Kadotin kerran ajatuksen. Sen nimi oli: Päiväntasaajalla ihmiset juovat riisiviinaa ja tanssivat niin, että maan tomu nousee ilmaan. Hermostuin humusta. Hullaannuin meren helmeilystä, uruista. Nostin huntuja, kirjavia, tuulen ja taivaan riepottelemia, suoraan mudasta. Kaarnassa kuvioita sudenkorentojen unista, suuntimia papukaijan surusta. Ja sade laski tomun. Se oli monsuuni. Madame, helmat, viehkeät mutta raskaat. Ilma seisoo keuhkoissa paikoillaan kuin peura. ja pikkutytöt hyppivät paljain jaloin lätäköissä. Minä nauroin silmilläni. Joku hätisti keppiä bambumajassa. Oli ropinaa, lapsuuden toveruuden apajaa, leikkejä, kahnausta, kieltojen viiltoja, väläyksiä Narniaa. Muuan poika riisuu märän t-paitansa ja rupeaa mätkimään sillä kaveriaan. Meri, helmet, urut; kadonneet tyystin sumuun, totean ja juon riisiviinaa. On kuin tomua taas, nuorikko sateessa, silmät raollaan, antaa hullujen unien kutittaa, hän unohtaa, hymyilee, kaipaa. Joku alkaa lyödä rumpuja laiskasti. On kuin olisin täällä

Olen levoton. Ehkä siksi, että seuraavaa ei koskaan tapahtunut ja en voi millään muistaa kaikkia yksityiskohtia, jotka voisivat olla olennaisia kokonaisuuden kannalta. Tästä syystä myös aloittaminen mistä tahansa kohdasta on yhtä lailla oikein ja väärin. Kuin yrittäisi muistaa ensimmäisen ihastuksensa silmien värin.. .. Taivas on sininen. Turkoosin erilaisia vaativia ja syviä sävyjä. Aurinko paistaa sisään sinisyyden keskeltä lukuisia satokausia nähneen maatalon ikkunasta maalaten vanhat laudat haaleiksi. Se paljastaa yhtä lailla nurkissa vaanivan pölyn kuin ilmassa kevyesti leijailevat hiukan aavemaiset pölyhiukkaset. Vintillä puupinnat on jätetty maalamatta, ja vuosikymmenet ovat imeneet vanhoista laudoista niissä aikanaan piilleen itsenäisen elämän. Tuoksuu vanhalta. Tunkkaiselta. Pieni ikkuna, joka vintin päätyseinässä sijaitsee, on likainen, mutta nyt avoinna, jotta sisään pääsisi edes rahtunen raikkautta. Mikään voima, ei edes suunnaton taivas tai aurinko, voi kokonaan ajaa pois

S eison ikuisen kaupungin porteilla. Tunnen pelon. Vääristävän. Ja virkistävän.. Kuivan suuni. Tutisevat jalkani, joissa ihokarvatkin jännittyvät suoriksi. - Ole rohkea! Niin jylisee kallio. Ei.. Ei sentään. Niin lausuu musta kissa, joka istuu vähän matkan päässä vesiputouksen alla ja nuolee tassujaan. Minä vihasin ennen kissoja. En enää. Luon hermostuneen vilkaisun portteihin, jotka on rakennettu samasta aineesta kuin tähdet. Portin  raaka kimaltelu häikäisee silmäni. Käännyn kannoiltani ja astelen päkiöilläni pitkin marmorista, kuumuutta uhoavaa kiveystä kissan luo, varoen tuottamasta ylimääräisiä ääniä. Pääsen vesiputouksen juurelle. Kissa nuolee itseään, ei välitä minusta. Heilutan varpaitani sandaaleissani, kun yritän keksiä jotain sanottavaa. Jotain tärkeää.. Ei tällaisessa paikassa voi puhua mistään turhasta. - Älä puhu paskaa. Kissa toteaa ykskantaan ja lopettaa samassa itsensä nuolemisen. Keltainen silmä, vihreä silmä. Sinä olet hän. Hän on sinä. Voi sentään.. mitä täm

Minä, runous, yö, taskulampun haalea välke kynän kärjessä kivisydän sinä, kosketinsoitin,  onnesta kihelmöivä nauru laskostuneet sivellinsiivet yhteinen onni kuin houre  sysäys tässä olen synkkä minä pimeä minä kuin yön olento  vetäydyn varjoni, joka on raakalainen häntä seuraan vaan en seksiin, en leikkeihin, en verhojen taakse vaan itseni taakse jonnekin josta olet vasta lähtenyt siellä tuuditan itseäni kuvittelen chisun suutelemassa hellästi poskeani kuiskaamassa korvaani "olet ihana" kyynelten täyttämä harha tanssimme askeleet niitä kukaan ei osaa ulkoa ei edes me ja nyt niitä ei enää ole

  Ensi-ilta : 16.10.2019 Pääosissa : Angelina Jolie, Elle Fanning Ohjaaja : Joachim Ronning D isneyn tuorein mahalasku vetää ilmat pihalle ja on jatkoa surkeiden sattumusten sarjassa, jolle ei näy loppua. Viimeisimpien Pirates of the caribeanin elokuvien epäonnistumisen voi ehkä selittää sillä, että Johnny Depp pyöri kuvausten aikana omantunnontuskissa henkilökohtaisen elämänsä takia, mutta Maleficitar 2:sen täydelliselle epäonnistumiselle on vaikeaa löytää yhtä yksiselitteistä syytä. Disneyllä on mahdollisuudet palkata maailman parhaat elokuvateollisuuden ammattilaiset remmiinsä, joten on vaikeaa ymmärtää miksi lopputulos muistuttaa amatööritason löysältä haiskahtavaa fan fictionia. Jo elokuvan alussa tehdään selväksi, että siltä ei kannata odottaa paljoa. Outo, kömpelö aloitus johdattaa katsojan koko elokuvan jatkuneeseen latteaan harmaaseen tunnelmaan, jonkalaisen voi löytää paljon vähemmällä vaivalla nelostien varrelta jonkun surkean huoltoaseman buffetpöydästä. Elokuvan miljoon

E n ole kirjoittanut blogiini yhtä ainutta kirja-arvostelua. Se on mielestäni jopa vähän kummallista. Nautin kuitenkin kirjojen lukemisesta ja erityisesti fantasia-kirjallisuuden lukemisesta miltei enemmän kuin mistään muusta.  Kun nyt sitten luin Philip Pullmanin 2017 kirjoittaman teoksen ”Vedenpaisumus”, tuli mieleeni heti, että olen miltei velkaa Philipille jonkinlaisen tunnustuksen hänen uskomattomasta työstään. Hänen ihastuttava tarinankerronnallinen väkevyytensä ja monipuolisuutensa on saanut minut useampaan kertaan pudistelemaan jopa epäuskoisena päätäni.  Taustoitusta Jo silloin kun ensimmäisen kerran tartuin Kultaiseen kompassiin myrskyisinä teinivuosinani ja uppouduin fantastiseen maailmaan, jonka Philip on luonut, koin vahvaa samaistumista siihen turvattomuuteen, jota käytännössä orvoksi joutunut päähenkilö Lyra tunsi sisimmissään. Ja se, että Pullmanin universumissa sielu on jakautunut, niin että sen toinen puoli ottaa jonkin eläimen hahmon, pystyy puhumaan, tuntemaan ja el