hän, jolle oli puhuttu otti halon käteensä, ja lisäsi sen nuotioon, joka oli vähän jo hiipunut. Kaikki katsoivat tarkkaavaisina häneen, mutta hän ei katsonut kehenkään.
- Ennen pakoani läpi arojen ja erämaiden. Ennen suurta hävitystä, joka vei kaiken mukanaan, tuhosi kaiken meille monelle rakkaan.
Näin hän aloitti, ja sulki sitten hetkeksi silmänsä, ja kurtisti kulmiaan silmät suljettuina. Sen näköisenä hän oli jonkun aikaa ennen kuin rypyt yhtäkkiä katosivat hänen kasvoiltaan, ja ne silenivät suloiseksi onnelliseksi ilmeeksi. Ilme katosi nopeasti synnyttyään, ja kohta kun hän avasi silmänsä oli hänen onnellisesta ilmeestään jäljellä enää kiilto silmissä. Kiilto, joka oli hyvin syvällä hänen silmissään, aivan kuin kupariraha kaivon pohjalla välkkymässä.
- Ennen sitä oli aika kun elimme tavallisesti kodeissamme, turvallisesti perheidemme ja ystäviemme ympäröimänä. Silloin kävimme koulua ja harrastimme kaikenlaista mukavaa, joka sai meidät iloiseksi. Minä olin autuaan huoleton pojankloppi tuona rauhan ja onnen aikana. Mutta sydämeni sotakentillä oli aina kyyneleitä, huutoa, suudelmia ja intohimoa..
Tarina kolmesta
Ensimmäinen heistä oli sydämessäni nopeiten syttynyt. Rovio tai tuli, suuri liekkimyrsky. Hän huumaannutti minut todella tunteella, jonka kanssa en ollut aiemmin tanssinut. Hän.. En tiedä miten voisin kuvailla häntä, niin että näkisitte edes kalpean heijastuksen hänestä sellaisena kun hän oli. Mutta hän oli vaalea ja hoikka. Hyvin hento ja kaunis. Kun hän katsoi minuun sydämeni - joka oli ollut kuihtunut puu - kukki yhtäkkiä kauneinta loistoaan. Kasvatti inspiraation makeita hedelmiä: Rakkauslauluja ja runoja. Pääni oli hänestä kovin pyörällä. Hän oli tyttö, joka puhui ääneen tunteitaan hyvin harvoin. Hän ei jostain syystä voinut tuoda sanoiksi rakkauttaan. Mutta minä kaipasin kipeästi häneltä vastauksia, lähes vaadin. Mutta ääneen hän ei puhunut tunteistaan. Minun oli usein vaikea ymmärtää sitä. Mutta kun todella kaipasin vastauksia jonkun kerran, pystyin lukemaan kaiken hänen silmistään. Hänen silmänsä olivat terävän sähkön sinistä. Kipinöivää ja vaarallista. Hänen silmänsä olivat tähdet, niin suurta iloa ja valoa niistä aina loisti. Ne olivat älykkäät silmät. Mutta myös tilanteen tullen tunteikkaat. Sillä kun hänelle kerroin omasta rakkaudestani väistyi tuo kipinöivä sähkön sini hänen silmistään. Se astui sivuun antaen tilaa tummalle siniselle. Sellaiselle lempeälle sinisille, jolle aamutähti venus syttyy. Sellaiselle siniselle, jonka voi nähdä vain aamuyöstä pienen katoavan hetken, yön ja aamun käännekohdassa. Siinä sinisessä loisti niin suuri lempeys, että oli lähes mahdotonta kääntää katsettaan. Siinä sinisessä velloi rakkaus, jonka veroista vain harvoin on maan päällä nähty. Ja tuollaisen siniseen katsoessani hänen silmissään sain vastaukset kaikkiin kysymyksiini, enkä enää epäillyt. En tuuman vertaa. Hänen hymystään silloin elin, ja naurustaan lensin. Kosketuksestamme tunsin ja suudelmastamme putosin. Putosin tähtitaivaalta peilityyneen ja takaisin, Enkelten teitä, huumaantuneena kuin Romeo ikään. Ja erotessamme oli sydämeni täynnä synkkää katkeruutta. Pelkoa, ja alkavaa ikävää. Olin kovin kovin mustasukkainen hänen