Mul on kylmä

Ei minun tarvitse avata silmiäni. Tiedän, mitä tunnen. Tunnen kahleet ihollani. Kuinka ne sitovat minut tuoliin. Pääni on kumarassa. Hiukset roikkuvat sekaisin otsallani. Paljaalla ihollani kiiltelee hiki. Hengitän raskaasti ilmaa, joka on painostavaa, mutta hiljaista. Yhtäkkiä hiljaisuus katoaa, ja olen huutomeren keskellä. Yhä penkkiin kahlittuna. En avaa silmiäni. Kurkkuani kuivaa ja päätäni huimaa. Hartiani ovat painavat. Lopulta kohotan vavisten päätäni ja avaan silmiäni niin paljon kun jaksan.

Olen areenalla. Ihmiset tuijottavat ja huutavat katsomosta. En jaksa hahmottaa kuinka iso areena on. Olen valokeilassa. Nyt tajuan miksi hikoilen. Valokeila kuumottaa ihoani. Nielaisen vaivalloisesti. Loppujen lopuksi minulla onkin repaleiset harmaat sortsit jalassani. Muuten olen ilman vaatteita. Mitä helvettiä tämä on? Siristän silmiäni, sillä valo sattuu niihin.

Rummut alkavat lyödä. Kumeasti ja vahvasti. Ne hiljentävät sydämeni lyönnin, mutta eivät pelkoani. Pelko, joka nyt hyökyy suoniini. Koettelen kahleitani hampaat irveessä, nyt täysin hereillä, mutta ne eivät anna periksi. Vaikka olen jo hereillä, olen täysin voimaton. Käteni liike on enemmän pyristelyä. Niissä ei ole voimaa vääntää, tai murtaa. Niissä ei ole voimaa.

Silloin yleisöstä kuuluu kohahdus ja tunnen ilmavirran takanani. Koitan rimpuilla ja kääntää päätäni, mutta en näe suoraan taakseni. Tuolikin on kuin istutettu maahan, enkä saa sitä liikkumaan. Nyt kuulen sydämeni lyönnin rumpujen yli. Minä myös huohotan, ja tiedän että suuni on vieläkin liian kuiva huutamiseen. Joku tai joku koskettaa niskaani ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni. Kosketus on kylmä, mutta hellä. Varma mutta uhkaava. Käteni tärisevät, kun yritän taas jännittää lihaksiani kahleita vastaan. Yleisö on nyt hiljentynyt.

- Mitä se on? Kuuluu kuiskaus takaani

Kuiskaus, joka kuuluu kaikkialle. Kuiskaus, joka hiljentäisi huudon, jos kukaan uskaltaisi huutaa.

- Onko se pelkoa? Kuiskaus kysyy kyräillen ja tunnen taas kylmän ilmavirran paljaalla ihollani. Tärisen pelosta, ja hengitykseni vinkuu.

- Miksi sinä pelkäät, jos ei ole mitään syytä sinun olollesi täällä?

- Jos olet syytön. Viimeinen kuiskaus henkäistiin suoraan korvaani, ja sanojan hengitys on kuin jäätä, joka sattuu korvaani.

Yritän yskiä itselleni ääntä, mutta se ei onnistu. Keuhkoistani tulee vain vinkunaa ja pihinää. Aivan kun olisin vanhus kuolemaisillaan.

- Niin paljon hyviä jaloja sanoja. Kuiskaus sanoo tyytyväisenä.

- Mutta ei yhtään tekoja. Kuiskaus sähähtää halveksien.

Nieleksin ja yskin taas. Vihdoin saan ääneni takaisin. Vedän muutaman värisevän henkäyksen.

- Kuka olet? Kysyn. Ääneni on ihmisen. Pelokkaan ihmisen. Heikon ihmisen. Kahlitun ihmisen. Se on kuin hiekkalinna linnan vieressä. En ole mitään verrattuna kuiskaus äänen mahtavuuteen. Ja häpeän puhettani, heti sen tultua ulos suustani. Häpeäni tiivistyy kun hetken on hiljaista.

- Ai kuka minä olen? Kuiskaus kysyy huvittuneena.

- Arvaa. Kuiskaus sanoo hädin tuskin kuuluvasti.

- En tiedä. Vastaan yrittäen kuulostaa vahvemmalta. Epäonnistun ja häpeän taas. Katson katsomoon ja ihmiset siellä näyttävät pelokkailta. He näkevät sen mitä minä en.

- Et voi ikinä voittaa minua, jos et osaa nimetä minua. Mutta olet niin säälittävä surkimus, ettet näköjään pysty siihenkään.

Pelostani huolimatta yritän ajatella. Mikä takanani on?

- Annan sinulle vinkin. Kuiskaus sanoo pistävästi kuin lapselle.

- Minä olen se joka saa sinut sekoamaan sanoissa. Minä olen se, joka saa sinut pitämään suusi kiinni. Minusta johtuu kykenemättömyytesi. Minä olen syypää kärsimykseesi. Yksinäisyyden tunteisiisi. Epävarmuuteesi. Minä teen sinut naurunalaiseksi. Minä syön itsevarmuuden omenasi ja syljen ulos pelkän siemenen. Tiedätkö mikä minä olen?

- Olet epävarmuus senkin paskiainen. Miksi piinaat minua näin? Huudan haluamatta kuulla enää kuiskauksia. Suljen taas silmäni. Hiljaisuutta. Oliko kaikki vain unta. Sitten kylmä kuiskaus kuuluu jälleen. Entistä vahvempana. Epävarmuuteni oli ruokkinut sitä.

- Viisas poika. Hyvä yritys. Mutta epävarmuus vain vahvistaa minua. Olen sen summa. Olen paljon enemmän. Väärästä vastauksesta vien vähän toivoasi. Ja yhtäkkiä kylmä käsi on kiinni niskassani raudan lujasti ja sisältäni jäätää. Haukon happea ja silmäni pullistuvat.

- Lopeta! Henkäisen melkein anellen hiljaa jäätävän raudan kulkiessani joka puolelle kehooni.

Käsi irrottaa otteensa minusta, mutta tuntuu kuin kaikki lämpö minusta olisi valunut tuohon käteen. Hengitykseni on vaikeampaa taas ja sydämeni lyö niin säikähtäneenä. Miksei kukaan voi auttaa minua? Miksi olen yksin? Oloni on niin lyöty. Haluan parkua tätä vääryyttä, mutta olen hiljaa.

- Minä olen pelko. Kuiskaus sanoo korvaani. Ja sanat jäävät kaikumaan päähäni.

 Pidän silmät tiukasti kiinni ja puristan käteni nyrkkiin. Kylmä tunne ei katoa. Ihoani pistelee. Ei ole mitään keinoa. Ei ole mitään pakotietä. Kukaan ei voi auttaa minua. En pysty pakenemaan sitä. En tiedä pystyykö kukaan. Mutta minä en pääse pelkoa karkuun. En voi voittaa sitä taistelemalla. En voi voittaa sitä pakenemalla. Totuus on vain se että, en voi voittaa sitä. Vedän taas henkeä. Avaan silmäni ja istun työpöytäni ääressä. Omassa huoneessani. Omalla tuolillani. Kylmyys viipyy minussa. Käteni ovat yhä nyrkissä. Ja vaikka sitä ei ulospäin näe.
Pelko on yhä sydämessäni.