ei kukaan haluu yksin jäädä

Olen tyttö. Kun katson aamulla peiliin koen olevani kaunis. Näen itsessäni pieniä virheitä, joita ilman olisin niin paljon parempi. Oi miksi ei tuota virhettä voisi mitenkään korjata. Tarkastelen kroppaani. Olenkohan minä muiden mielestä lihava. Pitävätkö kaikki minua rumana. Sitten katson taas kokonaiskuvaa ja näen, että olen kaunis. Hymyilen peilikuvalleni, laitan vielä huulipunaa ja lähden kouluun.

Pääsen koululle ja minulla on hyvä tunne tästä päivästä. Laukku ei tunnu liian painavalta, eikä tiukat farkut purista tavallista enempää. Pääsen luokkani ulkopuolelle käytävälle ja näen kaverini, jotka puhuvat jostain hiljaa. Kun lähestyn heitä, he hiljenevät. Mittailevat minua katseellaan. Jokin on vinossa ja levottumuus saa sydämeni lyömään.

- Moi. Yritän ja hymyilen.
- Moi. Kuuluvat vaimeat vastaukset ja päät kääntyvät pois päin minusta.
 Pian kaikki ottavat kännykkänsä esiin, tai katsovat jonnekin muualle korjaten hiuksiaan. Katson heitä hermostuneena ja vaihdan painoa jalalta toiselle. Olikohan jotain tapahtunut. Olen niin hämmentynyt, etten oikein tiedä miten reagoida. Lopulta tajuan kuitenkin kaivaa kännykkäni laukusta, etten näytä ihan typerykseltä. Hetken päästä opettajamme tulee ja päästää oppilaat sisään. Pojat puhuvat jostain jalkapallosta kovaäänisesti. Yksi heistä haisi ällöttävän kirpeästi hielle. Mutta ei sitä voinut hänelle sanoa. Ehkä pitää joskus tyttöjen kanssa puhua siitä. Kun ovi avautuu kaverini menevät luokkaan ripeästi ja hetken päästä huomaan, että he ovat vallaneet koko takarivin itselleen. Aivan eri puolelta luokkaa missä olemme yleensä istuneet. Yritän tavoittaa edes parhaan ystäväni katsetta, mutta hän välttelee katsettaan ja on muka hirveän kiinnostunut kynsistään. Mitä ämmiä minulla oikein oli kavereina. Levottumuus vaivaa nyt jokaista sekunttiani. En pysty keskittymään mihinkään. Miksi kaikki yhtäkkiä välttelevät minua. Tarkastan kännykän kameralla onko ulkonäössäni jotain vikaa, mutta mielestäni näytän normaalilta. Ehkä he eivät pitäneet enää ulkonäköäni normaalina. Ehkä en ollut enää kelvollinen heidän ystäväkseen. Kukaan ei tule istumaan viereeni. Kunnes luokan pitkä hiuksinen pieni poika ilmestyy luokan ovesta sisään ja tulee istumaan viereeni. Voiko päivä enää pahemmaksi muuttua. Hienovaraisesti otan tuoliani hiukan kauemmaksi tuosta pojasta. Ei hänessä mitään vikaa ollut, en vain pitänyt hänestä. Hän aina kiusasi tyttöjä. Niin kuin hän kiusasi minuakin koko tunnin. Varasti puhelintani ja piirteli vihkooni törkyyksiä. En olisi muutenkaan pystynyt keskittymään. Välillä vilkaisen ystäviäni, mutta he ovat vieläkin, kuin eivät huomaisi minua.

Kotona itken. Huudan äidille painu helvettiin, kun hän yrittää tulla kysymään mikä hätänä. Kaivaudun tyynyyni ja nyyhkytän. Miksi kaikki vihasivat minua. Vielä itkusta täristen ja nikotellen menen peilin eteen. Haluan löytää syyn miksi en kelpaa. Päivä alkoi niin hyvin. Niiskaisen äänekkäästi. Katson levinneitä meikkejäni. Näytän niin ällöttävältä nenäni on aivan liian iso, huuleni liian pienet ja hartiani näyttivät aivan liian leveiltä. Ei ihme, että kaikki vihaavat minua. Vihaan itseäni.



