Se sade ei ollut rangaistus. Se oli liian harkitun julma siihen. Palkinto tuo sade oli vain niille, jotka halusivat pysyä lämpimässä sisällä sen illan. Mutta kaikille ei tarjota mahdollisuutta valita. Osa meistä tönäistään ulos sateeseen. Joillekin ainoa mahdollisuus on tehdä mitä käsketään. Moni luulee, että asia on niin. Että minut on käsketty tänne seisomaan vaatteet litimärkänä. Että minulla ei ollut mahdollisuutta valita. Minä en näe asiaa niin. Jos ihmiset pysähtyisivät kuuntelemaan soittoani hiukan pidemmäksi aikaa, hekin todennäköisesti näkisivät sen. Minä soitan tunteella. Ja jos ei muuta, niin viihdytän itseäni. Ihmiset kiirehtivät ohitseni huput päässä tai sateenvarjot käsissä. Ne vähäiset ihmiset, joita ulos oli ajanut jonkinlainen pakko tai käsky. He vilkaisevat minua ihmeissään. Parhaimmillaan jonkun huulille nousee hymy. Ja minä pidän tiukasti saksofonistani ja annan nuottien puhua puolestani. Nuotit raikuvat. Ne värittävät. Ne ovat sivellin valkoisella paperilla. Ja

Yksi pimeäs, toistelen sun nimeäs Mietin mitä tääl oon ettimäs Ja sitä miten taas selviin täst Hetkeks sain kiinni elämästä, yritin Näyttää muille etten ikinä lopeta yrittämästä Sain suunnan, minkä puolesta taas huudan, tuska mu äänes näkyy kyyneleis ja äänen sun suulla, En enää haluu kuulla, mitä täältä muutan minne muutan, jokapaikas ne vaa mua uuvuttaa, enemmä on työtä ku tuloksii, en mä vietä mun yötä taivaas, hetkes kuolevii unelmii Nyt sen myönnän, en vaa tätä kestä Ajatukset lumiset ei auta tätä miestä Loskan paskan kaiken keskellä saanu liika seistä En mä vaan tätä enää kestä Tuudittaa, taas kuiskaan kilpaa tuulen kaa, uudestaan , mä matkaan mä matkaan vailla suuntaa, täytyy aina kovempaa huutaa. Jossain vaiheessa eksyin matkasta, oli kai liikaa pakkasta, mun tarvi olla kurin pitäjä, mut hädi tuski pystyin itteeni koossa pitämää, lähti murheet itämää, enmä pystyny asioilla mitää tekemää, ja vaa nään mite ote löystyy, ja sirpalaide keskel valokuvat kestäkää, tä

Kenen kädestä pidät kiinni? Kehen luotat. Kenelle onnellisuutta tuotat? Tässä tanssissa on jotain todellista. Sen vauhdissa ja pyörähdyksissä. Ilmavirroissa ja hiessä, joka kohoaa otsalle. Askelissa, jotka ovat niin tarkkaan harkittuja. Liikkeet mukailevat toisiaan. Ja vaikka kaikki on täydellistä, ei ole olemassa täydellisyyttä. Virheaskeleita tulee. Jotain aivan liian ilmiselvää. Voidaanko kaikki nähdä väärin. Vielä ei olla kompastuttu. Mutta tuleeko sekin jossain vaiheessa eteen? Minulle hiki ei tarkoita sitä, että väsyisin ei sinne päinkään. Se on vain yksi merkki siitä, että annan tälle hurmiolle kaikkeni. Liikkeen yksinkertainen sulavuus. Myönnän hengästyväni. Ja vaikka hymy huulillani on tarkoitettu kertomaan siitä, että kaikki on helppoa, ei se ole. Venytän itseni jokaisessa hypähdyksessä äärimmilleni. Jokainen käteni ojennus tavoittelee ilmaa mahdollisimman kaukaa. Mutta tanssimmeko me katsojille vai itsellemme? Teemmekö töitä periksi antamattomasti muita varten? Onko ta