vuokseen. Sillä missä ikinä hän liikkuikaan sai hän huomiota osakseen. Liehitteleviä katseita, limaisia silmäniskuja, tuttavallisia iskuyrityksiä. Mutta rakastin häntä parhaan osaaamiseni mukaan, vaikka mustasukkaisuus usein raastoi minua todella paljon. Hän oli myös ylpeä ja arvoiltaan suoraselkäinen. Hänellä oli unelmia, joita kutsui mielummin suunitelmiksi, sillä uskoi itseensä lähes aina vankkumattomasti. Arvoiltaan hän oli hyvin perinteinen, toisin kuin minä, ja isänmaatamme hän aina ihailikin vakaumuksellisesti. Mutta vaikka hänen arvonsa olivatkin mitä olivat, ei hän mielestäni koskaan kenellekään tosissaan pahaa tahtonut. Vaikeni vain, ja oli hiljaa hyväksymättä. Tai pysyi kannassaan, vaikka kovasti näytin hänelle perusteluita hänen arvojaan vastaan. Hän oli sydämeni valtiatar aina alkutalven pimeydestä loppukesän hämärtyviin iltoihin. Ikävöin häntä vielä kauan eromme jälkeen. Ikävöin ja kaipasin.
Toinen heistä oli ensimmäiselle melkein kuin vastakohta. Ja niin sen täytyi ollakin. Hänen hiuksensa oli punaiset, lähes oranssit - tulta hänen harteillaan. Myöskin hän oli solakka ja sievä, mutta rennompi ryhdiltään kuin ensimmäinen. Häneen en rakastunut heti miten, vaan vasta jälkikäteen. Ymmärrettyäni sen kauneuden, jonka keskenämme jaoimme. Tunteistaan ja ajatuksistaan hän puhui paljon, ja oli vielä liberaalimpi kuin minä. Hänessä oli taiteellista arvokkuutta, mystistä tarvetta ja janoa oman itsensä ja tunteidensa täydelliseksi kokijaksi. Saatoimme puhua tunteja filosofiasta tai ihmisistä. Asenteista ja ajatuksista. Ja kahdestaan tuntui kun olisimme olleet lautalla muusta maailmasta erillään: Toisiamme täydellisesti ja nopeasti ymmärtäen. Melkein täydensimme toisiamme, ja rakastin häntä paljon. Paljon enemmän kun olisi saanut. Yksinäinen sieluparkani oli niin harmoninen hänen seurassaan, ja hän innostui asioista leimahtaen aivan kuten minä, ja intoamme ja tunteidemme paloa riitti pidemmälle kun koimme niitä yhdessä. Häneen tuntui pystyvän tukeutumaan, ja hän minuun. Se oli läikkyvää ja hurjaa tasapainoa. Hänen silmänsä olivat tummemmat ja toivat mieleeni punaviinin maun. Surullisen täyteläisen, myös lohduttavan. Kuitenkin noihin silmiin syttyi ilo niin nopeasti, että se oli hämmästyttävää ja riemastuttavaa samalla aikaa. Rakkautemme ei kestänyt kuin katoavan hetken, sillä tarinamme loppu oli tuomittu alkamishetkellään. Tiemme erkanivat nopeasti, niin että itsekin yllätyin ja jouduin näyttelemään välinpitämätöntä, vaikka sisälläni kuohui ja myrskysi suru ja epätoivo. Siitä surkeasta kohtalosta, joka meidät erotti. Häntä juoksin suoraan syleilemään - ja syleilyssämme oli jotain korvaamatonta yhenäisyyttä - mutta melkein yhtä nopeasti erkanime mitä olimme yhteenkin tulleet. Ikävöin häntä aikani, mutta nyt tuuli on jo puhaltanut suurimman osan tuosta ikävästä merelle. Hän oli tyttö, joka oli valmis syleilemään lähes jokaista vastaantulijaa katsomatta heidän erilaisuutaan millään tavalla ikävästi tai vaivaantuneena. Hänellä oli todella suuri sydän, joka kantoi paljon murhetta mukanaan, eikä hän koskaan päästänyt tahattomasti tuota murhetta katoamaan vaan säilytti sen aina ylpeästi ja tunnollisesti kuin aarteen tai arvoesineen.