Olen poika. Aamulla kun katson ensimmäisen kerran peiliin väsyneenä, näytän mielestäni hyvältä. Mutta kun tarkastelen itseäni paremmin, huomaan monia asioita, joita haluaisin muuttaa. Silmäni saisivat olla suuremmat, leukani leveämpi, otsani hiukan pienempi ja käsieni pitäisi olla jotain muuta kuin hihoista roikkuvat narut. En voi tosiaan käyttää tätä t-paitaa. Käteni näyttävät laihemmilta kun siskollani. Kiskon ärtyneenä paidan pois ja heitän sen tuolille jossa on sekaisin vaatteitani. Kaivan kaapista uuden t-paidan ja olen tyytyväisempi. Hymyilen peilikuvalleni itsevarmasti. Kyllä se siitä. Puettuani muutkin vaatteet, asettelen vielä lippiksen päähäni ja lähden sitten kouluun, reppu selässä, housut sopivasti roikkuen.

Kun pääsen luokan ulkopuolelle käytävään huomaan, että tytöt näyttävät hirveän hiljaisilta tänään. Kaikki pelaavat vain kännykköillään, ilmeettöminä. Ei noista tytöistä saa selvää. Menen kavereideni luo.

- Eee, huomenta äijä näyttää vitun väsyneeltä.

Ravistan virnuilevan kaverini kättä sydämellisesti.

- No kiitti komistus. Vastaan hymyillen.

Ravistan muidenki  ringissä olevien kädet laiskasti läpi. Puhumaton ele, joka tehtiin aina nähtäessä ja hyvästellessä, ja joskus jos oli joku tosi hauska juttu. Sitten vilkaisen taas ilmeettömiä tyttöjä.

- Mikä noita muijia tänään vaivaa? Kysyn haukotusta pidättäen.
- Eksä oo kuullu? Paras ystäväni kysyy ja katsoo minua kummissaan. Sitten hän tulee aivan lähelleni ottaen minut kainaloonsa ja katsoo vaivihkaa olkani yli tyttöjä, Sitten hän aloittaa puhumaan hiljaa korvaani.

- Meeri kerto mulle, et se oli kuullu et toi Saara ois pettäny sen entist poikaystävää silloin ku ne oli viel yhes ni jonku 40v miehen kaa. Kelaa, hyivittu.
- Häh, no ei vitus oo voinu. Kuulostaa pelkält paskan puhumiselt.
Ystäväni katsoo minuun taas ja kohauttaa olkiaan. Vilkaisen Saaraa, joka näyttää jollain tavalla olevan ystäväporukkansa ulkopuolella. Ei en minä sitä usko. Ajattelen hiljaa mielessäni.
-Kelaa, jos Jake kuulee täst. Se oli muutenki iha rikki, ku Saara jätti sen.
- Tiiäksä kuin vitusti vihaan selän takan puhumist. Kyl sä tiiät.
- Tiiän, brou, mut usko mua täs asias. Ystäväni vastaa vakavana.

Koko tunnin mietin, voisiko se muka olla mahdollista. Saara istuu yksin. Minun tekee mieli mennä hänen viereensä. Hän näyttää siltä, että yrittää pidätellä sisällään jyllääviä tunteita. Päätän, että menen puhumaan hänelle heti tunnin jälkeen. Mutta, kun tunti loppuu Saara poistuu ensimmäisenä ja lähtee kovaa vauhtia kävelemään pois päin muista. Säälin häntä, sillä tiedän miltä tuntuu, kun jätetään ulkopuolelle. Tiedän miltä tuntuu olla yksin.