Minä kuolin
- Mitä ihmettä sinä oikein teet?
- Hetken oikeasti luulin et tuhrit sitä seinää!
- Kaikki aatteli, että olit joissain aineissa
- Siis moni varmaan ajatteli, että menetit järkes
- Tyttöjä, jotka tuijottivat ja riitelivät susta. vasten kirjaston ikkunaa
- Se vaan katto et mitä vittua
- Mitä sä yritit edes kertoa?
Laskin reppuni käytävän vieressä olevalle tuolille, jolle ystäväni pian istuutui. Hän näytti huvittuneelta ja hymyilin nopeasti hänelle samalla kun etsin kynää repustani. Kun löysin sen astelin määrätietoisesti valitsemani seinän kohdalle. Puristin kynää kädessäni. Vielä ei ollut liian myöhäistä perääntyä. Olin vieläkin osa virtaa. Olin vieläkin järkeen käyvä palanen yhteisön ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen piirissä. En ollut tehnyt mitään epätavallista. Toisaalta tunsin hermostusta. Olihan sekin jo epätavallista seistä seinän edessä kynä kädessään ilman mitään kunnollista syytä. Mutta tästä voisin vielä perääntyä. Voisin vielä kävellä pois, ja kaikki ajattelisivat minun olevan selväjärkinen. Aivan, selväjärkinen. Jos toteuttaisin suunnitelmani, en enää olisi määritelmissä täysin selväjärkinen. Olisin poikkeama. Palapelin pala, joka ei sovi kokonaisuuteen vaikka sitä yrittäisi kuinka kovaa tahansa siihen hakata. Mutta minähän olin tullut tänne kuolemaan. Mitä ilmeisesti myös sitten tappamaan. Vai olisiko tappajani vain ihmisten osoittamat reaktiot? Onko oikean minäni tappajat aina muiden ihmisten reaktioita? Ne joita pelkäsin tarpeeksi, jotta kävelin käytävällä suoraan. Ne joita pelkäsin tarpeeksi, jotta en huutaisi suoraan kävellessäni tai heiluttaisi käsiäni kuin ropelleita. Pelkäsin jopa ajatusyhtymää tällaisesta käyttäytymisestä, koska ihmiset. Heidän tapansa katsoa poikkeavaa palaa. Tarkastella sitä. Kuin maassa kituvaa muurahaista. Miksi juoksit kengän alle miksi?
Päätin lopettaa empimisen. Keskityin hengittämiseen. Aloitin piirtämään ensimmäistä viivaa kynän väärällä puolella seinään. Siihen ei jäisi mitään jälkeä. Ensimmäinen viiva oli vedetty. Kohta toinen. Tunsin niskassani lukuisat tuijotukset. Tiesin että päässäni pitäisi huutaa ääni, lopeta etkö näe minkälaista huomiota herätät? Etkö näe miten poikkeavaa käytöksesi on? Jatkoin kuitenkin. Ensimmäinen sana oli piirretty seinään. "Minä". Jatkoin samaa tahtia. Kohtaa fraasi oli valmis. "Minä kuolin" Kun sain sen valmiiksi aloitin alusta, nyt erikokoisella fontilla vaikka kynän väärästä päästä ei jäänyt vieläkään jälkeä. Minä kuolin. Olin täysin keskittynyt piirtämään näkymättömiä kirjaimia, mutta tiedostin kuinka ihmiset hidastivat kohdallani. He tiedostivat omituisen ei sopivan palasen miljöössä. Heidän mielensä eivät vain kyenneet vastaamaan heille yksinkertaiseen kysymykseen. Kysymykseen jota esitettiin jokaisen askeliinkin aikana. "Miksi?"
