sokeripala talvista vaellusta
Astuin varovaisen askeleen eteenpäin. Lumi kantoi hetken ennen kuin silmänräpäyksessä taas petti altani, ja syöksyin 60 senttiä alemmas. Irvistin ja ponnistin toisen jalkani avulla itseni ylös hangesta. Painava rinkka selässäni veti minua kuitenkin takaisin alas parhaansa mukaan. Sydämeni hakkasi, koska tämän tästä hanki petti alta, ja jokainen nousu sen syvyyksistä tuntui yhä raskaammalta. Noustuani hangesta katsoin kohtaa johon olin vajonnut. Syvälle lumeen muodostuneen jalanjälkeni pohjalla näkyi vettä. Huomasin kenkäni kastuneen vähän, mutta olin niin kuumissani hitaan ja vaivalloisen etenemisen takia, ettei kastunut kenkä tuntunut edes kylmältä.
- Kato miten joku jänis on vedelly tosta vierestä kevyellä askeleella uppoomatta, samalla kun me rämmitään täällä.
Käännyin katsomaan veljeeni, joka oli polvillaan hangessa kammettuaan itsensä taas ylös lumesta. Hänen rinkkansa oli vielä painavampi, koska siinä oli mukana teltta. Sitten seurasin jäniksen jättämiä jälkiä. Sen jalkojen alla lumi tosiaan oli kantanut. Mutta eipä kokonaan..
- Kato tossa kohtaa sekin pirulaine on uponnu aika syvälle! Hahhah. Hyvä tietää ettei olla ainoita.
Lumiset maisemat jatkuivat silmän kantamattomiin. Lehtipuut olivat vielä alastomia, mutta havupuut näyttivät hyvin voivilta. Ne olivat ravistaneet jo aikoja sitten raskaan lumen harteiltaan alas maahan, niin ettei oksien tarvinnut kannatella raskasta painoa. Lähes kaikkialla laakson pohjalla oli melkein metrin verran lunta, joka välillä kantoi välillä ei. Puihin maalatut siniset merkit olivat johtaneet meidät ensin ylös korkealla harjun päälle, mistä reitti oli pujotellut alas laaksoon jota nyt rämmimme. Laakson loputtua olisi edessä vielä uusi nousu seuraavan harjun päälle. Ja sen jälkeen taas laskua ja niin edelleen ja niin edelleen. Fyysisesti vaeltaminen oli äärimmäisen uuvuttavaa tällaisissa olosuhteissa. Kuitenkin, vesi ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä, kun pitämillämme lyhyillä juomatauoilla. Se oli kuin korkeamman voiman pullosta tullutta. Ja aurinko tietenkin paistoi kirkkaasti, vaikka ulkona olikin pakkasta. Hikiset aurinkolasit nenälläni suojasivat silmiäni sokaistumiselta.
- Kato miten joku jänis on vedelly tosta vierestä kevyellä askeleella uppoomatta, samalla kun me rämmitään täällä.
Käännyin katsomaan veljeeni, joka oli polvillaan hangessa kammettuaan itsensä taas ylös lumesta. Hänen rinkkansa oli vielä painavampi, koska siinä oli mukana teltta. Sitten seurasin jäniksen jättämiä jälkiä. Sen jalkojen alla lumi tosiaan oli kantanut. Mutta eipä kokonaan..
- Kato tossa kohtaa sekin pirulaine on uponnu aika syvälle! Hahhah. Hyvä tietää ettei olla ainoita.
Lumiset maisemat jatkuivat silmän kantamattomiin. Lehtipuut olivat vielä alastomia, mutta havupuut näyttivät hyvin voivilta. Ne olivat ravistaneet jo aikoja sitten raskaan lumen harteiltaan alas maahan, niin ettei oksien tarvinnut kannatella raskasta painoa. Lähes kaikkialla laakson pohjalla oli melkein metrin verran lunta, joka välillä kantoi välillä ei. Puihin maalatut siniset merkit olivat johtaneet meidät ensin ylös korkealla harjun päälle, mistä reitti oli pujotellut alas laaksoon jota nyt rämmimme. Laakson loputtua olisi edessä vielä uusi nousu seuraavan harjun päälle. Ja sen jälkeen taas laskua ja niin edelleen ja niin edelleen. Fyysisesti vaeltaminen oli äärimmäisen uuvuttavaa tällaisissa olosuhteissa. Kuitenkin, vesi ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä, kun pitämillämme lyhyillä juomatauoilla. Se oli kuin korkeamman voiman pullosta tullutta. Ja aurinko tietenkin paistoi kirkkaasti, vaikka ulkona olikin pakkasta. Hikiset aurinkolasit nenälläni suojasivat silmiäni sokaistumiselta.
Kommentit
Lähetä kommentti