Näkyykö tähtiä?
On välkkyvät eriväriset valot. On pauhaava musiikki. On ihmisiä, jotka huojuvat kikattaen. Heillä on parhaimpia päällään. Lyhyitä mekkoja. Tiukkoja farkkuja. Siistejä paitoja. Itsevarmoja hymyjä. Heillä on skumppaa laseissaan. Laseissa, jotka ovat solakat, aivan niin kuin nykyinen naisihanne.
Istun pöydässä nahkapenkillä. Katselen tätä kaikkea. Katson kuinka DJ heiluttaa päätään samalla kun valitsee seuraavia kappaleita. Näen kuinka joku kaataa juomistaan lattialle vahingossa. Kuinka joku vanha mies yrittää lähennellä nuorta naista. Näen miten nainen katsoo miestä inhoten. Näen miten kaikki se esteellisyys on kadonnut. Miten lantiot keinuvat villisti. Miten kengät hädin tuskin koskettavat tanssilattiaa. Paljon erilaisia ihmisiä. Ensi kertaa sylikkäin tai käsi kädessä. Yltiöpäistä elämän riemua. Näen myös seurueet, joissa kaikissa on joku äänessä. Näen naisten kutsuvat katseet. Ne rohkaisevat ja samalla vievät rohkeuden.
Minä, joka istun pöydässä hiukset laitettuna. Kauluspaita vähän auki. Juuri sen verran, että ihoa vasten erottuu kiiltelevä kaulakoru. Minulla on farkut, jotka ovat siniset niin kuin silmäni. Minulla on hihat käärittynä. Mutta kuka minä olen. Miksi en ole täällä. Silmäni ovat sameat. Ihmiset ympärilläni kaukaisia. Heidän tanssinsa hidastuu. Ohi kulkeva mies kävelee hiljaa kuin kilpikonna. Suin hiuksiani. Joku tyttö katsoo minua pitkään, kikattaen samalla jonkun miehen jutulle. Nyt mieskin kääntyy katsomaan minua. Närkästyneenä. Kaikki niin hitaasti. Laiva keinahtaa ja ihmiset sen mukana. Kaikkien tasapaino kuitenkin säilyy. Tiskillä myyjät näyttävät loputtoman iloiselta ojentaessaan halukkaille juomia maksua vastaan.
Tyttö makaa puoliksi päälläni. Hän on lämmin minua vasten. En juuri nyt muista hänen nimeään. Kaikki on niin etäistä. Katsahdan häneen ja yllätyksekseni hän katsoo minuun takaisin. Odottavasti. Hän hivelee sormillaan käsivarttani. Hänen mekkonsa on kireä. Hänellä on hyvä kroppa. Niin timmi. Mekko ei ole kuitenkaan lämmin niin kuin tytön iho. Se on viileä. Ja sileä. Mutta tiedän, että hän ei näe niin kuin minä näen. Hän ei näe tätä ulkopuolisena. Hän näkee tämän illan juhlana. Minulle tämä on niin murheellinen. Sillä yhä muistan, miksi olin halunnut juhlia. Nousen äkisti ja tyttö hätkähtää kuin iskun saaneena. Nyt hän katsoo minua järkyttyneenä. Hän aukoo suutaan. Huutaa. Onneksi en kuule mitään. Astelen hänen luotaan nopeasti. Menen liukuovista ulos kannelle. Ulkona ilma on viileää. Täysin erilaista kuin sisällä. Se puhdistaa ja selkeyttää. Mutta on myös kylmää. Laitan kädet taskuuni. Kuulen laivan moottorin huumaavan jylinän. Kuulen kuinka aallot hakkaavat laivan kylkiä vasten. Mutta mikä tärkeintä, näen tähdet. Menen nojailemaan laivan kaiteeseen ja tähdet katsovat minua. Kirkkaina. Loistavina. Musiikki kuuluu sisältä vielä kaukaisena. Joku polttaa tupakkaa vähän matkan päässä.