Mietin paraikaa, että edes oma äitini ei saisi minua sanomaan tämän performanssin aikana sanaakaan. Se oli osa kokonaisuutta. En sanoisi sanaakaan. Vain sillä tavalla voisin olla oikeasti kuollut. Performanssin loppuun asti en sanoisi sanaakaan. Pelkäsin kelloon katsomista ja siksi en katsonut sinne. En halunnut tietää monta minuutta ympäristö oli jo ihmetellyt minua. En halunnut myöskään näyttää siltä, että miettisin lopettamista. Olin suunnitellut tekeväni tätä vain vähän aikaan, mutta pelkäsin lopettamisenkin ajatusta. Se voisi tehdä tästä kaikesta vielä keskeneräisempää. Se voisi herättää vielä enemmän ihmetystä? Miksi hän teki sitä noin vähän aikaa? Kirjoitin yhä uudelleen samoja sanoja. Minä kuolin. Minä kuolin. Mietin mielessäni että herättäisikö toimintani kuolleiden huomion. Kaikkien elävien huomion se ainakin vei. Opettajat puhuivat minulle, mutta en vastannut. Oppilaat tulivat puhumaan mutta en edes katsonut heihin. Ystävänikin tuli, mutta en sanonut hänellekään sanakaan. Jatkoin vain yhtä hartaasti kun ennenkin. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan muka piirtämääni. Vaikka seinällä ei ollut mitään. Mutta jos kynästä olisi jäänyt jälki, niin sillä olisi. Jatkoin taas kirjoittamista. Nyt todella pienellä fontilla, sillä käteni tuntui puutuneelta ja hartiani myös. Hikoilin. Kiihdytin tahtia kirjotin yhä uudestaan. Pitäisikö sen merkitä jotain enemmän nyt kun toistan sitä? Sitten sain päähän piston, ja kirjoitin yhden kerran. "Minä rakastin" Moitin sisäisesti itseäni ja jatkoin alkuperäisten sanojen kanssa. Minä kuolin. Minä kuolin. Laitoin muutamia näkymättömiä huutomerkkejä sanojen perään. Sitten kirjoitin yhden kerran "Minä elin" Jatkoin kuitenkin taas alkuperäisen suunnitelmani mukaan. Ja käytävä oli täynnä askeleita ja sanoja. Ja koska olin kuollut kuulin myös heidän ajatuksensa. Tunsin katseensa.
Mutta ahdistus oli poissa. Oloni oli enemmän kun vapauttava. Nyt kun olin kuollut. Kuollessani kaikki jännite vain purkautui, ja tunsin yllättäen oloni täydellisen rennoksi. Tuntui siltä, että juuri näin pitikin olla. Juuri tätä minun pitikin tehdä. Katsahdin kelloon. Olin tehnyt jo enemmän kun tarpeeksi, ja käsiäni särki, mutta nyt ajatus lopettamisesta tuntui aivan ennenkuulumattomalta. En pystyisi siihen. En voisi lopettaa ennen kuin välitunti olisi ohi. Niin oli tarkoitettu. Tunsin olevani kahlehdittu tähän rooliin samaan aikaan, kun tunsin tietynlaista vapautta jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Säilytin ilmeeni kuitenkin samanlaisena. Toisin sanoen ilmeettömänä, niin kuin kuolleella. Ihmiset käytävällä yrittivät jatkaa normaalin kaavan mukaan. Mutta se oli mahdotonta nyt kun palapelin yksi pala ei sopinut millään tasolla. Normaalia ei enää ollut. Sekin oli kuollut. Ihmiset yrittivät silti jäljitellä sitä vieläkin epätoivoisesti. He yrittivät kaikin voimin pitää kiinni elämästä.
Havahduin hyvin pitkän ajan päästä siihen, että käytävä oli tyhjä ihmisistä. Kaikki olivat menneet tunneille. Katsoin seinää johon olin tehnyt näkymättömiä kirjaimia melkein puoli tuntia. Yritin kuvitella miltä se näyttäisi täynnä tekstiä. Mieleeni hiipi ajatus siitä miten sadan vuoden päästä joku tätä seinää katsoessaan ei voisi enää mitenkään tietää kuinka outo yksi välitunti täällä oli ollut kerran. Miten yksi poika oli kulkenut normaaliuden vastavirtaan kaikin voimin. Raastanut kynänsä ei piirtävällä päällä seinään ei näkyviä jälkiä. Vedin vielä teokseni päälle näkymättömän nimikirjoitukseni, ja astelin sitten reppuni luokse. Kaverini odotti minua siellä virnistellen.
- Ei vittu olisit nähnyt kun..
