Käsittelen tässä blogitekstissäni psykologisia ulottuvuuksia - jotka kuitenkin perustuu omaan päättelyyni ja kokemuksiin - ja näin ollen, jos psykologia ei aihealueena kiinnosta suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. Koko portaiden kulmakivi lähtee perustavanlaatuisesta ajatuksesta, jonka voin itse allekirjoittaa täysin ja missä vain olosuhteissa: Pidän lähes kaikista ihmisistä. Toisin sanoen on hyvin harvoja ihmisiä joista en pidä. Suurimmasta osasta pidän, ja toiseen suureen osaan suhtautumiseni on melko neutraali. Mutta joistakin valituista harvoista en pidä. Ja tässä on mielestäni itsetutkiskelun paikka. Miksi en pidä joistakin ihmisistä, vaikka lähtökohtaisesti pidän kaikista? Tähän voidaan tarjota tietenkin monenlaista selitystä. Yleisin varmaan on, että ei olla samalla aaltopituudella tai muuten vain käsitykset eivät kohtaa. Joskus toisessa ihmisessä saattaa ärsyttää vain jokin yksittäinen piirre. Jokin hyvin tavallinen asia kuten ääni, tapa puhua tai käyttäytyä. Ja taas k

tuulilasini halkeama kuin niili, pujottelee läpi taivaan sillä itselleni selitän maailmaa, toivoessani rauhaa, vaikka se tulee kaukaa tulee liian kaukaa jokapäiväinen, on huomenna jo eilinen, peili sanoi hei, yrität aina liikaa, tarkemmin itseäsi tsiikaa, sun sanoista sais varmaan hiivaa, koska ne paisuu lailla ajatusten, tunteiden hiljaisen kadotuksen aina uuden alotuksen mistä löydän uuden alotuksen ja sanoituksia näitä, ympäri turuja ja teitä, sydämessä eikä siellä missä muisteltii heitä, arkuissansa syvällä maan sisällä niin syvällä maan sisällä, noita kiviä tuijottelen kesällä kun voikukat taittuu, ja huulet mansikoilta taas maistuu ja valo oluttuopin läpi taittuu, kultaine neste korvissa kaikuu solinana, onnellisena lorinana, oluthanan olevana ihanana paikoiltaan tähdet putoavat kun laiturilla umpihumalassa ystävät makoilevat enkä pyydä yhtään enempää enkä saakaan yhtään enempää ja kun katsot minuun maatessasi sängyllä, sydämeni jyskyttää hyvin hitaasti

Moottoritietä rullaan, ja sinua muistelen Hymyssä suin menneitä vuosia mielessäni toistelen Rakkauden ensi huumaa ja kuinka se minua vei Ikuisuus sitten vierelläsi seisoskelin, ja silmiisi katselin Sinä minua kuuntelit kun Tarinoita kerroin ja edestakaisin astelin Muistatko miten kylmän tullen kädet laitoin kylkiisi kii Värähdit ensin mut sitten hymyilit ja taas suutelimme silmät kii Eikä silloin kuulunut hälyä kaupungin tai tuntunut pölyä katuojien Toisiimme nojaten, siihen tunteeseen turvautuen, kohti parempaa paikkaa laskien Olisinko luonasi tänään jos toisin olisi käynyt Olisko maailma jonain päivänä lapsiamme nähnyt Jossittelu väärille teille vie, mut valitsen usein väärän tien Ja siksi kaipaan niin sinne missä huivimme toisiinsa sotkeutui sydämen lyönnin jokaisen, muistot sokaisee, Vääristä kohdista kun oikaisee, ne päähän potkaisee Yksinäisyyttäni tänään suussani maistelen Pitkin pitkiä valtateitä, kaistoja yksin vaihtelen Mistä liittymästä pääsisinkäån

Astuin varovaisen askeleen eteenpäin. Lumi kantoi hetken ennen kuin silmänräpäyksessä taas petti altani, ja syöksyin 60 senttiä alemmas. Irvistin ja ponnistin toisen jalkani avulla itseni ylös hangesta. Painava rinkka selässäni veti minua kuitenkin takaisin alas parhaansa mukaan. Sydämeni hakkasi, koska tämän tästä hanki petti alta, ja jokainen nousu sen syvyyksistä tuntui yhä raskaammalta. Noustuani hangesta katsoin kohtaa johon olin vajonnut. Syvälle lumeen muodostuneen jalanjälkeni pohjalla näkyi vettä. Huomasin kenkäni kastuneen vähän, mutta olin niin kuumissani hitaan ja vaivalloisen etenemisen takia, ettei kastunut kenkä tuntunut edes kylmältä. - Kato miten joku jänis on vedelly tosta vierestä kevyellä askeleella uppoomatta, samalla kun me rämmitään täällä. Käännyin katsomaan veljeeni, joka oli polvillaan hangessa kammettuaan itsensä taas ylös lumesta. Hänen rinkkansa oli vielä painavampi, koska siinä oli mukana teltta. Sitten seurasin jäniksen jättämiä jälkiä. Sen jalkojen a

- Mitä ihmettä sinä oikein teet? - Hetken oikeasti luulin et tuhrit sitä seinää! - Kaikki aatteli, että olit joissain aineissa - Siis moni varmaan ajatteli, että menetit järkes - Tyttöjä, jotka tuijottivat ja riitelivät susta. vasten kirjaston ikkunaa - Se vaan katto et mitä vittua - Mitä sä yritit edes kertoa? Laskin reppuni käytävän vieressä olevalle tuolille, jolle ystäväni pian istuutui. Hän näytti huvittuneelta ja hymyilin nopeasti hänelle samalla kun etsin kynää repustani. Kun löysin sen astelin määrätietoisesti valitsemani seinän kohdalle. Puristin kynää kädessäni. Vielä ei ollut liian myöhäistä perääntyä. Olin vieläkin osa virtaa. Olin vieläkin järkeen käyvä palanen yhteisön ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen piirissä. En ollut tehnyt mitään epätavallista. Toisaalta tunsin hermostusta. Olihan sekin jo epätavallista seistä seinän edessä kynä kädessään ilman mitään kunnollista syytä. Mutta tästä voisin vielä perääntyä. Voisin vielä kävellä pois, ja kaikki ajatteli