Ja kun tuijotan tähtiä ja merta, joka tuntuu jatkuvan taivaalle. Kun näen valoja siellä missä on muita laivoja. Kun tuuli puhaltaa esittäen minulle kaiken tämän. Mietin kaikkea mitä olen tehnyt. Suudelmat. Paikat välähtelevät mielessäni. Suudelmien jälkeiset hymyt. Ja myös ihmiset. Missä he ovat tänään. Mielessä välähtelee epätoivoni. Tunteeni siitä, että olin syntynyt vahvaksi. En siksi, että minulle kaikki tulisi olemaan helpompaa. Ei sinnepäinkään. Vaan siksi, että pystyisin kannattelemaan kaiken sen painon harteillani, jota minulle annetaan. Ihmiset. Ja heidän pelkonsa. Vihansa. Näen tähdissä kaupungin valoja. Näen autojen loittonevia takavaloja. Käteni puristuu nyrkkiin. Mä oon nyt täällä. Täällä. En siellä. Ja näen taas ystäviä. Niitä nauruja. Näen kyyneleitä. Riitoja. Ja värisen aivan kuin olisin viulu, jota soitetaan. Pelkään. Näen rakkaan lemmikkini. Näen miten syöpä syö koiraani. Raatelee. Ja jättää minulle tuskat tähteet. Näen kiillon koirani silmissä. Minä olen kuolematon. Niin silmät kertovat minulle. Odotan kyllä sinua älä huoli. Ne olivat jäähyväiset. Ja minä itken. Kaikki se mitä on menetetty. Ja taas tuuli hellii minua. Yrittää rauhoittaa. Muistan muutkin tuulet. Ne jotka vastustivat minua. Muistan ihmiset, jotka katsovat minua halveksivasti. Muistan heikkouteni. Miksi minä en ole kuolematon. Toinen hihani tippuu. Vaikka käärin sen niin huolella. En halua kääriä sitä enää uudestaan ja annan sen vain lepattaa tuulessa. Katson mereen. Vaikka joskus myrskyy, kyl viel tulee tyyntyy. Minä joka kulkee yksin. Askeleet hidastettuina. Minä en seuraa ketään. Kukaan ei seuraa minua. En ole esikuvanne. En ole vihamiehenne. Mitä minä olen? Kerron kun tiedän. Kerron kyllä, ja nauran päälle. Helpottuneena.
Taivaan läpi lentää hidastettu tähdenlento. Pyyhin kyyneleet poskiltani. Seuraan sitä. Sen kauneutta. Se on ihme. Suljen silmäni ja toivon. Älä huoli en kerro kellekään. Ja ehkä se tulee toteutumaan. Hymyillen rummutan laivan kaidetta. Yhtäkkiä kuulen taas ja tähdenlento katoaa nopeasti. Olen täällä. Hymyni vain levenee. En ole enää menneisyydessä. Otan kevyitä askelia ja hengitän nautinnollisesti. Sydämeni hakkaa uudelleensyntyneenä. Haen lasin kultaista poolia. Näen tyttöni istuvan pöydässä kädet puuskassa, jonkun miehen yrittäessä iskeä häntä. Tartun hänen siroon käteensä nopeasti. Hän katsoo minua yllättyneenä. Isken hänelle silmää. Ja tanssilattia on meidän. Katson tyttöäni syvälle silmiin. Kiedon käteni hänen ympärilleen. Huulemme ovat niin lähekkäin. Tunnen hänen hengityksensä. Se on kuin huokailua. Ja niin tanssimme sylikkäin. Kerron hänelle miten kaunis hän on. Ja miten tähdet ulkona eivät vetäneetkään vertoja hänen silmilleen. Olet taas ujo tyttö sylissäni. Keinahtelemme puolelta toiselle. Korjaat hiuksiasi. Silmäsi ruskeat. Lämpimät. Haluavat. Sanon, että on täysin hänen vikansa, että suutelen häntä nyt. Ja arvaa mitä? Hän vetäytyy kauemmas ja lyö minua poskelle. Katson häntä järkyttyneenä. Taas hän huutaa minulle, mutta en kuule mitään.
