En mäkää enne aina ollu lähtemäs. En pakenemas oven ollessa raollaan. Aamun ollessa hiljaisimmillaan. En mä ollu sellane. Mut kulkurit tekee kulkureita. Niin se menee. Menetys teki musta pelokkaan. En uskaltanut enää jäädä. Pelkäsin kaiken toistuvan. Ja niin mä aina lähdin. Juuri ajoissa. Ja vähän liia myöhään. Helpotusta tuntien siitä, että olin taas vapaa. Ja pahaa omatuntoo, siitä mitä olin jättäny taakse. Sillä lähteminen ei ollu koskaa helppoa. Sen verran voin sanoo. Mutta takaisin palaaminen se vasta vaikeaa ois ollut. Olisi pitänyt nöyrtyä. Palata omia askeliaan takaisin, häntä koipien välissä. Niin kuin moneen muuhunkin asiaan, siihenkään musta ei ollut. Lähdin aina. Mutten palannut. Vaikka kaipasinkin. Ja sit vastaan tulit sä. Mikään ei tuntunut siltä kun ennen. Poika ei meinannu pysyy pöksyissään. Mut kokoajan kelasin. Mitä jos tää kaikki päättyy. Katoin sun untas. Sitä miten söpösti sä nukuit. Mietin satuttaisko se sua pahasti, jos lähtisin. Halusin olla sun vierellä kun h

Ei sitä huomaa kukaan. Miten nuori poika nousee ensin hitaasti vuoteeltaan ja pukee varovaisesti päällee.  Sydän pamppaillen. Kun viimeinenkin sukka on jalassa, poika avaa mahdollisimaan hitaasti ja varovaisesti huoneensa oven. Koko talo on pimeä. Poika hiipii nukkuvan talon läpi. Hän yrittää pitää hengityksensä rauhallisena.  Nyt ei auttanut jäädä kiinni.  Lopulta poika pääsee avonaiselle parvekkeen ovelle. Hän ylittää kynnyksen sulavasti ja notkeasti. Poika pääsee ulos viileälle nurmikolle parvekkeen kautta, joka on tarpeeksi matalalla jotta siitä voi hypätä alas. Adreliaani pumppaa hänen suonissaan. Pojan nimi on Ville. Hämärässäkin pystyt erottamaan hänen lyhyet pystyssä olevat hiuksena. Kapean leukansa. Ja solakan vartalon. Jokainen ääni tuntuu Villestä kuin tärykorvia särkevältä laukaukselta. Hänen askeleensa tömisivät. Kohta Ville oli poissa pihapiirinsä läheisyydestä.  Taas hän oli karannut. Mutta miksi? Miksi hiippailla vaivihkaa yöllä ulos, kiinnijäämisen riskin ollessa häl

Näytän teille jotain. Ehkä olette saattaneet nähdä hänet joskus, ja siinä tapauksessa kuulette saman jutun uudestaan. En kuitenkaan usko, sillä vaikka hän on melko näkyvällä paikalla, joka päivä samaan aikaan, niin kovin moni ei halua huomata häntä. Mutta siellä hän on. Niin kun sanoin, hän on siellä joka päivä koulun jälkeen. Alue, jolla hän istuu on aidattu. Aita on vanha ja metallinen, vääntyillyt sieltä täältä ja siinä on muutamia reikiä. Aita on ruostunut joistakin kohdista, ja siinä on paljon sellaisia väkäsiä, joihin voi satuttaa itsensä, tai johon vaatteet voi jäädä kiinni. Tuo aita ympäröi isoa aluetta asfalttia. Kuivaa asfalttia, vanhaa ja harmaata. Melko tasaista, mutta asfaltti on sieltä täältä halkeillut ja sitä on paikattu pienillä uusilla asfaltin paloilla. Kaikkein järkevintä olisi tietenkin vetää siihen kokonaan uusi asfaltti, mutta kukaan ei edes uskaltanut ajatella moista. Se olisi liian kallista. Ja turhaa. Mutta aivan keskellä asfalttia istuu hahmo. Ja kun seura

