Veri ja meri
Pieni tyttö taapertaa paljain jaloin pitkin autiota hiekkarantaa. Hänen vauhtinsa on ikäisekseen nopea. Vihreän söötin leningin helmat lepattavat merituulessa, ja pinkeänä kummukkaan vatsan kohdalla leningissä komeilee iso hymyilevä norsu. Tytön hiukset ovat sekoitus auringon vaaleaa, ja varjojen vaaleanruskeaa. Tytöllä on keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän tuntee kuinka meri astuu häntä päin. Kuinka se on viekas suuri ja mahtava. Kuinka viileät aallot tavoittelevat tytön paljaita vaaleita jalkoja, ja tuuli himoitsee häntä omakseen puuskillaan. Äiti luonto on omistushaluinen. Mustasukkainen, ylpeä ja impulsiivinen.
Rantatörmä ei ole kovinkaan leveä. Myrskyn aikaan aallot ylettävät liukumaan lyhyen hiekkaosuuden läpi, aina aluskasvillisuuden ja puiden sekaan. Aurinko porottaa taivaalta. Lokit ovat kuolleet maisemasta taivaanrannan taa. Aaltojen kohinan ja tuulen huminan keskeyttää terävä pieni kiljaisu.
Tyttö nostaa jalkansa hiekalta. Se on veren ja hiekan sekainen. Kohdassa missä tyttö seisoo yhdellä jalalla tarkastelemassa jalkapohjaansa on teräväreunainen pullonkorkki. Jalkaan sattuu. Tyttö on kivusta huolimatta enemmän utelias näkemään minkälainen jälki jalkaan on jäänyt. Hiekasta ja verestä sitä ei pysty erottamaan selkeästi. Siksi tyttö astuu toisella jalallaan rantaveteen, ja huuhtoo viileässä vedessä jalkaansa. Hiekka, epäpuhtaudet ja veri liukenevat suolaiseen veteen. Vesi kirveltää, ja tyttö nostaa irvistäen vettä valuvan jalkansa pois. Nyt hän seisoo taas yhdellä jalalla tarkastellen jalkapohjaansa.
Aivan keskellä jalkapohjaan on pyöreä verinen jälki. Se on täydellisen symmetrinen ja kokonainen. Ja jo tytön sitä katsoessa haavaan alkaa tihkua uutta verta. Tyttö mutristaa huultaan ja jatkaa matkaansa juosten.
Hänen ensimmäisestä kovasta potkustaan hiekalla, pöllyää sekä hiekkaa että verta. Jos sitä katsoisi hidastettuna, voisi nähdä pienet lukemattomat hiekanjyvät ilmassa leijumassa, yhtenä pilvenä, ja pilven keskellä muutaman yksittäisen veripisaran. Hetken kaikki nousisi ylöspäin. Kunnes.
Yksi veripisara tippuu saniaisen lehdelle. Hitaasti se valuu pitkin lehden pintaa. Liukuu.
Kunnes putoaa alas. Hiekkaan.
Ja samassa koko hiekkaranta muuttuu punaiseksi. Kontrastisen punaiseksi.
Tyttö juoksee pois kaivaten syliä, jonka on kadottanut. Luontoäiti raivoaa, mutta antaa silti aaltojen liplattaa edelleen rauhallisesti rantaan.
Taivaalla lentävä tarkkasilmäinen, ylväs ja sulavalinjainen haukka hämmentyy värin muutoksesta maisemassa. Nykivin liikkein se tutkii punaista hiekkarantaa. Se kaarta pois. Takaisin sisämaahan.
Hetken peläten kuolemaa.
Runoilija tulee rannalle ja näkee kaiken mitä haluaa. Sitten hän miettii "aika tarkastella itseäni" ja rupeaa kirjoittamaan mustakantiseen vihkoon istuen risti-istunnassa punaisella hiekalla.
kysymys 1. - Mitä tyttö pakeni?
kysymys 2. - Mitä haukka pakeni?
kysymys 3. - Pakeniko runoilija?
Rantatörmä ei ole kovinkaan leveä. Myrskyn aikaan aallot ylettävät liukumaan lyhyen hiekkaosuuden läpi, aina aluskasvillisuuden ja puiden sekaan. Aurinko porottaa taivaalta. Lokit ovat kuolleet maisemasta taivaanrannan taa. Aaltojen kohinan ja tuulen huminan keskeyttää terävä pieni kiljaisu.
Tyttö nostaa jalkansa hiekalta. Se on veren ja hiekan sekainen. Kohdassa missä tyttö seisoo yhdellä jalalla tarkastelemassa jalkapohjaansa on teräväreunainen pullonkorkki. Jalkaan sattuu. Tyttö on kivusta huolimatta enemmän utelias näkemään minkälainen jälki jalkaan on jäänyt. Hiekasta ja verestä sitä ei pysty erottamaan selkeästi. Siksi tyttö astuu toisella jalallaan rantaveteen, ja huuhtoo viileässä vedessä jalkaansa. Hiekka, epäpuhtaudet ja veri liukenevat suolaiseen veteen. Vesi kirveltää, ja tyttö nostaa irvistäen vettä valuvan jalkansa pois. Nyt hän seisoo taas yhdellä jalalla tarkastellen jalkapohjaansa.
Aivan keskellä jalkapohjaan on pyöreä verinen jälki. Se on täydellisen symmetrinen ja kokonainen. Ja jo tytön sitä katsoessa haavaan alkaa tihkua uutta verta. Tyttö mutristaa huultaan ja jatkaa matkaansa juosten.
Hänen ensimmäisestä kovasta potkustaan hiekalla, pöllyää sekä hiekkaa että verta. Jos sitä katsoisi hidastettuna, voisi nähdä pienet lukemattomat hiekanjyvät ilmassa leijumassa, yhtenä pilvenä, ja pilven keskellä muutaman yksittäisen veripisaran. Hetken kaikki nousisi ylöspäin. Kunnes.
Yksi veripisara tippuu saniaisen lehdelle. Hitaasti se valuu pitkin lehden pintaa. Liukuu.
Kunnes putoaa alas. Hiekkaan.
Ja samassa koko hiekkaranta muuttuu punaiseksi. Kontrastisen punaiseksi.
Tyttö juoksee pois kaivaten syliä, jonka on kadottanut. Luontoäiti raivoaa, mutta antaa silti aaltojen liplattaa edelleen rauhallisesti rantaan.
Taivaalla lentävä tarkkasilmäinen, ylväs ja sulavalinjainen haukka hämmentyy värin muutoksesta maisemassa. Nykivin liikkein se tutkii punaista hiekkarantaa. Se kaarta pois. Takaisin sisämaahan.
Hetken peläten kuolemaa.
Runoilija tulee rannalle ja näkee kaiken mitä haluaa. Sitten hän miettii "aika tarkastella itseäni" ja rupeaa kirjoittamaan mustakantiseen vihkoon istuen risti-istunnassa punaisella hiekalla.
kysymys 1. - Mitä tyttö pakeni?
kysymys 2. - Mitä haukka pakeni?
kysymys 3. - Pakeniko runoilija?
Kommentit
Lähetä kommentti