Katosin kahvimukiin

Se on tummaa kuin yö. Se on kaunista. Se tuoksuu voimalta. Ehkä myös hiukan lupauksellista. Se muodostaa mustan ympyrän. Ei sen läpi näe. Ei erota mitä sen takana on. Jollain tavalla se on kaunis. Hyvin yksinkertainen mutta kaunis. Ja nyt vasta tänään. Minä ajattelen, että se on kaunis. Omalla tavallaan. Niin kuin tähdet taivaalla. Ne helmet. Ne timantit. Vasten hiljaisuutta. Vasten yötä. Ja niin kuin aurinko on kaunis. Varsinkin laskiessaan ja noustessaan. Valoloistoa. Pilvet värjäytyvät punaisiksi ja oransseiksi. Viimeiset säteet kurottavat kuin reunasta roikkuja. Yrittäen saada otetta, niin ettei tippuisi meidän näkymättömiin. Pois meidän näkömme luota. Ei kaiken tarvitse olla niin kaukaista ollakseen kaunista. Kyllä täällä on paljon arkisia asioita, joiden kauneuden näkeminen vaatii oikeanlaista silmää. Oikeanlaista tapaa tarkastella asioita.

Tuijotan vielä hetken kahvikuppiini ja nostan sitten katseeni yleisöön. Ihmisiä on kymmenellä eri rivillä. Tuolit on järjestetty niin että lavan eteen ja aivan taakse jää tilaa. Ja myös niin että aivan keskelle salia jää reilut 5 metriä leveä käytävä. Ihmiset istuvat odottavina. Valot on himmennetty. Jotkut kuiskailevat vielä jotain hauskaa kavereilleen. Jotkut taas ovat kännyköillä. Nyt huomaan, että katseessani on voimaa. Minun katseluni saa ihmiset kääntämään keskittymisensä minuun. Päitä kääntyy. Seison suorassa ja tarkastelen yleisöäni. Jalkani jatkuvat aina lattiaan asti. Olen tasapainossa olen vahva. Samat asiat aina vain uudestaan.

- Hyvät naiset ja herrat. Sanon kuuluvasti.

Nyt olen se huomion keskipiste. Lasken kahvimukin lavalle jalkojeni juureen.

- Puhuisin teille mielelläni kahvista, mutta se on päässyt jo kylmäksi ja sen lisäksi se on mustaa, jonka takia siitä tulee mieleeni ensimmäisenä hautajaiset. Tilanne olisi tietenkin täysin toinen, jos se olisi lämmintä. Jumala siunatkoon Jumalaa, kun toi kahvin tähän maailmaan.

Pieni tauko ja katsaus yleisöön. Muutaman hengen vedon pituinen hiljaisuus.

- Asia, josta haluisin teille puhua on vaikea minulle ja uskoisin, että se on vaikea myös teille. Ja ne jotka luulivat että puhuin tikuilla riisin syömisestä, joutuvat nyt kokemaan pieni muotoisen pettymyksen. Ei tänään haluan puhua teille uskosta itseensä.

Kävelen pitkin lavan reunaa askeleet tiedettyinä. Housut ihoa vasten hangaten.

- Se on mielenkiintoinen asia. Miten uskoa itseensä? Miten uskoa omaan asiaansa? Mistä löytää voimaa vaikeisiin hetkiin, sillä voisin melkein varmasti sanoa, että meillä kaikilla on niitä vaikeita hetkiä. Vastoinkäymisiä. Ne musertavat meitä, saavat meidät epätoivon partaalle ja ajavat joskus tekemään jotakin typerää, ja tytöt en nyt puhu suklaan syömisestä. Puhun siitä, että pitääkö meidän antaa sellaisten asioiden, joille emme voi mitään, musertaa. Pitääkö meidän kumartaa niille nöyrästi ja itkeä. Onko olemassa sellaista vahvuutta, jolla pystyisi välttämään kaiken tuon surun, pelon, epäilykset ja masentavat ajatukset. Onko ihmiset edes kehittäneet siihen lääkettä?

- Minä uskon siihen, että ovat. Jotain hyvin kaunista lääkettä. Se lääke on taide. Ja mitä on taide? Määrittelenkö teille taiteen? Kaikki täällä on taidetta. Mutta miksi sitten näitä synkkiä ajatuksia? No toisaalta kyllähän elokuvatkin joskus itkettää?

Hymyilen leveästi.

- Kysymys kuuluu, että kumpaa me murehdimme enemmän, sitä mikä on epätodellista, mutta mahdollista vai sitä, mitä on tapahtunut ja mille meillä ei ollut mahdollisuutta tehdä mitään.

Levitän käteni ja hymyilen taas.

- Ja mikä täällä taas on epätodellista?

Sen sanottuani astun kahvimukiin ja sujahdan sen kautta kauniiseen ikuiseen tyhjyyteen. Yleisö kohahtaa järkyttyneinä.