Mitä sä näät ku katot taakse

Näytän teille jotain. Ehkä olette saattaneet nähdä hänet joskus, ja siinä tapauksessa kuulette saman jutun uudestaan. En kuitenkaan usko, sillä vaikka hän on melko näkyvällä paikalla, joka päivä samaan aikaan, niin kovin moni ei halua huomata häntä. Mutta siellä hän on.

Niin kun sanoin, hän on siellä joka päivä koulun jälkeen. Alue, jolla hän istuu on aidattu. Aita on vanha ja metallinen, vääntyillyt sieltä täältä ja siinä on muutamia reikiä. Aita on ruostunut joistakin kohdista, ja siinä on paljon sellaisia väkäsiä, joihin voi satuttaa itsensä, tai johon vaatteet voi jäädä kiinni. Tuo aita ympäröi isoa aluetta asfalttia. Kuivaa asfalttia, vanhaa ja harmaata. Melko tasaista, mutta asfaltti on sieltä täältä halkeillut ja sitä on paikattu pienillä uusilla asfaltin paloilla. Kaikkein järkevintä olisi tietenkin vetää siihen kokonaan uusi asfaltti, mutta kukaan ei edes uskaltanut ajatella moista. Se olisi liian kallista. Ja turhaa. Mutta aivan keskellä asfalttia istuu hahmo. Ja kun seuraamme asfaltin mutkittelevia halkeamia ja paikkauksia, ohi muutaman tuulessa hyppelehtivän muovipussin ja hylätyn pahvimukin, erotamme tytön, joka istuu tismalleen keskellä asfalttia kietoutuneena itsensä ympärille. Tytöllä on repaleiset hiukan likaiset farkut. Hänellä on tiukka musta paita. Ihon myötäinen, ja muotoja kauniisti korostava. Ja kun kohotamme katseemme tytön vaatteista näemme hänen vaaleat hiuksensa, jotka leiskuvat tuulessa valtoimenaan kuin tuli. Sitten kiinnitämme huomiota sinisiin silmiin. Niin syvän sinisiin. Ja sitten huuliin. Punaisiin, mutta hiukan rohtuneisiin. Viimeisenä tajuamme, että tytöllä ei ole kenkiä. Asia johon ei kiinnitä huomiota, ennen kuin on katsonut kaiken läpi kahteen kertaan. Hänen vaaleat pienet jalkansa on vasten lämmintä asfalttia.

Tyttö tuijottaa jotakin mitä me emme pysty näkemään. Hänen katseensa on seisahtunut ja paikoillaan. Hän ei räpäyttele silmiään. Jotta voisimme nähdä sen mitä hän näkee meidän pitää katsoa maailmaa hänen silmiensä takaa. Noilla seisahtuneilla silmillä. Meidän pitää muuttua osaksi hänen ajatuksiaan, jotta voimme ymmärtää häntä. Nähdä hänet. Ja niin me teemme.

Tuo yksinäinen tyttö keskellä asfalttia on menneisyyden vanki. Menneisyys ei ole koskaan jättänyt häntä rauhaan. Se on ottanut hänet otteeseensa. Ennen tuo vaaleahiuksinen kaunokainen yritti ravistella itsensä irti menneisyydestä, mutta hän ei onnistunut siinä. Menneisyys ei päästänyt häntä. Ja niin hän näki vain tapahtumia, mitä oli jo tapahtunut. Asioita, mitä oli kokenut. Ja missä ikinä hän olikin hän näki vai menneen. Kasvoja, jotka olivat poissa. Hän kuuli sanoja, joita enää koskaan sanottaisi. Menneisyys kiersi kehää hänen ympärillään.

Mitä hän nyt näki oli jotain sellaista, mikä herätti sääliä. Kuvotusta. Koska hän ei istunut asfaltilla yksin. Häntä ympäröi tuhat päinen joukko ihmisiä. He olivat kaikki kontallaan ja valittivat kovaan ääneen. Heidän silmänsä olivat kauhistuneet, ja hengityksensä kiivasta. Valituksensa kova äänistä, mutta välillä se haipui lähes kuulumattomiin. Mutta se, että he olivat kaikki kontallaan kohti tyttöä, joka istui siellä keskellä, ei ollut kaikkein kummallisinta. Kontallaan olijat valuivat ruokaa. Heidän vaatteensa olivat likaisia ja märkiä, hiuksensa sekaiset ja täynnä erilaisia ruoka-aineita. Heidän päällään oli ketsuppia, jauhoja, maitoa, jugurttia. Sitä oli kaikkialla. He olivat täysin sen peitossa. Jotkut itkivät, jotkut olivat vain hiljaa. Kaikkien päät olivat painuksissa. He huojuivat kontalleen, kuin olisivat täysin valmiita milloin tahansa rojahtamaan maahan elottomina. Ja kuin yhteisestä käskystä he kaikki nostivat katseensa, tyttöön joka istui heidän keskellään. Niin puhtaana verrattuna heihin. Kontallaan olijat tuijottavat tyttöä armottomasti. Epäuskoisesti. Vihaisesti. Ja joku kuiskaa ne sanat, joita kaikki kontallaan olijat hapuilevat huuliltaan. "miksi". Ja sitten he taas painavat päänsä. Kohta he ovat poissa. Tyttö vetää väriseviä henkäyksiä ilmaa, mutta ei räpäytä silmiään. Aurinko paistaa kuivalle asfaltille. Mutta kohta tyttö on varjossa.

