Jos mul ei oo vastaust

Sä et tiedä miksi, mutta jostain syystä eräällä hiekkarannalla seisoo poika, jolla on toinen jalka märällä hiekalla ja toinen jalka vedessä pienien aaltojen alla. Poika on seissyt siinä kauan. Vaatteet merituulesta lepatten, ja silmät synkkinä. Hän seisoo siinä koska.

Poika mietti kaikkia niitä tapoja millä voisi selittää muille ihmisille, miksi seisoi siinä juuri sillä tavalla, puoliksi maalla ja puoliksi vedessä. Poika tulee siihen johtopäätökseen, että todennäköisesti melkein kukaan ei olisi kiinnostunut syistä miksi poika seisoi siinä. Ja siksi oli erittäin tärkeää, että hän seisoi siinä. Juuri siinä.

Oli aamu, ja aurinko paistoi. Kohta ranta rupesi täyttymään. Ensin tulivat auringonottajat. Viltteineen ja aurinkolaseineen. Sitten tulivat frisbeen heittelijät. Sitten jotkut kävivät uimassa. Rannalla saapui paljon erilaisia ihmisiä. Jotkut soittivat musiikkia kovalla ja nauroivat, niin että hiekka pöllysi. Mutta kukaan ei kysynyt pojalta miksi hän oli siinä missä oli. Miksi juuri siinä asennossa. Miksi hän näytti synkältä. Rannalla olijat kyllä katselivat ihmeissään. Tutkivat poikaa katseellaan. Mutta jättivät rauhaan.

Tuli ilta. Ihmiset rupesivat lähtemään. Aurinko laski kauniisti. Katulamput syttyivät. Pojalle tuli kylmä. Mutta vaikka hän ei ollut yhtään yksinäisempi nyt kun ihmiset olivat lähteneet, kun silloin kun he olivat olleet hänen vieressään, niin hän ei lähtenyt. Hän oli täällä. Koska.

Maa oli yhtä pysyvää kun hänen rakkautensa ja vesi yhtä onnellisen irtonaista, kun hänen vapautensa. Ja mitö poika teki? 

Hän tasapainotteli noiden kahden asian kanssa. Kamppaili tehdäkseen oikein. Taisteli kuunnellakseen sitä mitä hänen sydämensä sanoi, mutta samasta sydämestä tuli tuo ehdoton vapauden kaipuu. Oliko aika lähteä?

Sillä pojan läheiset olivat kuin nuo rannan ihmiset.

Ne näkivät pojan, mutteivat ymmärtäneet näkemäänsä. He eivät ymmärtäneet miksi.

Koska.