Mite me ollaan tähä tultu, vieläki sun perässä, ku hullu, sadateltu, ajateltu, mietitty ja odoteltu, sanottu et ei kestä enää enempää, mut täällä yhä me pysytään, jotain kestävää, ollaa käyty rajoil, mut kestää tää, vaik sanat sattunu, ollu välil pahoi, juttui jotka melkee sotkenu, kaike, mut ku tärkeint oot sä, ni valmis oon tekee mitä vaa et selvitää noist vaiheist Ja kellot käy, soita vaa nyt on uusi vuosi Me ollaan me, aina tässä ja nyt, mulle enemmä ku koko Suomi Sano se uudestaan sano se uudestaan, aiot jatkaa mun kaa aiot jatkaa, viel me nää muistetaan, sano se uudestaan Me tullaan jatkamaan Kirjottanu susta paljo biisei, suuri osa käsittelee rakkaut, jotkut harvat kriisei, miettiny kelle kertosi, keskel kiiren, haluisin sut ja olla sun kaa, makaa alla taivaan ja unohtaa maailman, sanoo niit sanoi mistä sä tykkäät, susta mä tykkään ja tarkotus ois taas sun kaa yhes vetee hyppää Oot tähti, jota kattelen kaukaa, vaik mul on ikävä sua, rakkaus antaa mulle rauhaa Sano se

Melkein kaikki ovat jo nukkumassa, valot on sammutettu, lahjat avattu, ruoat syöty ja naurut naurettu. On ollut mitä onnellisin jouluaatto. Perheet ovat päässeet viettämään aikaa keskenään ja monet ovat tavanneet sukulaisiaan glögin tai kinkun äärellä. Lapset leikkivät aikansa uusilla leluillaan ja vanhemmat ovat lopettaneet onnellisten silmäysten vaihdon, lapsien leikkejä katsellessaan.  Vain ani harva on hereillä. Heistä yksi on kuitenkin Salla, joka katselee onnellisena teemuki kädessä ulos kerrostalonsa ikkunasta. Salla, kuten moni muukin äiti on tehnyt paljon töitä joulun eteen. On leivottu ja kokattu. on siivottu ja koristeltu. On hankittu lahjoja ja kortteja. On sovittu asioita sukulaisten kanssa, ja käyty kirkossa. Tämän kaiken päätökseen saaminen onnistuneesti on saanut Sallan mitä onnellisempaan tilaan. Ja siksipä hän nyt katselee aamutossut jalassaan ulos ikkunasta teekuppi kädessään. Ulkona kadut ovat tyhjiä, ja keli tyyni. Missään ei näy liikettä. Silloin kuitenkin Sal

Sitä on kaikkialla. Lunta. Kumpuilevaa maastoa, rikkomatonta hankea. Se kiiltelee, vaikka ilta on jo pitkällä. Pimeä on vain puolet totuudesta. Hankea pitkin kulkevat yhdet jalanjäljet. Mutkitellen. Välillä niiden tekijä on heittäytynyt hankeen ja tehnyt nauraen lumienkelin. Minne hän on matkalla? Ei minnekään tietysti, typerys. On talvi, ja siinä on jokaiselle uteliaalle mielelle seikkailu. Kun lumi leijailee alas hiutaleina. Peittäen näkyvyyttä. Peittäen jälkiä. Kukaan ei voi seurata jälkien tekijää joulun ihmemaailmaan. Ei paikkaan, jossa joet kulkevat lumisen maaston poikki. Minne voi rakentaa lumiukon vartioimaan jokien risteyksiä. Paikka, jossa puiden oksat ovat väsyneitä lumen painosta. Josta löytyy jänisten pieniä jälkiä. Sinne tänne ja ristiin rastiin. Jossain vuorattujen takkien sisällä sykkii maailman onnellisin sydän. Pitää kiirehtiä vaikka jo vähän väsyttää. Posket ovat jo jäätyneet, mutta sitten tottuneet kylmään Kauan on jo kuljettu. Pitäisikö kääntyä jo takaisin? A

Ei helvetti mä vihaan vihreää teetä. Yhtä hyvin vois käyttä kanin paskaa kahvipapuina.

