Laitetaan jalat samaan villasukkaan

Sitä on kaikkialla. Lunta. Kumpuilevaa maastoa, rikkomatonta hankea. Se kiiltelee, vaikka ilta on jo pitkällä. Pimeä on vain puolet totuudesta. Hankea pitkin kulkevat yhdet jalanjäljet. Mutkitellen. Välillä niiden tekijä on heittäytynyt hankeen ja tehnyt nauraen lumienkelin. Minne hän on matkalla? Ei minnekään tietysti, typerys. On talvi, ja siinä on jokaiselle uteliaalle mielelle seikkailu. Kun lumi leijailee alas hiutaleina. Peittäen näkyvyyttä. Peittäen jälkiä. Kukaan ei voi seurata jälkien tekijää joulun ihmemaailmaan. Ei paikkaan, jossa joet kulkevat lumisen maaston poikki. Minne voi rakentaa lumiukon vartioimaan jokien risteyksiä. Paikka, jossa puiden oksat ovat väsyneitä lumen painosta. Josta löytyy jänisten pieniä jälkiä. Sinne tänne ja ristiin rastiin. Jossain vuorattujen takkien sisällä sykkii maailman onnellisin sydän. Pitää kiirehtiä vaikka jo vähän väsyttää. Posket ovat jo jäätyneet, mutta sitten tottuneet kylmään

Kauan on jo kuljettu. Pitäisikö kääntyä jo takaisin? Alkaa olla kylmä. Vaatteet käyvät painaviksi ja kengät märiksi. Loputtomat kinokset jatkuvat niin kauas kuin vain silmä kantaa. Pieni poika kääntyy ympäri katsoen taakseen. Missäköhän suunnassa koti olikaan? Varmasti poika valitsee suunnan ja seuraa omia jälkiään takaisin päin. Käveltyään jonkin aikaa hangessa hän huomaa jälkiensä kadonneen kovaa satavan lumen alle. Huoli nostaa päätään pienen pojan rinnassa. Hän haluaisi olla jo kotona juomassa äidin keittämää glögiä. Mutta missä koti on? Tuuli tuntuu voimistuvan ja puhaltavan suoraan lämpimien kerrastojen läpi. Ne värisyttävät jokaista luuta ja lihasta. On niin kylmä.

Poika harhailee löytämättä mitään tuttua. Hän siristää silmiään, lumen sataessa vasten hänen kasvojaan. Jokainen puu näyttää vieraalta, jokainen kivi kuin taivaalta pudonneelta. Koskaan aikaisemmin ei poika ollut nähnyt näitä maita. Poika kiristää tahtia ja itku meinaa tulla. Lumi, nyt petollisen kylmä ja harhaan johtava. Poika kaatuu, ja nousee taas seisomaan. Isikään ei tietäisi missä lapsensa on, vaikka hän olikin ollut pihassa tekemässä lumitöitä.

Poika päättää kivuta mahdollisimman korkealle, jotta hän näkisi missä koti on. Hän kapuaa vaivalloisesti ylämäkeen lumiselle kummulle. Kuu on noussut taivaalle. Päästyään korkeimpaan kohtaan poika tähyää kummulta hanska silmiensä suojana. Jokainen suunta on saman näköinen. Puita, lunta ja lisää lunta. Missään ei ole liikettä. Poika heittäytyy selälleen ja nyyhkyttää. Kukaan ei koskaan löydä häntä.

Ja tähdet nousevat taivaalle. Kuu valaisee koko maiseman. Tuuli ei enää käy kovana. Lumi leijailee alas vielä hitaammin kuin ennen. Lapsen kyyneleet tuntuvat kylmiltä hänen punoittavilla poskillaan. Hanki hänen allaan on pehmeä. Kuin peti. Silloin lapsen kylmissä olevaan mieleen nousee äidin laulamat joululaulut. Ne lämmittävät hänen mieltään. Ehkä ne lämmittäisivät vielä enemmän, jos ne laulaisi.

Ja niin pieni lapsi pyyhkii kyyneleensä ja katsoo kohti tähtiä ja kuuta. Hän karistaa kurkkunsa ja aloittaa hennolla äänellä laulamaan.

”On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen

ja sanaton on sydämeni kieli

Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen

ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli

Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen

taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen

taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään

kuin oisin osa suurta kaikkeutta

Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään,

vaan mieleni on täynnä kirkkautta

Näin sydämeeni..”

Silloin lapsi nousee istumaan ja lopettaa laulamisen, sillä aivan kuin hän olisi kuullut jotain. Riemu hypähtää lapsukaisen rinnassa. Kulkusten riemukasta kilinää. Oliko joulupukki tullut hakemaan häntä? Lapsi nousee seisomaan ja pudistelee lumen vaatteistaan. Sitten hän tähyää taas ympärilleen. Metsän laitaan on ilmestynyt poro, joka katsoo poikaan viisailla ruskeilla silmillään. Porolla on valjaat, jotka ovat täynnä kiliseviä kulkusia ja se lähestyy poikaa varoen. Poika tuijottaa poron ruskeisiin silmiin. Poro astelee ylväästi aivan lähelle ja poika ojentaa kätensä. Poro nuuhkaisee lapsen kättä uteliaasti ja nostaa päätään sitten. Se puhisee niin, että ilma nousee höyrynä sen suusta. Poika hymyilee. Tietenkin hän tunnistaa joulupukin poron, kun sellaisen näkee. Juurihan hän oli opetellut ne ulkoa. Tämä poro oli Kipinä. Joulupukin poroista lempein ja ystävällisin. Poika taputtaa Kipinän pehmeää kylkeä.

Kipinä polvistuu hangelle, kuin sanoakseen nouse kyytiin. Pieni poika kiipeää Kipinän selkään ja kietoo kätensä tämän lämpimän kaulan ympärille. Ja niin he lähtevät yhdessä taivaltamaan kohti kotia, kulkuset värikkäästi helisten.