Kaunis sotku

Vierailen ajatuksissani menneissä, tanssin jokaisessa hymyssä, yhtesissä hetkissä, niin paljo mahtunu matkalle kasvoja, tarkasti muistan useimmat, harvoje kohdalla viivyn pitkää, sillä hetki riittää, jotta taas muistan just sut, miten sä muhun katsoit, tai nauroit, ilmeeet vaihtuvat niin vauhil, mutta välillä jonki pysäytän ja tunnen rakkautta, musiikki auttaa, mua lentämään, muistamaan, missä milloinki ollu, vinossa ollu aina meikän merkkipaalut, mut ihmiset ympärillä kantanu pitkälle, ja joskus jos oot nähny mun kattovan pitkälle, oon vaa miettiny että teitä joskus muistelen, piirrän ympäristön ja ihmiset takasin, jokainen kun vasta oltas eilen nähty, ja vaikka näin muistellessani ette te mua nää, mut mun sydänt lämmittää näin lentää, ja tuntea et en oo teitä unohtanu, välil sokeudun maisemii, kunnes taas palaan henkäyksii, tyhjiin ilmeisiin, väsyneisiin, pilkallisiin, vihaisiin mutta ennen kaikkee iloisiin, ja mietin mitennii mä en muka aikamatkaa, vaik aika matkaa suoraan lävitseni ja tunnen niin hyvin ajatukseni, itseni, miten mä liidän luota luoksesi, toiseen tuoksuun, kirkkauteen tai hämärään, kylmään missä tupakan savu nousee, ja välillä ollaan humalassa kun käet, mutta nostan kädet, kyl mä teidät näen, niin ihmeellistä miksette te mua näe, ja tunne sitä mitä mä tunnen, kun kellun tän tietoisuuden lammet, kuvat ja kierrän rannat, en teistä hyvästele ketään, tervehdin vaan, hymyssä suin, niin kun ku oltas ekaa kertaa tavattu, tai miljoonannen kerrat halattu, salattu jotai katseit, mut toisiamme aina silti sopivissa raoissa etsitty, ja välil vaan tuoksusta tunnistettu, tai askeleista, kävelyntyylistä, äänestä tai siitä miten seisot, ja  mä puikkelehdin kuin sillkinen levitetty huivi tuulen mukana kaikkien eri tuntemuksien välistä, ja mietin erilaisia silmien värejä, kampauksia,    tai miltä nauru kuulostaa, ja miten joko aamusta toiseen tai johki iltaa ollaa vietetty niin hyvää aikaa, tajuamatta miten se hiljaa alkaa, ohi kulkemaan ja ei me enää tulla sinne nuortumaan, vaan kokoajan kuljetaa meiän suoral matkal kohti y:tä välil kaatuen, mut onks sil väliä kyl mä teistä vielki välitän, ja väritän niinku puolenhehtaarin metsä väritetään, ja silloin kaikki pian elää, enkä enää voi selvitä ilman silmien kostumista, tässä kaikessa on vaa jotain niin kaunista, vaikka ei oltais koskaan puhuttu tai puhuttuki vaa jostai turhasta, sydän tuntuu välil uhanalaselt, sillä niin paljon tunnen, kun muistan tangon, taivutuksen, kaikenlaisen opetuksen, raikuvan taputuksen, tai keskustelun, ihastuksen, sen alun, riemun, kuinka taipuu, tää kaipuu muotoon sekavaan, sotkuun, mut beautiful mess, sitä tää maailma on, enkä voi sitä noin vaa ohittaa, berliiniä tai syviä metsiä, leikkejä, majojen rakentamisia tai puheluita, kysyviä katseita, jotka pian muuttuu nauruksi,  hulluksi laahavaksi, revitteleväksi iloksi, ja sit pyöräilenki kesällä, kun aamukasteen näen tiiän ettei mikään tuu kestämään, vaan muistot, sen suistot, mielen puistot jossa kaikki on tallessa, mukana arjessa, uuden kohtaamisen sateenvarjoissa, ja mä muistan annoiksä, mulle pusun, purkan tai paikan penkiltä, jonku nurkan, maksoiks mulle ruoan tai kosketitko reittä, pursahtiko sun suusta vettä, tai milloin saapui kohtalokas tyytyväisyys kasvoille, milloin hämmästys, siellä täällä yllätyksiä, selän ylityksiä,  kaikenlaisia kipinöitä, ja öitä jolloin ei oo väsyttäny vaan oon puhelinta lukenu tai hyvää ystävää tukenu, ja kaikki sukeutui, vaik ollaa nähty sairaaloit, vaikeit iltoi, ja nousui, ei oo aina hyvä herätä, mut nyt vaan heitän tikkaa, tai mölkkyä, tölkkiä, matkaan sinne mis oli facebookis tapana tökkiä, ei tähän tarvita matikkaa, tai fysiikkaa, vaan muistelon musiikin ja tunteen