Yhtäkkiä laiva vavahtaa rajusti. Ikään kuin iskun saaneena.Useita laseja tippuilee pöydiltä, ja osa niistä särkyy sirpaleiksi lattialle. Sirpaleet aaltoilevat kuin tähtipöly lattialla, laivan kallistuessa. Tuo tärähdys kulkee jalkojani pitkin joka puolelle kroppaani. Tanssilattialla ihmiset pysähtyvät ja näyttävät hämmentyneiltä ja pelokkailta. Sitten valot alkavat välkkyä heikommin, ja kohta ne kaikki sammuvat. Musiikki loppuu. Ihmiset ovat jähmettyneet pelosta. Tyttöni silmissä on pelkoa. Näen miten hän haluaa paeta. Mutta hän on palannut lähelleni. Hän vain puristaa kättäni tiukasti. Ystävät, perheet ja pariskunnat vilkuilevat toisiaan. Sitten kuin yhteisestä merkistä kaikki lähtevät rynnistämään uloskäynneille, jotkut kirkuen ja jotkut huutaen. Henkilökunta yrittää pitää ihmisiä rauhallisina, siinä onnistumatta. Puristumme ihmisten väliin ja lähdemme ajautumaan väkijoukon mukana kohti uloskäyntejä. Pidän tiukasti kiinni tyttöni kädestä. Jossain itkee lapsi ja sekasorto on yhtä kammottavaa hengästymistä ja hikoilua. Parkumista ja eteenpäin puskemista, vaikka eteenpäin ei pääse. Kohta hätäsummerit alkavat soida. Ja joku kirkuu "me uppoamme" Silloin tiedän kenen syy tämä oli. Tiedän, mutten ole uskoa omia aistejani. En halua uskoa. Minun toiveeni on toteutunut. Tähdenlento on osunut laivaan. Ja nyt minun toiveeni mukaisesti laiva uppoaa. Tappaa kymmeniä tuhansia. Vain siksi, että minä itsekkäistä syistä toivoin niin. Herra armahda. Tyyni hyväksyntä valtaa kehoni. Olen kovassa humalassa. Haluan sulkea silmäni hetkeksi. Olen niin väsynyt. Luomeni painuvat kiinni.
Kun avaan silmäni, olen veden alla. Mutta pystyn hengittämään. Mitä oikein on tapahtumassa? Näen ihmisiä haaleina hahmoina ympärilläni. Pidän vieläkin tyttöäni kädestä. Katson häntä tarkemmin ja näen kauhun hänen silmistään. Hän yrittää potkia itseään kohti pintaa. Mutta missä suunnassa pinta on? Sitä on vaikea hahmottaa, sillä olimme vettä täynnä olevan laivan käytävällä. Sadat sätkivät ihmiset tekevät kuolemaa ympärilläni. Näen heidät kaikki. Mutta minulla ei ole keinoa auttaa heitä. Pian ensimmäisen ihmisen sätkiminen loppuu. Haluaisin huutaa ja itkeä, mutta kumpikaan asia ei ole mahdollista. Mutta miten sitten en kuollut. Katson tyttöäni silmiin. Näen sen eläimellisen kauhun. Tarpeen pysyä elossa. Mutta vesi hyökyy hänen keuhkoihinsa. Täyttää ne piripintaan. Ja pian hänkin on mennyttä. Olen täysin paikoillani. Päästän epätoivoisena irti kuolleen tyttöni kädestä. Ohitseni kelluu tuoleja ja erilisia tavaroita. Vaatteita, laukkuja. Ja hukkuneita juhlijoita. Aivan nenäni edestä kelluu paksu lompakko. Katselen sitä laiskasti. Veden alla on hiljaista. Laiva tärähtää. Olimme taineet tulla meren pohjaan. On melko hämärää.
Silloin näen jostain kaukaa loistavan valoa. Valo tunkeutuu pohjassa makaavan laivan vedestä täyttyneille käytäville. Selkeyttää koko irvokkaan näkymän. Ohitseni kelluu hukkunut lapsi ja sydämeni on kuolla huonosta omasta tunnosta. Miksi minä saan elää? Lapsen kuolleet siniset silmät tuijottavat minua syyttävästi. Pieni tyttö. Mekko meren levittämänä. Hiukset sekaisin ja suu auki. Kuulumaton kauhun huuto. Ravistelen päätäni. Kaikkein julminta on, että olen näkemässä tätä. Päätän keskittyä valoon. Raivaan itselleni tietä ruumiiden ja hylkytavaran seasta. Eteneminen on hidasta ja vaivalloista. Näen monenlaisia ruumiita, mutta mikään ei järkytä minua enää enempää, kuin pikkutyttö syyttävine kuolleine silmineen. Lopulta pääsen särkyneestä ikkunasta ulos. Uin vähän matkan päähän laivasta ja käännyn katsomaan taakseni. Massiivinen laivan ruumis retkottaa pohjalla elottomana. Potkurit pysähtyneinä. Se on vieläkin majesteettinen näky. Ja tunnen itseni pieneksi kuin kärpänen. Laivan ympärillä huomaan taas ruumiita ja lisää irtotavaraa. Päätän kääntyä taas kohti valoa.
