Älä sä puutu tähän!

Kun minä synnyin, tähdet loistivat kirkkaana. Ne loistivat niin kirkkaana, että äitikin kaiken kivun seasta pystyi ne erottamaan. Ja ne olivat kauniita. Niin äiti oli minulle sanonut. Kauniita, niin kuin sinäkin lapseni.

Vartuin pikkuhiljaa, holtittomana. Halusin olla vapaa kuin tuuli. Notkea kuin gebardi. Halusin, että minusta tulisi vanhempana jotain suurta. Jotain sellaista mikä vaikuttaisi vielä vuosia minun poismenoni jälkeen. Äiti uskoi minuun aina. Isä ei.

Nyt kerron isästäni. Sillä vaikka en näe häntä enää koskaan, on hänen kasvonsa ja piirteensä painuneet niin syvälle tärykalvoihini, etten voi niitä koskaan unohtaa. Isällä oli viikset. Tuuheat ja ruskeat. Pienempänä hän kutitti minua niillä. Ennen kuin kaikki muuttui. Isä oli myös hiukan punakka kasvoiltaan. Hänellä oli pienet kiiltelevät silmät, ja tuuheat kulmat. Kun hän ei ollut töissä konttorissaan, hän pukeutui usein valkoiseen hihattomaan paitaan. Se paita paljasti isän hiukan pullean vatsan. Ennen sen pyöreys oli turvallinen, karkean lempeä. Mutta siitä tuli uhkaava.

Se alkoi niin kuin myrskyt yleensäkin. Ensin näet pieniä merkkejä, joita et ehkä ota edes tosissaan. Ajattelet, että mitään sellaista ei voi tapahtua sinun kohdallesi. Että tuo myrsky kiertää sinut ja jättää rauhaan. Mutta minuun se osui. Koko taivaan raivolla.

Ensin oli riitelyä. Huutamista. Tavaroiden paiskomista. Silloin pelkäsin. Halusin vain halata äitiä, joka alkoi usein huutaessaan itkemään. Mutta en uskaltanut. Sillä niin vihaiselta isä aina näytti huutaessaan. Niin vihaiselta, että pienet väristykset kulkivat pitkin selkäpiitäni, kuin palellessa ja minäkin rupesin itkemään. Niin kuin sanoin, ensiksi oli vain huutoa. Mutta asiat lähtivät menemään pahempaan suuntaan.

Ennen isä joi maltillisesti. Saunan yhteydessä ja joskus viikonloppuisin. Mutta yhtäkkiä tölkkejä oli paljon enemmän kuin ennen. Yhtäkkiä isästä tuli arvaamaton ja kärsimätön. Kun katsoin häntä pelokkaasti, hän yritti maanitella minua syliinsä, ja menin vasta kun hänen äänensä muuttui painostavaksi. Vihaiseksi. Silloin menin. Sipsutin pienillä jaloillani lattian poikki, ja halasin isää varovaisesti. Haistoin hänestä nousevan pahan hajun. Saman hajun, joka nousi isän juomista tölkeistä.

Sitten hirmumyrsky tuli. Isä sai potkut töistä, kun hän oli ollut humalassa työpäivän aikana. Kun hän tuli kotiin, hän oli yhtä punaista raivoa. Hän oli lentävää sylkeä ja kirouksia. Hän oli tummin ikinä näkemäni myrskypilvi. Sellainen, joka halusi vain löytää jotain mikä uskaltaisi asettua poikki teloin häntä vastaan. Äiti yritti rauhoitella häntä. Siinä onnistumatta. Ensin isä taas huusi ja heitteli tavaroita. Silloin äiti käski häntä lopettamaan. Ja se tuli kuin salama. Nyrkki joka osui äidin pyöreälle poskelle, ja paiskasi hänet maahan kuin nuken. Ja isä vain jatkoi huutamista. Minulta pääsi parkaisu, ja aloin itkemään. Isä katsoi hetken minuun ja jylisi. ”älä sinä puutu tähän!”

Ja isä tarttui äitiä hiuksista, huusi tämän korvaan, oliko tämä oikea ihminen käskemää häntä lopettamaan. Hän haukkui äitiä hyvin ilkeillä sanoilla ja ravisteli tätä kuin nukkea. Äiti itki, ja aneli isää lopettamaan. Lopulta isä paiskasi äidin pahan näköisesti lattiaan, ja lähti huojuen hakemaan lisää tölkkejä, joista tuli pahaa hajua. Huusin isälle, että hän ei saa juoda enää. Isä mulkaisi minua niin pahasti. Sitten hän heitti minua tölkillä. Tölkki oli täysi ja siksi se sattui kun se kumahti päähäni. Tunsin kuinka niskani taipui osuman voimasta. Luulin, että pääni tippuisi harteilta. Lyyhistyin maahan ja kuulin, kuinka äiti huusi sellaisella raivolla, jota ei tunnistanut enää ihmisen ääneksi. Viimeinen muistikuvani, ennen kuin kaikki pimeni, oli se kun isä nauroi. Nauroi, hytkyvällä mahallaan. Nauroi kuin olisi kuullut maailman parhaimman vitsin. Ja sitten oli vain pimeää.

Kun heräsin, päähäni jomotti. Avasin silmäni hitaasti. En ollut kotona enää. Paikka oli täysin vieras. Tunnistin sen lukemistani Aku Ankoista. Olin sairaalassa. Pääni oli yhtä sumua. Ja kaikki seuraavat tapahtumatkin olivat vain pelkkää sumua. Ensin tuli hoitaja, joka kysyi vointiani. Sitten hän haki äitini, jonka kasvot olivat aivan turvonneet itkusta, ja iskuista mitä hän oli saanut. Hän näytti siltä, että oli itkenyt vuoden. Yritin sanoa haparoivasti äidille, että ei ollut hätää. Mutta sanat tulivat tahmeasti ja hiljaa kuin kuiskaukset. Ja äiti purskahti itkuun. Hän rutisti minut itseään vasten ja tärisi. Niin jatkui jonkun aikaa, kunnes hän otti kasvoni käsiensä väliin. Sitten hän suuteli otsaani, ja katsoi minua itkuisilla silmillään. ”meidän ei tarvitse nähdä häntä enää koskaan. Me olemme turvassa nyt”


Ei perustu tositapahtumiin