Sä et tiedä miksi, mutta jostain syystä eräällä hiekkarannalla seisoo poika, jolla on toinen jalka märällä hiekalla ja toinen jalka vedessä pienien aaltojen alla. Poika on seissyt siinä kauan. Vaatteet merituulesta lepatten, ja silmät synkkinä. Hän seisoo siinä koska. Poika mietti kaikkia niitä tapoja millä voisi selittää muille ihmisille, miksi seisoi siinä juuri sillä tavalla, puoliksi maalla ja puoliksi vedessä. Poika tulee siihen johtopäätökseen, että todennäköisesti melkein kukaan ei olisi kiinnostunut syistä miksi poika seisoi siinä. Ja siksi oli erittäin tärkeää, että hän seisoi siinä. Juuri siinä. Oli aamu, ja aurinko paistoi. Kohta ranta rupesi täyttymään. Ensin tulivat auringonottajat. Viltteineen ja aurinkolaseineen. Sitten tulivat frisbeen heittelijät. Sitten jotkut kävivät uimassa. Rannalla saapui paljon erilaisia ihmisiä. Jotkut soittivat musiikkia kovalla ja nauroivat, niin että hiekka pöllysi. Mutta kukaan ei kysynyt pojalta miksi hän oli siinä missä oli. Miksi

Me jäätiin pois. Me jäätiin pois Ja oli yö. Mut ei pimeet. Kaikkial oli valoi. Ja varjoi. Emmä tienny minne me mentii. Emmä tienny mitään. Muuta ku sen, et haluun olla sun kaa. Oli kylmä. Siks halasin sua aina, ku mahollist. Ja sit mite kaua me seisottii. Vastakkain. Yöllä. Katulampun kalpees valos. Kui meiä sydämet löi. Vaan silmät kiinni. Ja suudelmii. Ei ollu ketää muuta. Vaan sä. Yö ois voinu muuttuu päiväks. Ois voinu ukkostaa ja me oltas oltu siinä. Tunnettu lämpöö. Tunnettu väreit. Ja taas jatkettiin matkaa. Päädyttii sinne mistä kaikki lähtee. Ja minne kaikki tulee. Me vaa maattii sylikkäi. Lattial, silmät kiinni. Kello kävi. Hengitin sua.

- Mites se kesä meni? Katon sua silmiin pitkään. Sitten ravistelen päätäni virnistäen leveästi. Voisin nauraa tai itkeä. Voisin tuijottaa tyhjyyteen. Tai voisinhan mä kertoakin. - Voisinha mä kertooki. Voisinha mä kertooki. Hah koska mun kesä oli. Savuu, joka nousee taivaalle. Välil siel on aurinko, välil kuu, välil tähdet. Mun kesä on ollu aurinkoo. Se on poltellu iholla. Se on lämmittäny mut uinni jälkee. Se on ruskettanu mua hitaasti, mut varmasti. Mun kesä oli sadet. Pisaroit, jotka valu kasvoille. Sateit, jotka sai mut tuntee oloni kylmäks yksinäiseks. Sadet, joka sai mut nauramaan, juoksemaan tai laulamaan. Sade, joka ei tullu mun päälle, ja aurinko oli liia ylpee lähteäksee taivaalt sateen ajaks. Mun kesä oli jäätelöö, ja kylmii juomii. Eri makusii ja nii värikkäit. Tyhjii tölkkei, ja roskiste niille ettimist Mun kesä on ollu kaipaust. Miks en voi olla siellä. Miks oon täällä. Mun kesä on ollu suudelmii. Kiihkeit. Hitait, tai molempii. Kävelyy yö myöhään, tai e

Kun minä synnyin, tähdet loistivat kirkkaana. Ne loistivat niin kirkkaana, että äitikin kaiken kivun seasta pystyi ne erottamaan. Ja ne olivat kauniita. Niin äiti oli minulle sanonut. Kauniita, niin kuin sinäkin lapseni. Vartuin pikkuhiljaa, holtittomana. Halusin olla vapaa kuin tuuli. Notkea kuin gebardi. Halusin, että minusta tulisi vanhempana jotain suurta. Jotain sellaista mikä vaikuttaisi vielä vuosia minun poismenoni jälkeen. Äiti uskoi minuun aina. Isä ei. Nyt kerron isästäni. Sillä vaikka en näe häntä enää koskaan, on hänen kasvonsa ja piirteensä painuneet niin syvälle tärykalvoihini, etten voi niitä koskaan unohtaa. Isällä oli viikset. Tuuheat ja ruskeat. Pienempänä hän kutitti minua niillä. Ennen kuin kaikki muuttui. Isä oli myös hiukan punakka kasvoiltaan. Hänellä oli pienet kiiltelevät silmät, ja tuuheat kulmat. Kun hän ei ollut töissä konttorissaan, hän pukeutui usein valkoiseen hihattomaan paitaan. Se paita paljasti isän hiukan pullean vatsan. Ennen sen pyöreys o