Tämä talo on kylmä. Veto kulkee suoraan takkini lävitse ja saa minut värähtämään. Tämä talo on kuollut. Lattiat ovat paljaat matoista ja seinät tyhjinä tauluista. Missään ei pala valo. Mistään ei hohka lämpöä. Jäljellä on ainoastaan puisia huonekaluja. Niitä joita he eivät halunneet ottaa mukaansa. Portaat ovat synkät ja jokin ikkuna on rikki. Vessan ovi lonksuu itsekseen. Hellalla on yksi kattila. Hanasta ei tule enää vettä. Keittiön kaapit ovat kuin lyöty avoimiksi. Ne ammottavat tyhjillään. Ikkunoissa ei ole verhoja. Ei, yhdessä on. Vain toinen verho. Musta, jossa on punaisia kukkia. Se on irronut kiinnityksistään ja laahaa maata raskaasti ja väsyneesti. Se on vanha ja pölyinen. Mutta vielä tiukasti kiinni niissä muutamassa kiinnikeessä, jotka pitävät sitä ylhäällä. Peileihin vältän katsomasta. En halua nähdä tätä paikkaa peilin kautta. Enkä itseäni tässä paikassa. Kuolleissa muistoissa. Kirvelevässä yksinäisyydessä. Askeleeni narisuttavat lattiaa. Liike on kuin ei toivottu vieras l

Aamu on kirpee, ku ilta ollu kiireine, tuloksis eka, mut nukkumas viimene, viimei ei, ois tarvetta tehä mitää, nyt voi elää, ku ei tarvii tehä mitä pitää, kyllä nyt vaa nukuttais, mut seuraavan päivän on jo huolii hukuttavan, ei saa pysähtyy, ku kaikki jättää jäljet, mä niitä seuraan, älä kiirehdi, jos pidät sitä tärkeen, voitko olla mun tuhkimo, lepoo tarvii levottomat prinsessatki joh Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itseensä unelmiin Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin Päivästä päivään Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin Ei oo helppoo ulkoo päi tsiikaa, tiiät kertomattaki että oot priimaa, ei viinaa, ei piinaa, mahdollisuuksii, summaus ja taas nostetaa rimaa kiivaan, suomelle tulevaisuus, mulle koko todellisuus, tiiän mitä haluut olla, joskus pitäs vaa stressi laskee nollaa, ei hommaa, ku mä jammaan ,sun kanssas ja sun takii, aijjaa, ajattelen taivast, ja kauneut siin et oot munmaailma

Kun ollaan huudettu. Ei ilma ole muuttunut raikkaaksi. Se on tukahduttavaa. Kurkkua kuristaa. Meitä erottaa ovi ja katkeruus. Huudettiin julmia asioita. Asioita, jotka satuttaa. Huudettiin kaikki ulos mitä sylki suuhun toi. Mutta nyt istun pää käsien välissä. Kadun mitä huusin. Sinun huutosi, saa omani tuntumaan oikeutetummalta. Se ei kuitenkaan vie pahaa oloani pois. Se ei myöskään vie kiinni paiskattua ovea pois. Vaikka en kuule sitä, tiedän että itket. Nyyhkytät hiljaa. Minun takiani. Minun sanojeni takia. Eikä ilma ole raikas. Se on tukahtunut surusta ja vihasta. Pitäisikö mennä pyytämään anteeksi, pitäisikö mennä vastaan. Pitäisikö halata tiukkaan. Mutta kun molempiin sattuu. Myös minuun. Olinko se minä? Miten se pystyi olla minä. Seinätkin haukkoivat henkeä asioiden edessä, joista sinulle huusin. Enkä tuntenut myötätuntoa. En rakkautta. Vain inhottavaa tarvetta voittaa. Nousta yläpuolellesi. Mutta vaikka minä kadun, tiedän että sinunkin pitäisi. Tiedän sinunkin halun