Se on niin räikeää. Se ällöttää minua. Suorastaan oksettaa. Katsomot ovat tietenkin täynnä. Jossain käy istumaan viiksimies. Yli viisikymppinen vähän lihava mies, jolla on silmälasien lisäksi silmäpussit. Hänellä on mukana saman henkisiä kavereita. Pelaajat valmistuvat suojissaan. Keskittyvät. Keskittyvät siihen mikä on tärkeintä. Voittaminen. Voittaminen keinolla millä hyvänsä. On tunnelmaa. Tanssitytöt ilmestyvät jostain. Hymyt huulillaan. Kireät vaatteet päällään. He liikkuvat teennäisen viekottelevasti ja keinuttelevat itseään puolelta toiselle. Katsomossa on paljon hiljaisia, mutta heidän hiljaisuutensa unohtuu melun alle. Huudon ja pauhun. Valot alkavat välkkyä. Pelaajat ilmestyvät kentälle ja huuto voimistuu. Näyttävä sisääntulo on tietysti aina tärkeä. Melu on päätä huumaava. Yleisö taputtaa. Lyö käsiään yhteen äänekkäästi. Aloitus vihellys kajahtaa. Ja mitä minä näen. Huutavien ihmisten keskellä. Heidän kiroilunsa ja huitomisensa välistä. Näen miten pienen pieni

En minä itse ollut kuullut siitä keikasta. Se oli tyttäreni toive. Olen aina toivonut, että voisin antaa enemmän perheelleni. Sille mikä on kaikkein tärkeintä tässä maailmassa. Kun tyttäreni toivoi päästä tähän konserttiin, vastasin ensin, että meillä ei ole rahaa. Mutta kun näin tyttäreni niin käsittämättömän pettyneenä, päätin ostaa lipun hänelle. Netistä löytyi halvalla kahden lipun paketti ja ostin sellaisen. Kävi kuitenkin niin, että tyttäreni ystävä ei halunnutkaan mennä hänen kanssaan konserttiin. Siksipä myönnyin itse menemään paikalle hänen kanssaan. Niin paljon virheitä. Voin vain katsella menneisiin. Kun sitten keikalla meitä alettiin tulittaa sarjatuliaseilla, hyppäsin maahan ja etsin katseellani tytärtäni. Hän oli mennyt lähemmäksi lavaa ottamaan kuvaa bändistä. Huusin hänen nimeään. Ihmiset olivat aivan peloissaan ja joka puolella oli loukkaantuneita ja myös kuolleita. Huusin huutamistani. Ja juuri silloin näin miten hän juoksi minua kohti vähän matkan päästä. Hänen s

En oo lopettanu ettimist. Oon löytäny kyllä, mutten mitään mitä etsin. Välil miettiny et mitä enää keksin. Paikkoja on monia. Tuottamista matkoilla ja lomilla. Mitä mikäkin pitää sisällään. Vaikee välil antaa enempää. Ei jutut lähe itestää etenemää  Ja ruveta vanhaa heittää menemään. Pitäis ymmärtää Se kuka on, ja miten sitä yllään pitää. Mistä löydän sut uudelleen Menneisyys meitä runtelee Moni sydäntänsä kuuntelee Mut haluun et viel kerran kuuntelet , kuuntelet mua Puhutaanko kovista jätkistä? Kuka nyt ei haluisi kulkea tähdissä Niistä jotka katsovat rävähtämättä Kuolevat samalla tavalla, silmää räpäyttämättä Jotka ei pelkää mitään Ei se sua oikealla tiellä voi pitää Jotka tappelevat sen puolesta mitä nimetään kunniaksi hiljenevät kun kysytään juuristasi Vai puhutaanko niistä, jotka ovat löytäneet jotain suunnatonta muuttua täytyy, tyhmää vaatia jotain ehdotonta Puhutaanko niistä jotka ovat sen sitten kadottaneet tai menettäneet sanojen takana tää kaikki

Ollu huoleto puettu monee kertaa maannu paikoillaa avannu ja sulkenu silmii. Nähny hymyi ja hymyilly taastaas, äiti on lähel. Aina lähel. Liian isoissa vaatteissa kengät lonksuen tarrat vähän auki kohti kotia päiväkodista. Katse maahan luotuna muotia mukaillen vain vähän jäljessä. Reppu on painava, mutta painavemmat ajatukset. Kuka olen? Tänään yksin. Ainane ylä-asteelaine. Ollu joului ja juhlii Pimeitä katuja Myöhään kotiin ja aikasin ylös Kahvipöydäs juttui niin harmittomii Rattaat lähtee liikkeelle. Päiväkotilainen kävelee vieressä ja potkii hiekkaa. Ylä-asteelainen huppu päässä kuulokkeet korvilla. Yks ei osaa puhuu Yks puhuu liikaa Yks vaa ajattelee Mikä on poissa ja mikä yhä täällä Joku pysähtyy katsomaan tämän hetken kauneutta. Joku näkee koko kaaren. Kyynel ja tietäväinen hymy. Ollu monie silmis, nyt kadonnu tai kaukane ajatus, mikä meistä muistuttaa Täytyy olla kiitollinen