Ja minä uin ja uin ja uin. Yritän tavoittaa tuota valoa, joka on ainoa päämääräni. Koko elämäni tarkoitus tiivistettynä. Minun pitää vain päästä valon lähteen luo. Ohitseni ui muutamia kaloja. Ne pysyvät kuitenkin välimatkan päässä. Taas pelkoa. Vihdoin löydän eräästä pohjassa olevasta notkosta etsimäni. Siellä se loistaa ja kiiltelee. Massiivinen hopeinen tähti. Silmiini sattuu sen voima ja uskomattomuus. Täällä minä olen. Tuhannen metrin syvyydessä meren pohjassa, katselemassa tähteä. Uin varovaisin vedoin lähemmäs tähteä. Pääsen aivan sen vierelle. Tunnen kuinka se värisee voimasta. Kurotan käteni koskettaakseni tähteä. Säpsähtäen vedän käteni pois. Tähti tosiaan värisee. Aivan kuin se olisi elävä. Sitten se liikahtaa ja uin peloissani kauemmas siitä. Nyt se liikkuu uudestaan ja muuttaa muotoaan. Siitä tulee hopeinen peitto, joka syöksyy minua kohti. Yritän uida pakoon, mutten pääse. Peitto saa minut kiinni ja kietoutuu ympärilleni. Olen kauhun lamaannuttama. Tähti peittää minut kaikkialta. Menee keuhkoihini ja sen kautta verenkiertoon. Verenkierto vie sen sydämeeni ja kohta tähti on myös luissani. Ja on vain kipua. Vajoan pohjaan.
Kun herään en ole enää pinnan alla. Tunnen tuulen paljaalla ihollani. Makaan jollakin hiekkarannalla vatsallani. Alasti. Pienet aallot huuhtovat jalkojani. Kun katson maailmaa se näyttää erilaiselta kuin ennen. Hetken, kunnes kuva palautuu tavalliseksi. Mitä oli tapahtunut? Nousen istumaan. Seuraan katseellani kevyitä aaltoja aina horisonttiin ja näen juuri miten aurinko nousee taivaanrannasta. Katson käsiini ja hetken ne välkkyvät hopeisina, ennen kuin muuttuvat tavallisen ihon värisiksi. Ennen kaikkea mitä minulle oli tapahtunut?
Istun pöydässä nahkapenkillä. Katselen tätä kaikkea. Katson kuinka DJ heiluttaa päätään samalla kun valitsee seuraavia kappaleita. Näen kuinka joku kaataa juomistaan lattialle vahingossa. Kuinka joku vanha mies yrittää lähennellä nuorta naista. Näen miten nainen katsoo miestä inhoten. Näen miten kaikki se esteellisyys on kadonnut. Miten lantiot keinuvat villisti. Miten kengät hädin tuskin koskettavat tanssilattiaa. Paljon erilaisia ihmisiä. Ensi kertaa sylikkäin tai käsi kädessä. Yltiöpäistä elämän riemua. Näen myös seurueet, joissa kaikissa on joku äänessä. Näen naisten kutsuvat katseet. Ne rohkaisevat ja samalla vievät rohkeuden.
Minä, joka istun pöydässä hiukset laitettuna. Kauluspaita vähän auki. Juuri sen verran, että ihoa vasten erottuu kiiltelevä kaulakoru. Minulla on farkut, jotka ovat siniset niin kuin silmäni. Minulla on hihat käärittynä. Mutta kuka minä olen. Miksi en ole täällä. Silmäni ovat sameat. Ihmiset ympärilläni kaukaisia. Heidän tanssinsa hidastuu. Ohi kulkeva mies kävelee hiljaa kuin kilpikonna. Suin hiuksiani. Joku tyttö katsoo minua pitkään, kikattaen samalla jonkun miehen jutulle. Nyt mieskin kääntyy katsomaan minua. Närkästyneenä. Kaikki niin hitaasti. Laiva keinahtaa ja ihmiset sen mukana. Kaikkien tasapaino kuitenkin säilyy. Tiskillä myyjät näyttävät loputtoman iloiselta ojentaessaan halukkaille juomia maksua vastaan.
