Miljoonien murheellisten laulujen maa

En minä itse ollut kuullut siitä keikasta. Se oli tyttäreni toive. Olen aina toivonut, että voisin antaa enemmän perheelleni. Sille mikä on kaikkein tärkeintä tässä maailmassa. Kun tyttäreni toivoi päästä tähän konserttiin, vastasin ensin, että meillä ei ole rahaa. Mutta kun näin tyttäreni niin käsittämättömän pettyneenä, päätin ostaa lipun hänelle. Netistä löytyi halvalla kahden lipun paketti ja ostin sellaisen. Kävi kuitenkin niin, että tyttäreni ystävä ei halunnutkaan mennä hänen kanssaan konserttiin. Siksipä myönnyin itse menemään paikalle hänen kanssaan. Niin paljon virheitä. Voin vain katsella menneisiin.

Kun sitten keikalla meitä alettiin tulittaa sarjatuliaseilla, hyppäsin maahan ja etsin katseellani tytärtäni. Hän oli mennyt lähemmäksi lavaa ottamaan kuvaa bändistä. Huusin hänen nimeään. Ihmiset olivat aivan peloissaan ja joka puolella oli loukkaantuneita ja myös kuolleita. Huusin huutamistani. Ja juuri silloin näin miten hän juoksi minua kohti vähän matkan päästä. Hänen silmissään kiilsi suunnaton pelko ja paniikki, itkien hän huusi "isi" Karjuin hänelle että maahan heti. Yhtäkkiä tyttäreni ilme muuttui pelokkaasta kauhistuneeksi ja hänen rintaansa alkoi levitä punainen väri. Kauhuissaan tyttäreni pysähtyi katsoi ampumahaavaansa ja sitten minua. Muistan ne silmät. Muistan miten itkin katsoessani niihin. Ne olivat niin murheelliset, niin pelokkaat. Liian nuoret silmät siihen mitä seuraavaksi oli nähtävä. Aivan helvetin liian nuoret. Kuin hidastettuna näin tyttäreni kaatuvan. Huusin hänen nimeään epätoivoisena ja lähdin tuskallisen hitaasti ryömimään kohti tytärtäni. Mutta ihmisiä oli liikaa he peittivät tieni. Talloivat minut jalkoihinsa. Potkivat kivuliaasti. Huulenikin aukesi, mutta kipua en tuntenut. En huulestani. Näin vain tyttäreni silmät. Minun maailmani oli juuri sammunut niissä silmissä. Suljin silmäni ja makasin verisenä ja hikisenä nyyhkyttäen konserttisalin lattialla. Vaatteeni olivat pilalla ja kaikkialla oli vieläkin ihmisiä. Mutta en välittänyt heistä. Vihdoin aseiden äänet loppuivat. Joku potkaisi minua kovaa päähän. Menetin tajuntani.

Kun sitten huomasin olevani elossa. Toivoin kuolemaa. Sitten mieleeni tuli poikani, ja soitin hänelle niin nopeasti kun pystyin. Hän oli turvassa kotona. Itkin ilosta, ja heti päästyäni sairaalasta menin hänen luokseen. Itkin ja halasin häntä pitkään. Ensin hän ei ymmärtänyt. Syljin lopulta raskaimmat sanat elämässäni suustani. Sen mitä oli tapahtunut. Poika oli ainoa mitä minulla oli jäljellä. Mutta silti minun oli kerrottava hänelle. Särjettävä hänet. Poikani silmät muuttuivat vihaisiksi. Hän huusi ja raivosi heitti esineitä. En jaksanut välittää. Lopulta hän lopetti ja itki katkerasti. Itki pitkään. Sitten hän meni huoneeseensa. Minä menin nukkumaan tyttäreni huoneeseen. Näin bändin julisteen seinällä. Näin hänen tavaransa ja haistoin hänen tuoksunsa. Valvoin itkuttomin silmin. Tyhjin silmin, muistellen menneitä. Jossain vaiheessa nukahdin.

En mennyt seuraavana päivänä töihin, mutta herätessäni huomasin poikani kuitenkin menneen kouluun. Aamun lehdet eivät tietenkään käsitelleet mitään muuta. Rojahdin tuoliin ja katsoin päivän uutisia. Myöhemmin minulle soitettiin, että tyttäreni ruumis oli tunnistettu ja löydetty. Yritin pitää itseni kasassa. Vastentahtoisesti puin päälleni ja lähdin kämpiltä.


Kun menin seuraavana päivänä kouluun, ei minulla ollut ajatuksia. Oli kaksi tunnetta. Suru ja viha. Näin samat tunteet ystävieni kasvoilta. Meidän ei tarvinnut puhua niistä, kun polttelimme välkällä tupakkaa. Me kaikki tiedettiin. Me kaikki tunnettiin. Ja kun sitten joukkoomme tuli yksi muslimi, katsoimme häntä inhoten ja vihaisesti. Yritimme katseellamme kertoa että mene helvettiin. Mutta ei se ymmärtänyt vaan rupesi paasaamaan siitä miten kaikki muslimit eivät ole pahoja. Siitä miten tapahtumat saattoivat hyvätkin muslimit huonoon valoon. Heitin tupakkani maahan ja löin sitä jätkää niin kovaa kun pystyin. Huusin hänelle, että arvaa vittu kiinnostaako mun sisko kuoli eilen. Tunteet rupesivat kuohumaan ja syntyi isompia tappeluita. Aina vain enemmän porukkaa. Opettajat eivät voineet tilanteelle mitään ja viha oli voittanut surun. Nyt me kostamme. Ajattelin kun puristin käteni nyrkkiin.
Kotiin mentyäni huomasin, että isä oli ryypännyt. Ja paljon. Se vain lisäsi vihaani ja huusin hänellekin. Isä ei sanonut sanaakaan ja menin ovet paukkuen omaan huoneeseeni.


Minut hakattiin tänään koulussa. Sen takia, että yritin pelastaa edes osaa maineestamme. Yritin kertoa, että kaikki muslimit eivät ole pahoja. En halunnut kertoa tapahtuneesta isälleni. Tiedän miten hän olisi siihen reagoinut. Nyrkit pystyssä. Pelkään huomista koulupäivää ja sitä miten se etenee. Kaikki ei muslimit ystäväni olivat yhtäkkiä vihollisiani. Ainoa mahdollisuus oli pitää kiinni ystävistäni, jotka pysyivät aina takanani. Joukossa on voimaa. Onneksi en ole koulun ainoa muslimi.