tanssi villi lapsi, tanssi henkesi edestä
Kenen kädestä pidät kiinni? Kehen luotat. Kenelle onnellisuutta tuotat?
Tässä tanssissa on jotain todellista. Sen vauhdissa ja pyörähdyksissä. Ilmavirroissa ja hiessä, joka kohoaa otsalle. Askelissa, jotka ovat niin tarkkaan harkittuja. Liikkeet mukailevat toisiaan. Ja vaikka kaikki on täydellistä, ei ole olemassa täydellisyyttä. Virheaskeleita tulee. Jotain aivan liian ilmiselvää. Voidaanko kaikki nähdä väärin. Vielä ei olla kompastuttu. Mutta tuleeko sekin jossain vaiheessa eteen?
Minulle hiki ei tarkoita sitä, että väsyisin ei sinne päinkään. Se on vain yksi merkki siitä, että annan tälle hurmiolle kaikkeni. Liikkeen yksinkertainen sulavuus. Myönnän hengästyväni. Ja vaikka hymy huulillani on tarkoitettu kertomaan siitä, että kaikki on helppoa, ei se ole. Venytän itseni jokaisessa hypähdyksessä äärimmilleni. Jokainen käteni ojennus tavoittelee ilmaa mahdollisimman kaukaa.
Mutta tanssimmeko me katsojille vai itsellemme? Teemmekö töitä periksi antamattomasti muita varten? Onko tanssi vain matkimista tai näyttelyä? Sellaista, jota kenenkään ei pitäisi ottaa liian tosissaan. En uskalla kysyä sitä, sillä pelkään vastausta enemmän kuin kysymystä itsessään. Haluan uskoa asioihin niin kauniina, kun voin.
Ennen huippukohtaa ja loppua minua kirpaisee ajatus kaipuusta. Siitä ikävästä joka syntyy aina kun en ole tanssin hurmoksessa. Se on vain odottamista. Uuden tilaisuuden odottamista. En uskonut, että odotus auttaa jaksamaan. Mutta se tekee minut niin vahvaksi, että silmäni kiiltävät aina onnesta ja jutteluni on vapautuneen huvittunutta.
Aplodit siunaavat meidät. Mutta onko niillä mitään merkitystä? Pitäisikö meidän antaa niiden vaikuttaa seuraavaan suoritukseemme? Ne eivät saa raivata tilaa tärkeimmän tieltä. Jos aplodit jäävät kaikumaan päähän, ei kuule enää viisaamman neuvoja. Ei kuule kenenkään neuvoja. Mutta en ole itsepäinen tanssija.
Tanssi saavuttaa yhden kärkipisteen, kärkipisteen jota en huonoimpanakaan päivänä halua kutsua lopuksi, vaan pikemminkin uudeksi aluksi. Minä kumarran syvään. Kumarran hetkille, ja niiden tuottamalle lämmölle. Lämmölle, joka virtaa suonissani. Kuumuudelle joka sykkii rinnassani. Kumarran kaikelle sille mistä välitän.
Tässä tanssissa on jotain todellista. Sen vauhdissa ja pyörähdyksissä. Ilmavirroissa ja hiessä, joka kohoaa otsalle. Askelissa, jotka ovat niin tarkkaan harkittuja. Liikkeet mukailevat toisiaan. Ja vaikka kaikki on täydellistä, ei ole olemassa täydellisyyttä. Virheaskeleita tulee. Jotain aivan liian ilmiselvää. Voidaanko kaikki nähdä väärin. Vielä ei olla kompastuttu. Mutta tuleeko sekin jossain vaiheessa eteen?
Minulle hiki ei tarkoita sitä, että väsyisin ei sinne päinkään. Se on vain yksi merkki siitä, että annan tälle hurmiolle kaikkeni. Liikkeen yksinkertainen sulavuus. Myönnän hengästyväni. Ja vaikka hymy huulillani on tarkoitettu kertomaan siitä, että kaikki on helppoa, ei se ole. Venytän itseni jokaisessa hypähdyksessä äärimmilleni. Jokainen käteni ojennus tavoittelee ilmaa mahdollisimman kaukaa.
Mutta tanssimmeko me katsojille vai itsellemme? Teemmekö töitä periksi antamattomasti muita varten? Onko tanssi vain matkimista tai näyttelyä? Sellaista, jota kenenkään ei pitäisi ottaa liian tosissaan. En uskalla kysyä sitä, sillä pelkään vastausta enemmän kuin kysymystä itsessään. Haluan uskoa asioihin niin kauniina, kun voin.
Ennen huippukohtaa ja loppua minua kirpaisee ajatus kaipuusta. Siitä ikävästä joka syntyy aina kun en ole tanssin hurmoksessa. Se on vain odottamista. Uuden tilaisuuden odottamista. En uskonut, että odotus auttaa jaksamaan. Mutta se tekee minut niin vahvaksi, että silmäni kiiltävät aina onnesta ja jutteluni on vapautuneen huvittunutta.
Aplodit siunaavat meidät. Mutta onko niillä mitään merkitystä? Pitäisikö meidän antaa niiden vaikuttaa seuraavaan suoritukseemme? Ne eivät saa raivata tilaa tärkeimmän tieltä. Jos aplodit jäävät kaikumaan päähän, ei kuule enää viisaamman neuvoja. Ei kuule kenenkään neuvoja. Mutta en ole itsepäinen tanssija.
Tanssi saavuttaa yhden kärkipisteen, kärkipisteen jota en huonoimpanakaan päivänä halua kutsua lopuksi, vaan pikemminkin uudeksi aluksi. Minä kumarran syvään. Kumarran hetkille, ja niiden tuottamalle lämmölle. Lämmölle, joka virtaa suonissani. Kuumuudelle joka sykkii rinnassani. Kumarran kaikelle sille mistä välitän.
Kommentit
Lähetä kommentti