Tyttö makaa puoliksi päälläni. Hän on lämmin minua vasten. En juuri nyt muista hänen nimeään. Kaikki on niin etäistä. Katsahdan häneen ja yllätyksekseni hän katsoo minuun takaisin. Odottavasti. Hän hivelee sormillaan käsivarttani. Hänen mekkonsa on kireä. Hänellä on hyvä kroppa. Niin timmi. Mekko ei ole kuitenkaan lämmin niin kuin tytön iho. Se on viileä. Ja sileä. Mutta tiedän, että hän ei näe niin kuin minä näen. Hän ei näe tätä ulkopuolisena. Hän näkee tämän illan juhlana. Minulle tämä on niin murheellinen. Sillä yhä muistan, miksi olin halunnut juhlia. Nousen äkisti ja tyttö hätkähtää kuin iskun saaneena. Nyt hän katsoo minua järkyttyneenä. Hän aukoo suutaan. Huutaa. Onneksi en kuule mitään. Astelen hänen luotaan nopeasti. Menen liukuovista ulos kannelle. Ulkona ilma on viileää. Täysin erilaista kuin sisällä. Se puhdistaa ja selkeyttää. Mutta on myös kylmää. Laitan kädet taskuuni. Kuulen laivan moottorin huumaavan jylinän. Kuulen kuinka aallot hakkaavat laivan kylkiä vasten. Mutta mikä tärkeintä, näen tähdet. Menen nojailemaan laivan kaiteeseen ja tähdet katsovat minua. Kirkkaina. Loistavina. Musiikki kuuluu sisältä vielä kaukaisena. Joku polttaa tupakkaa vähän matkan päässä.
Ja kun tuijotan tähtiä ja merta, joka tuntuu jatkuvan taivaalle. Kun näen valoja siellä missä on muita laivoja. Kun tuuli puhaltaa esittäen minulle kaiken tämän. Mietin kaikkea mitä olen tehnyt. Suudelmat. Paikat välähtelevät mielessäni. Suudelmien jälkeiset hymyt. Ja myös ihmiset. Missä he ovat tänään. Mielessä välähtelee epätoivoni. Tunteeni siitä, että olin syntynyt vahvaksi. En siksi, että minulle kaikki tulisi olemaan helpompaa. Ei sinnepäinkään. Vaan siksi, että pystyisin kannattelemaan kaiken sen painon harteillani, jota minulle annetaan. Ihmiset. Ja heidän pelkonsa. Vihansa. Näen tähdissä kaupungin valoja. Näen autojen loittonevia takavaloja. Käteni puristuu nyrkkiin. Mä oon nyt täällä. Täällä. En siellä. Ja näen taas ystäviä. Niitä nauruja. Näen kyyneleitä. Riitoja. Ja värisen aivan kuin olisin viulu, jota soitetaan. Pelkään. Näen rakkaan lemmikkini. Näen miten syöpä syö koiraani. Raatelee. Ja jättää minulle tuskat tähteet. Näen kiillon koirani silmissä. Minä olen kuolematon. Niin silmät kertovat minulle. Odotan kyllä sinua älä huoli. Ne olivat jäähyväiset. Ja minä itken. Kaikki se mitä on menetetty. Ja taas tuuli hellii minua. Yrittää rauhoittaa. Muistan muutkin tuulet. Ne jotka vastustivat minua. Muistan ihmiset, jotka katsovat minua halveksivasti. Muistan heikkouteni. Miksi minä en ole kuolematon. Toinen hihani tippuu. Vaikka käärin sen niin huolella. En halua kääriä sitä enää uudestaan ja annan sen vain lepattaa tuulessa. Katson mereen. Vaikka joskus myrskyy, kyl viel tulee tyyntyy. Minä joka kulkee yksin. Askeleet hidastettuina. Minä en seuraa ketään. Kukaan ei seuraa minua. En ole esikuvanne. En ole vihamiehenne. Mitä minä olen? Kerron kun tiedän. Kerron kyllä, ja nauran päälle. Helpottuneena.