- Hetken oikeasti luulin et tuhrit sitä seinää!
- Kaikki aatteli, että olit joissain aineissa
- Siis moni varmaan ajatteli, että menetit järkes
- Tyttöjä, jotka tuijottivat ja riitelivät susta. vasten kirjaston ikkunaa
- Se vaan katto et mitä vittua
- Mitä sä yritit edes kertoa?
Laskin reppuni käytävän vieressä olevalle tuolille, jolle ystäväni pian istuutui. Hän näytti huvittuneelta ja hymyilin nopeasti hänelle samalla kun etsin kynää repustani. Kun löysin sen astelin määrätietoisesti valitsemani seinän kohdalle. Puristin kynää kädessäni. Vielä ei ollut liian myöhäistä perääntyä. Olin vieläkin osa virtaa. Olin vieläkin järkeen käyvä palanen yhteisön ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen piirissä. En ollut tehnyt mitään epätavallista. Toisaalta tunsin hermostusta. Olihan sekin jo epätavallista seistä seinän edessä kynä kädessään ilman mitään kunnollista syytä. Mutta tästä voisin vielä perääntyä. Voisin vielä kävellä pois, ja kaikki ajattelisivat minun olevan selväjärkinen. Aivan, selväjärkinen. Jos toteuttaisin suunnitelmani, en enää olisi määritelmissä täysin selväjärkinen. Olisin poikkeama. Palapelin pala, joka ei sovi kokonaisuuteen vaikka sitä yrittäisi kuinka kovaa tahansa siihen hakata. Mutta minähän olin tullut tänne kuolemaan. Mitä ilmeisesti myös sitten tappamaan. Vai olisiko tappajani vain ihmisten osoittamat reaktiot? Onko oikean minäni tappajat aina muiden ihmisten reaktioita? Ne joita pelkäsin tarpeeksi, jotta kävelin käytävällä suoraan. Ne joita pelkäsin tarpeeksi, jotta en huutaisi suoraan kävellessäni tai heiluttaisi käsiäni kuin ropelleita. Pelkäsin jopa ajatusyhtymää tällaisesta käyttäytymisestä, koska ihmiset. Heidän tapansa katsoa poikkeavaa palaa. Tarkastella sitä. Kuin maassa kituvaa muurahaista. Miksi juoksit kengän alle miksi?
Päätin lopettaa empimisen. Keskityin hengittämiseen. Aloitin piirtämään ensimmäistä viivaa kynän väärällä puolella seinään. Siihen ei jäisi mitään jälkeä. Ensimmäinen viiva oli vedetty. Kohta toinen. Tunsin niskassani lukuisat tuijotukset. Tiesin että päässäni pitäisi huutaa ääni, lopeta etkö näe minkälaista huomiota herätät? Etkö näe miten poikkeavaa käytöksesi on? Jatkoin kuitenkin. Ensimmäinen sana oli piirretty seinään. "Minä". Jatkoin samaa tahtia. Kohtaa fraasi oli valmis. "Minä kuolin" Kun sain sen valmiiksi aloitin alusta, nyt erikokoisella fontilla vaikka kynän väärästä päästä ei jäänyt vieläkään jälkeä. Minä kuolin. Olin täysin keskittynyt piirtämään näkymättömiä kirjaimia, mutta tiedostin kuinka ihmiset hidastivat kohdallani. He tiedostivat omituisen ei sopivan palasen miljöössä. Heidän mielensä eivät vain kyenneet vastaamaan heille yksinkertaiseen kysymykseen. Kysymykseen jota esitettiin jokaisen askeliinkin aikana. "Miksi?"