Kolmas oli enkeli. Hänen muisteleminenkin tekee minut sanattomaksi. Vieläkin. Ja nyt tai milloin vain muuten jos suljen silmäni, näen hänet. Eikä suurempaa ikävää ole, kun mitä nyt kaiken aikaa kannan mukanani. Hänet opin tuntemaan hitaasti. Tutustuimme kuin sade ja meri toisiinsa. Toinen makeana, toinen suolaisena. Pisara pisaralta. Kun viimein ymmärsin rakastavani häntä, tajusin että olin rakastanut aina. Olimme tanssineet kauan toisiamme edes hipaisematta, viehkeästi ja varovasti. Hän oli minun lumihiutaleeni. Hänen askeleensa olivat kevyitä hipaisuja maahan. Askeleet, jotka jättävät peräänsä keväisiä auringon säteitä. Sellaisia, jotka saavat kukat aukaisemaan terälehtensä. Hänen silmänsä olivat avaruus avaruuden jälkeen. Ne olivat samalla aikaa kartoitettu, mutta kartoittamatta. Hän katsoo jokaista samalla suloisen oikeudenmukaisella tavallaan. Hymyynsä, joka sulattaa ja lämmittää. Kosken kuohahdus tai aallon vallaton tyrsky. Ruskeat hiuksensa olivat suorat kuin horisonttiviiva. Lämmöstään olisi voinut tehdä kapalon vauvalle. Tuoksustaan päihteen. Mutta ennen kaikkea hänen vilpittömyytensä, joka sai ukkosen ja helteen vaikuttamaan laimeilta ja teennäisiltä. Hänen vilpittömyytensä, joka oli kietoutunut kuin kuunvalosta tehty huntu hänen ympärilleen. Se kaikki sai sydämeni lyömään kaksi kertaa niin nopeasti kuin yleensä. Hän sai minut ajattelemaan sitä mitä haluan rakkaudellani antaa hänelle: Halusin antaa hänelle..
Ja kun hän lopulta vaikeni oli tulen ympärillä hiljaista. Kaikki tiesivät, että sanoja olisi vielä lisää. Mutta niitä ei kuultaisi tänään, sillä niistä puhuminen teki liian kipeää. Kertojan kasvot olivat väsyneet, mutta ilmeettömät.
- Minä muistan taas enemmän. Pienin heistä kuiskasi tulen rätinän yli.
Ja kohta kaikki kävivät yksitellen makuulle miettien juuri lausuttuja sanoja mielessään, ja lopulta niiden tasaisuuteen nukahtaen. Ainoastaan kertojamme jäi valvomaan yksin tulta yllä pitäen. Ja sillä hetkellä kun aamu, ja yö kohtasivat, valui kertojamme nokiselle poskelle yksinäinen kyynel. Sillä taivaan turkoosin sininen väri muistutti häntä ensimmäisestä. Roihuava tuli, ja sen liekit toisesta. Kolmas oli kokoajan hänen mielessään, ja siksi hän näkikin ajatuksissaan lumihiutaleita leijailemassa alas aamuyön taivalta muistuttaen hänestä.
Eikä ikävä ja tuska ole koskaan ollut suurempaa ja kauheampaa - mutta samalla niin kaunista - kun sinä nimenomaisena hetkenä.
Kommentit
Lähetä kommentti