Taivaan läpi lentää hidastettu tähdenlento. Pyyhin kyyneleet poskiltani. Seuraan sitä. Sen kauneutta. Se on ihme. Suljen silmäni ja toivon. Älä huoli en kerro kellekään. Ja ehkä se tulee toteutumaan. Hymyillen rummutan laivan kaidetta. Yhtäkkiä kuulen taas ja tähdenlento katoaa nopeasti. Olen täällä. Hymyni vain levenee. En ole enää menneisyydessä. Otan kevyitä askelia ja hengitän nautinnollisesti. Sydämeni hakkaa uudelleensyntyneenä. Haen lasin kultaista poolia. Näen tyttöni istuvan pöydässä kädet puuskassa, jonkun miehen yrittäessä iskeä häntä. Tartun hänen siroon käteensä nopeasti. Hän katsoo minua yllättyneenä. Isken hänelle silmää. Ja tanssilattia on meidän. Katson tyttöäni syvälle silmiin. Kiedon käteni hänen ympärilleen. Huulemme ovat niin lähekkäin. Tunnen hänen hengityksensä. Se on kuin huokailua. Ja niin tanssimme sylikkäin. Kerron hänelle miten kaunis hän on. Ja miten tähdet ulkona eivät vetäneetkään vertoja hänen silmilleen. Olet taas ujo tyttö sylissäni. Keinahtelemme puolelta toiselle. Korjaat hiuksiasi. Silmäsi ruskeat. Lämpimät. Haluavat. Sanon, että on täysin hänen vikansa, että suutelen häntä nyt. Ja arvaa mitä? Hän vetäytyy kauemmas ja lyö minua poskelle. Katson häntä järkyttyneenä. Taas hän huutaa minulle, mutta en kuule mitään.
Yhtäkkiä laiva vavahtaa rajusti. Ikään kuin iskun saaneena.Useita laseja tippuilee pöydiltä, ja osa niistä särkyy sirpaleiksi lattialle. Sirpaleet aaltoilevat kuin tähtipöly lattialla, laivan kallistuessa. Tuo tärähdys kulkee jalkojani pitkin joka puolelle kroppaani. Tanssilattialla ihmiset pysähtyvät ja näyttävät hämmentyneiltä ja pelokkailta. Sitten valot alkavat välkkyä heikommin, ja kohta ne kaikki sammuvat. Musiikki loppuu. Ihmiset ovat jähmettyneet pelosta. Tyttöni silmissä on pelkoa. Näen miten hän haluaa paeta. Mutta hän on palannut lähelleni. Hän vain puristaa kättäni tiukasti. Ystävät, perheet ja pariskunnat vilkuilevat toisiaan. Sitten kuin yhteisestä merkistä kaikki lähtevät rynnistämään uloskäynneille, jotkut kirkuen ja jotkut huutaen. Henkilökunta yrittää pitää ihmisiä rauhallisina, siinä onnistumatta. Puristumme ihmisten väliin ja lähdemme ajautumaan väkijoukon mukana kohti uloskäyntejä. Pidän tiukasti kiinni tyttöni kädestä. Jossain itkee lapsi ja sekasorto on yhtä kammottavaa hengästymistä ja hikoilua. Parkumista ja eteenpäin puskemista, vaikka eteenpäin ei pääse. Kohta hätäsummerit alkavat soida. Ja joku kirkuu "me uppoamme" Silloin tiedän kenen syy tämä oli. Tiedän, mutten ole uskoa omia aistejani. En halua uskoa. Minun toiveeni on toteutunut. Tähdenlento on osunut laivaan. Ja nyt minun toiveeni mukaisesti laiva uppoaa. Tappaa kymmeniä tuhansia. Vain siksi, että minä itsekkäistä syistä toivoin niin. Herra armahda. Tyyni hyväksyntä valtaa kehoni. Olen kovassa humalassa. Haluan sulkea silmäni hetkeksi. Olen niin väsynyt. Luomeni painuvat kiinni.
Kun avaan silmäni, olen veden alla. Mutta pystyn hengittämään. Mitä oikein on tapahtumassa? Näen ihmisiä haaleina hahmoina ympärilläni. Pidän vieläkin tyttöäni kädestä. Katson häntä tarkemmin ja näen kauhun hänen silmistään. Hän yrittää potkia itseään kohti pintaa. Mutta missä suunnassa pinta on? Sitä on vaikea hahmottaa, sillä olimme vettä täynnä olevan laivan käytävällä. Sadat sätkivät ihmiset tekevät kuolemaa ympärilläni. Näen heidät kaikki. Mutta minulla ei ole keinoa auttaa heitä. Pian ensimmäisen ihmisen sätkiminen loppuu. Haluaisin huutaa ja itkeä, mutta kumpikaan asia ei ole mahdollista. Mutta miten sitten en kuollut. Katson tyttöäni silmiin. Näen sen eläimellisen kauhun. Tarpeen pysyä elossa. Mutta vesi hyökyy hänen keuhkoihinsa. Täyttää ne piripintaan. Ja pian hänkin on mennyttä. Olen täysin paikoillani. Päästän epätoivoisena irti kuolleen tyttöni kädestä. Ohitseni kelluu tuoleja ja erilisia tavaroita. Vaatteita, laukkuja. Ja hukkuneita juhlijoita. Aivan nenäni edestä kelluu paksu lompakko. Katselen sitä laiskasti. Veden alla on hiljaista. Laiva tärähtää. Olimme taineet tulla meren pohjaan. On melko hämärää.
