Omistettu hyvälle ystävälleni, hänen tarinalleen ja kamppailulleen
Kirkkaasti silmissäsi veriset vaatteet. Toiveina kuolleina. Unina tuskaisina. Seuraavat, kuin varjo, kuolematta, etsien heikkouttasi, syöden hetkistäsi ilon, nakertaen hymystäsi terän ja saat vain anella sen edessä, eikä se kuuntele. Säälimättömästi se repii taloasi, lauta laudalta, niitä rapistuneita valkoiseksi maalattuja, naula naulalta, ja nuo naulat kiertyvät sieluusi hitaasti, mutta etenevät varmasti, niin että kuka vain kavahtaisi ja itseään satuttaisi jos ymmärtäisi. Mutta ei ymmärrä. Sillä sydämesi tuhkan alla sykkii, ymmärtäen paljon enemmän kuin mitä näkee.
Pikkukivet pomppivat auringossa, kun yrität riistää itsesi vapaaksi. Hapuilet käsilläsi kättä, johon tarttua, jonka ote ei petä. Sydämesi hakkaa pelosta. Juokset alastomana pakoon kotitaloasi. Sitä, josta on revitty lautoja. Näet auringon, toivot että se voisi olla olemassa aina. Itkien kompastut ja kaadut. Ihosi kuiskailee tuskasta, halusta luovuttaa. Kyynel vierii poskellesi mutta annat sen tapahtua. Suljet silmiäsi. Annat mustien harsojen kietoa itsesi kaikkialta. Annat niiden ensin hyväillä, ja sitten yhtäkkiä ote on tiukempi, kun mitä haluat. Yrität parkuen pyristellä, mutta harsot kuristavat kaikessa silkkisessä pehmeydessään sinua ja vetävät hiuksista takaisin kohti taloa. Hiekkaan jää verisiä jälkiä. Harso kietoutuu kaulasi ympärille, kuristaa, haukot henkeäsi, silmäsi pyöristyvät, panikoivat. Alat kirkumaan. Yrität irrottaa harsoa kaulaltasi, mutta se ei lähde mihinkään. Keuhkosi tarvitsevat ilmaa, ne vaativat sitä, mutta harso ei luovuta. Naulat alkavat kiertyä keuhkoihisi. Kipu kaulallasi on ehdoton. Potkit jaloillasi. Mikään ei auta. Silmäsi alkavat lepattamaan kuin kynttilä, sielusi palelee ja kylmyys kauhoo sinua ja täyttää suonesi lumella. Viiltävän kylmällä, ja kätesi vapisevat. Juuri kun olet menettämässä tajuntaasi. Harsot kuiskaavat. "älä jätä meitä koskaan" "olet luonut meidät" "me olemme sinä" "Me olemme enemmän olemassa kuin sinä." Ja saatuasi happea et voi muuta kuin nyyhkiä ja käpertyä kokoon uudestaan
Kipu ei ole ystäväsi, se on tuttavasi, joka on riistänyt sinulta onnelliset hymysi lapsuudesta.
Ja kohta olet taas vangittuna talossasi. Vielä enemmän hajalla. Satutat sormesi uudestaan vanhoihin lautoihin. Yrität pyörittää ruuveja toiseen suuntaan, mutta ne vain kiertyvät tiukemmin paikoilleen. Joskus makaat lattialla, toivon menettäneenä. Katsot katossa olevasta pienestä lautojen välisestä raosta maailmaa. Huomiosi kiinnittyy kun huomaat miten, joku katsoo sinua sieltä. Tarkastelee sinua uteliaana. Nouset katsomaan. Silmät näkevät ja ymmärtävät. Siniset silmät. Hymyilet. Unohdat talon. Ja sylikkäin kaadutte sänkyyn. Huokailette onnellisina. Painat pääsi hänen olkapäätään vasten. Hyväilet reittä. Suutelet kaulaa. Nukahdatte jalat sotkeutuneina. Toisianne unisina hyväilen.
Aamulla avaat silmäsi. Huomaat olevasi lautojen keskellä. Makaat valokuvien ja sirpaleiden keskellä alastomana. Huomaat palelevasi. Kyynel putoaa sirpaleille. Tunnet yksinäisyyden. Käännyt lasien päällä selälläsi ja katsot kohti katon rakoa. Sieltä näkyy vain loittoneva selkä. Sama selkä, jota äsken olit hyväillyt. Niska jonka ympärille kiedoit kätesi. Mutta pää ei käänny katsomaan, vaikka alatkin itkemään kovaan ääneen. Ja sirpaleet uppoavat syvemmälle selkääsi. Viiltävät, juovat vertasi ja sylkevät sen lattialle. Valokuvien päälle, jossa on kuvia suutelevista. Yksin täriset itkusta ja kiedot kädet ympärillesi. Vaikka jokainen pienikin liike sattuu. Sattuu niin, että repaleiset vaatteet sielussasi repeytyvät yhä enemmän. Repeytyvät ja syttyvät tuleen. Polttavat. Käristävät, mustuttavat. Tilalle hiljaa kiemurtelee musta harso, viekkaasti mutta säikäyttämättä. janoten elämääsi. Syöden auringonkin taivaalta. Koskaan tyytymättä.