Hänen edessään on kaksi puista jättiläistä, jotka kulkevat toisiaan kohti niin ihmismäisesti, että se on kuvottavaa. Liikkeet ovat sulavia. Askeleet ovat notkeita ja käden liikkeet luonnollisia. Mutta puiset jättiläiset eivät pysähdy toistensa kohdalla. He vain kaatuvat. Kaatuvat maahan päällekkäin, hajoavat pieniksi säleiksi. Notkeat jalat narisevat kovaan ääneen katketessaan. Niin murheellista. Eloton sai maistaa pisaran inhimillisyyttä. Mutta tuosta pisarasta ne tulivat niin inhimillisyyden janoisiksi, että heidän oli tuhottava itsensä. He eivät pystyneet elämään sen kanssa, että he olivat suurimmaksi osaksi epäinhimillisiä. Jonkun luomia. Luonnosta syntyneitä. Ja niin kaksi puista jättiläistä musertuivat. Paloiksi. Kasvot jotka makaavat puiden seassa katsovat tyttöön. Anelevasti. Yhtäkkiä puut syttyvät tuleen, ja kohta patsaiden ruumiit ovat poissa. Savuna taivaalla.

Nyt tyttö pystyi pitämään tunteet sisällään. Hän  ei värähdäkään, kun patsaat kuolevat ja katoavat. Hänen hengityksensä oli rauhallista, ja silmänsä vieläkin räpäyttämättä. Mutta sitten hän tulee. Hän, joka lupasi tytölle kaiken. Lupasi kaiken, mutta antoi vielä enemmän.

Hän on mies. Lyhyt mies, jolla on tumman ruskeat hiukset pystyssä. Lyhyt mies, jolla on lempeät ruskeat silmät, ja sänkeä. Mies seisoo kymmenen metrin päässä tytöstä. Ja tyttö ei voi enää pidätellä myllertäviä tunteitaan. Hän vapisee tulevan itkun voimasta. Mies kallistaa päätään myötätuntoisesti ja katsoo tyttöön. Mies laittaa kätensä sydämelleen. Tyttö ei halua mitään muuta kuin hänet. Tyttö olisi valmis tekemään ihan mitä vain, jos hänet saisi takaisin. Palautettua. Kuka tahansa muu saisi kuolla. Miksi juuri miehen, jota tyttö rakasti eniten koko maailmassa oli pitänyt lähteä. Oli pitänyt kuolla. Ja vielä niin jalosti. Se oli ollut niin hänen tapaistaan. Vaaleahiuksinen tyttö itkee ja mies haipuu pikkuhiljaa ilmaan savuna, käsi yhä sydämellään. Tytön poskilla valuu kyyneleitä. Hänet on murrettu. Hänet murretaan joka päivä uudestaan. Miten kauan sitä kestäisi. Miten kauan hän sitä kestäisi.

Mutta nyt meidän on lähdettävä tytön silmien takaa ja hänen ajatuksistaan, sillä minä en niitä enää kestä nähdä. Niin murheellisia ja kauheita asioita hänen menneisyydessään on. Voimme katsella vielä hetken kauempaa tyttöä asfaltilla, joka ei ole liikkunut tuntien kuluessa juuri yhtään. Oikeastaan ainoastaan hänen kyyneleensä saavat hänet näyttämään elävältä. Nyt tälläkin hetkellä hän näkee jotain. Jotain vielä kauheampaa ja murheellisempaa. Ja nyt on meidän aika paeta. Hätäisesti takaisin pitkin asfaltin halkeamia ja heittelehtivien roskien ohi. Ulos metallisen aidan reiästä, ja mahdollisimman kauas. Kauas pois. Mutta vaikka pakenemme kuinka kovaa, emme voi olla huomaamatta sitä. Osa menneisyydestä on tarttunut meihin. Tiukasti.