Silloin näen jostain kaukaa loistavan valoa. Valo tunkeutuu pohjassa makaavan laivan vedestä täyttyneille käytäville. Selkeyttää koko irvokkaan näkymän. Ohitseni kelluu hukkunut lapsi ja sydämeni on kuolla huonosta omasta tunnosta. Miksi minä saan elää? Lapsen kuolleet siniset silmät tuijottavat minua syyttävästi. Pieni tyttö. Mekko meren levittämänä. Hiukset sekaisin ja suu auki. Kuulumaton kauhun huuto. Ravistelen päätäni. Kaikkein julminta on, että olen näkemässä tätä. Päätän keskittyä valoon. Raivaan itselleni tietä ruumiiden ja hylkytavaran seasta. Eteneminen on hidasta ja vaivalloista. Näen monenlaisia ruumiita, mutta mikään ei järkytä minua enää enempää, kuin pikkutyttö syyttävine kuolleine silmineen. Lopulta pääsen särkyneestä ikkunasta ulos. Uin vähän matkan päähän laivasta ja käännyn katsomaan taakseni. Massiivinen laivan ruumis retkottaa pohjalla elottomana. Potkurit pysähtyneinä. Se on vieläkin majesteettinen näky. Ja tunnen itseni pieneksi kuin kärpänen. Laivan ympärillä huomaan taas ruumiita ja lisää irtotavaraa. Päätän kääntyä taas kohti valoa.
Ja minä uin ja uin ja uin. Yritän tavoittaa tuota valoa, joka on ainoa päämääräni. Koko elämäni tarkoitus tiivistettynä. Minun pitää vain päästä valon lähteen luo. Ohitseni ui muutamia kaloja. Ne pysyvät kuitenkin välimatkan päässä. Taas pelkoa. Vihdoin löydän eräästä pohjassa olevasta notkosta etsimäni. Siellä se loistaa ja kiiltelee. Massiivinen hopeinen tähti. Silmiini sattuu sen voima ja uskomattomuus. Täällä minä olen. Tuhannen metrin syvyydessä meren pohjassa, katselemassa tähteä. Uin varovaisin vedoin lähemmäs tähteä. Pääsen aivan sen vierelle. Tunnen kuinka se värisee voimasta. Kurotan käteni koskettaakseni tähteä. Säpsähtäen vedän käteni pois. Tähti tosiaan värisee. Aivan kuin se olisi elävä. Sitten se liikahtaa ja uin peloissani kauemmas siitä. Nyt se liikkuu uudestaan ja muuttaa muotoaan. Siitä tulee hopeinen peitto, joka syöksyy minua kohti. Yritän uida pakoon, mutten pääse. Peitto saa minut kiinni ja kietoutuu ympärilleni. Olen kauhun lamaannuttama. Tähti peittää minut kaikkialta. Menee keuhkoihini ja sen kautta verenkiertoon. Verenkierto vie sen sydämeeni ja kohta tähti on myös luissani. Ja on vain kipua. Vajoan pohjaan.
Kun herään en ole enää pinnan alla. Tunnen tuulen paljaalla ihollani. Makaan jollakin hiekkarannalla vatsallani. Alasti. Pienet aallot huuhtovat jalkojani. Kun katson maailmaa se näyttää erilaiselta kuin ennen. Hetken, kunnes kuva palautuu tavalliseksi. Mitä oli tapahtunut? Nousen istumaan. Seuraan katseellani kevyitä aaltoja aina horisonttiin ja näen juuri miten aurinko nousee taivaanrannasta. Katson käsiini ja hetken ne välkkyvät hopeisina, ennen kuin muuttuvat tavallisen ihon värisiksi. Ennen kaikkea mitä minulle oli tapahtunut?
Kommentit
Lähetä kommentti