mutta muista, paha
maailma ei ole kiinni
sinussa
koskee niitä
jotka sinun harsoasi repivät
jotka tuntevat
vain varjoja tuskastasi
demoniesi nimet
älä käännä selkääsi
ja kun mielessäsi on
tapa
,älä sitä seuraa(si)
koskaan älä unohda halata
sillä olet minun siskoni
Pikkukivet pomppivat auringossa, kun yrität riistää itsesi vapaaksi. Hapuilet käsilläsi kättä, johon tarttua, jonka ote ei petä. Sydämesi hakkaa pelosta. Juokset alastomana pakoon kotitaloasi. Sitä, josta on revitty lautoja. Näet auringon, toivot että se voisi olla olemassa aina. Itkien kompastut ja kaadut. Ihosi kuiskailee tuskasta, halusta luovuttaa. Kyynel vierii poskellesi mutta annat sen tapahtua. Suljet silmiäsi. Annat mustien harsojen kietoa itsesi kaikkialta. Annat niiden ensin hyväillä, ja sitten yhtäkkiä ote on tiukempi, kun mitä haluat. Yrität parkuen pyristellä, mutta harsot kuristavat kaikessa silkkisessä pehmeydessään sinua ja vetävät hiuksista takaisin kohti taloa. Hiekkaan jää verisiä jälkiä. Harso kietoutuu kaulasi ympärille, kuristaa, haukot henkeäsi, silmäsi pyöristyvät, panikoivat. Alat kirkumaan. Yrität irrottaa harsoa kaulaltasi, mutta se ei lähde mihinkään. Keuhkosi tarvitsevat ilmaa, ne vaativat sitä, mutta harso ei luovuta. Naulat alkavat kiertyä keuhkoihisi. Kipu kaulallasi on ehdoton. Potkit jaloillasi. Mikään ei auta. Silmäsi alkavat lepattamaan kuin kynttilä, sielusi palelee ja kylmyys kauhoo sinua ja täyttää suonesi lumella. Viiltävän kylmällä, ja kätesi vapisevat. Juuri kun olet menettämässä tajuntaasi. Harsot kuiskaavat. "älä jätä meitä koskaan" "olet luonut meidät" "me olemme sinä" "Me olemme enemmän olemassa kuin sinä." Ja saatuasi happea et voi muuta kuin nyyhkiä ja käpertyä kokoon uudestaan
Kipu ei ole ystäväsi, se on tuttavasi, joka on riistänyt sinulta onnelliset hymysi lapsuudesta.
Ja kohta olet taas vangittuna talossasi. Vielä enemmän hajalla. Satutat sormesi uudestaan vanhoihin lautoihin. Yrität pyörittää ruuveja toiseen suuntaan, mutta ne vain kiertyvät tiukemmin paikoilleen. Joskus makaat lattialla, toivon menettäneenä. Katsot katossa olevasta pienestä lautojen välisestä raosta maailmaa. Huomiosi kiinnittyy kun huomaat miten, joku katsoo sinua sieltä. Tarkastelee sinua uteliaana. Nouset katsomaan. Silmät näkevät ja ymmärtävät. Siniset silmät. Hymyilet. Unohdat talon. Ja sylikkäin kaadutte sänkyyn. Huokailette onnellisina. Painat pääsi hänen olkapäätään vasten. Hyväilet reittä. Suutelet kaulaa. Nukahdatte jalat sotkeutuneina. Toisianne unisina hyväilen.
Aamulla avaat silmäsi. Huomaat olevasi lautojen keskellä. Makaat valokuvien ja sirpaleiden keskellä alastomana. Huomaat palelevasi. Kyynel putoaa sirpaleille. Tunnet yksinäisyyden. Käännyt lasien päällä selälläsi ja katsot kohti katon rakoa. Sieltä näkyy vain loittoneva selkä. Sama selkä, jota äsken olit hyväillyt. Niska jonka ympärille kiedoit kätesi. Mutta pää ei käänny katsomaan, vaikka alatkin itkemään kovaan ääneen. Ja sirpaleet uppoavat syvemmälle selkääsi. Viiltävät, juovat vertasi ja sylkevät sen lattialle. Valokuvien päälle, jossa on kuvia suutelevista. Yksin täriset itkusta ja kiedot kädet ympärillesi. Vaikka jokainen pienikin liike sattuu. Sattuu niin, että repaleiset vaatteet sielussasi repeytyvät yhä enemmän. Repeytyvät ja syttyvät tuleen. Polttavat. Käristävät, mustuttavat. Tilalle hiljaa kiemurtelee musta harso, viekkaasti mutta säikäyttämättä. janoten elämääsi. Syöden auringonkin taivaalta. Koskaan tyytymättä.
mutta muista, paha
maailma ei ole kiinni
sinussa
koskee niitä
jotka sinun harsoasi repivät
jotka tuntevat
vain varjoja tuskastasi
demoniesi nimet
älä käännä selkääsi
ja kun mielessäsi on
tapa
,älä sitä seuraa(si)
koskaan älä unohda halata
sillä olet minun siskoni
Kommentit
Lähetä kommentti