Mietin paraikaa, että edes oma äitini ei saisi minua sanomaan tämän performanssin aikana sanaakaan. Se oli osa kokonaisuutta. En sanoisi sanaakaan. Vain sillä tavalla voisin olla oikeasti kuollut. Performanssin loppuun asti en sanoisi sanaakaan. Pelkäsin kelloon katsomista ja siksi en katsonut sinne. En halunnut tietää monta minuutta ympäristö oli jo ihmetellyt minua. En halunnut myöskään näyttää siltä, että miettisin lopettamista. Olin suunnitellut tekeväni tätä vain vähän aikaan, mutta pelkäsin lopettamisenkin ajatusta. Se voisi tehdä tästä kaikesta vielä keskeneräisempää. Se voisi herättää vielä enemmän ihmetystä? Miksi hän teki sitä noin vähän aikaa? Kirjoitin yhä uudelleen samoja sanoja. Minä kuolin. Minä kuolin. Mietin mielessäni että herättäisikö toimintani kuolleiden huomion. Kaikkien elävien huomion se ainakin vei. Opettajat puhuivat minulle, mutta en vastannut. Oppilaat tulivat puhumaan mutta en edes katsonut heihin. Ystävänikin tuli, mutta en sanonut hänellekään sanakaan. Jatkoin vain yhtä hartaasti kun ennenkin. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan muka piirtämääni. Vaikka seinällä ei ollut mitään. Mutta jos kynästä olisi jäänyt jälki, niin sillä olisi. Jatkoin taas kirjoittamista. Nyt todella pienellä fontilla, sillä käteni tuntui puutuneelta ja hartiani myös. Hikoilin. Kiihdytin tahtia kirjotin yhä uudestaan. Pitäisikö sen merkitä jotain enemmän nyt kun toistan sitä? Sitten sain päähän piston, ja kirjoitin yhden kerran. "Minä rakastin" Moitin sisäisesti itseäni ja jatkoin alkuperäisten sanojen kanssa. Minä kuolin. Minä kuolin. Laitoin muutamia näkymättömiä huutomerkkejä sanojen perään. Sitten kirjoitin yhden kerran "Minä elin" Jatkoin kuitenkin taas alkuperäisen suunnitelmani mukaan. Ja käytävä oli täynnä askeleita ja sanoja. Ja koska olin kuollut kuulin myös heidän ajatuksensa. Tunsin katseensa.
Mutta ahdistus oli poissa. Oloni oli enemmän kun vapauttava. Nyt kun olin kuollut. Kuollessani kaikki jännite vain purkautui, ja tunsin yllättäen oloni täydellisen rennoksi. Tuntui siltä, että juuri näin pitikin olla. Juuri tätä minun pitikin tehdä. Katsahdin kelloon. Olin tehnyt jo enemmän kun tarpeeksi, ja käsiäni särki, mutta nyt ajatus lopettamisesta tuntui aivan ennenkuulumattomalta. En pystyisi siihen. En voisi lopettaa ennen kuin välitunti olisi ohi. Niin oli tarkoitettu. Tunsin olevani kahlehdittu tähän rooliin samaan aikaan, kun tunsin tietynlaista vapautta jota en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Säilytin ilmeeni kuitenkin samanlaisena. Toisin sanoen ilmeettömänä, niin kuin kuolleella. Ihmiset käytävällä yrittivät jatkaa normaalin kaavan mukaan. Mutta se oli mahdotonta nyt kun palapelin yksi pala ei sopinut millään tasolla. Normaalia ei enää ollut. Sekin oli kuollut. Ihmiset yrittivät silti jäljitellä sitä vieläkin epätoivoisesti. He yrittivät kaikin voimin pitää kiinni elämästä.
Havahduin hyvin pitkän ajan päästä siihen, että käytävä oli tyhjä ihmisistä. Kaikki olivat menneet tunneille. Katsoin seinää johon olin tehnyt näkymättömiä kirjaimia melkein puoli tuntia. Yritin kuvitella miltä se näyttäisi täynnä tekstiä. Mieleeni hiipi ajatus siitä miten sadan vuoden päästä joku tätä seinää katsoessaan ei voisi enää mitenkään tietää kuinka outo yksi välitunti täällä oli ollut kerran. Miten yksi poika oli kulkenut normaaliuden vastavirtaan kaikin voimin. Raastanut kynänsä ei piirtävällä päällä seinään ei näkyviä jälkiä. Vedin vielä teokseni päälle näkymättömän nimikirjoitukseni, ja astelin sitten reppuni luokse. Kaverini odotti minua siellä virnistellen.
- Ei vittu olisit nähnyt kun..
Kommentit
Lähetä kommentti