Mitä kaipaatkaan, mitä kaivataan

Ikäväni puristaa, saa oloni ontoksi. Se tekee minut heikoksi, ailahtelvaiseksi. Elämä on jatkumo, mutta nyt se on pysähtynyt. Jokainen pidättää hengitystään. Tuuli lopettaa puhaltamisen. Kävelen nurmikentän poikki. Nurmen, joka on täynnä hiljaisia kastepisaroita. Ne eivät ole kyyneleitäni. Ne eivät ole kenenkään kyyneleitä. Ja juuri siksi ne ovat kaikkien kyyneleitä. Hengitykseni höyryää lämpimänä. En voi pysähtyä. Ja kun pääsen rantaan, näen veden joka kutsuu minua kävelemään. Pinta on peili tyyni. Hiljaisuus tekee sydämen lyönnistäni jyskytystä ja hengitykseni höyrystä sumua.   Katson vastarannalle ja näen siellä sen mitä kaipaan. Sen mitä haluan. Näen tuulessa liehuvat vaaleat hiukset. Näen miten seisot kivellä mahdollisimman lähellä minua, mutta kuitenkin niin kaukana. Kätesi ovat puuskassa aivan kuin kylmästä. En näe silmiäsi, mutta kun katson veden pintaa tiedän että sillä kulkevat väreet ovat syntyneet kyyneleistäsi. Puhtaista ja kaipaavista. Joutsen lentää tyynen yli, ja järveen piirtyy valkoinen viiva. Suljen silmäni. Tuuli ei vie minua perille. Vaan usko.   Peräännyn hiukan, muutaman askeleen kostealla nurmikolla. Puhallan ilmaa ulos keuhkoistani, mistä syntyy sumupilvi. Se katoaa taivaalle. Sydämeni lyö kovemmin, kovemmin kun koskaan. Sydämen asia, usko. Suljen silmäni. Minä uskon minuun, minä uskon sinuun. Minä uskon meihin. Avaan silmäni ja ne huutavat päättäväisyyttä, otan vauhtia, askeleeni ovat hidastetut, niin kuin väreet, jotka tulivat kyynelistäsi. Ja usko kantaa minut. Vedän perässäni omaa viivani. Se ei ole puhtaan valkoinen ja liiku yhtä kauniisti kuin joutsenen, mutta jätän jälkeni. Ja nyt näen silmäsi. Ja näen miten kaipuun kyynelistä tulee onnen kyyneleitä