Hello from the other side
Kun ollaan huudettu. Ei ilma ole muuttunut raikkaaksi. Se on tukahduttavaa. Kurkkua kuristaa.
Meitä erottaa ovi ja katkeruus. Huudettiin julmia asioita. Asioita, jotka satuttaa. Huudettiin kaikki ulos mitä sylki suuhun toi.
Mutta nyt istun pää käsien välissä. Kadun mitä huusin. Sinun huutosi, saa omani tuntumaan oikeutetummalta. Se ei kuitenkaan vie pahaa oloani pois.
Se ei myöskään vie kiinni paiskattua ovea pois. Vaikka en kuule sitä, tiedän että itket. Nyyhkytät hiljaa. Minun takiani. Minun sanojeni takia. Eikä ilma ole raikas. Se on tukahtunut surusta ja vihasta.
Pitäisikö mennä pyytämään anteeksi, pitäisikö mennä vastaan. Pitäisikö halata tiukkaan.
Mutta kun molempiin sattuu. Myös minuun.
Olinko se minä? Miten se pystyi olla minä. Seinätkin haukkoivat henkeä asioiden edessä, joista sinulle huusin.
Enkä tuntenut myötätuntoa. En rakkautta. Vain inhottavaa tarvetta voittaa. Nousta yläpuolellesi. Mutta vaikka minä kadun, tiedän että sinunkin pitäisi. Tiedän sinunkin halunneen voittaa. Kumpi oikeasti voitti?
Vain naapurit voittavat. Kohta saamme häädön, kun riitelemme näin paljon ja joku tekee valituksen. Pääsevät haistattamaan meille paskat. Viha kohoaa taas jostain syvältä.
Minua ei helvetti kiinnosta mitä he ajattelevat. Minua ei kiinnosta. Puristan kädet tiukasti nyrkkiin ja vapautan taas. Henkeni on värisevä. Ne vitun mulkut. Ansaitsevatkin kuulla huutomme. Vedän syvään henkeä.
Ansaitseeko kukaan oikeasti mitään?
Ansaitseeko minulle kaikkein rakkain ne sanat, jotka huusin. Satuttaakseni. Suljen silmäni ja näen sinut hymyilevänä. Onnellisena. Minähän en vittu itke. Puristan silmiäni niin kovaa kiinni kun pystyn. Sitten hengitän syvään ja avaan silmäni. Katson ovea. Aukeaako se? Kenen toimesta?
Nousen varoen tuottamasta ääntä. Sydämeni jyskyttää. Olikohan mitään mennyt rikki, kun heittelimme tavaroita lattialle. Painan korvani ovea vasten. Ja kuuntelen. Kuulen miten hengität nikotellen toisella puolella. Viha laimenee. Riekaleiksi ja varjoiksi valon ulkopuolelle. Avaan oven. Katsot minua kyyneleisin silmin. Poskesi ovat punaiset ja täriset itkun voimasta. Vedät väriseviä henkäyksiä ja yrität koota itsesi. Olet maailman suloisin olento. Juuri nyt ja aina. Minulle. Vedän sinut halaukseen. Olet niin lämmin. Emme ole vielä sopineet. Mutta haluamme unohtaa hetkeksi kaiken. Sen huudon. Haluamme kuunnella hiljaisuutta. Se kuiskii meille jotain muuta. Jotain mikä lohduttaa molempia. Ja vaikka itket, tulit mua vastaan. Ja mä tulin sua. Niin kauan kun tää toimii näin, en aio elämää ilma sua tottua.
Meitä erottaa ovi ja katkeruus. Huudettiin julmia asioita. Asioita, jotka satuttaa. Huudettiin kaikki ulos mitä sylki suuhun toi.
Mutta nyt istun pää käsien välissä. Kadun mitä huusin. Sinun huutosi, saa omani tuntumaan oikeutetummalta. Se ei kuitenkaan vie pahaa oloani pois.
Se ei myöskään vie kiinni paiskattua ovea pois. Vaikka en kuule sitä, tiedän että itket. Nyyhkytät hiljaa. Minun takiani. Minun sanojeni takia. Eikä ilma ole raikas. Se on tukahtunut surusta ja vihasta.
Pitäisikö mennä pyytämään anteeksi, pitäisikö mennä vastaan. Pitäisikö halata tiukkaan.
Mutta kun molempiin sattuu. Myös minuun.
Olinko se minä? Miten se pystyi olla minä. Seinätkin haukkoivat henkeä asioiden edessä, joista sinulle huusin.
Enkä tuntenut myötätuntoa. En rakkautta. Vain inhottavaa tarvetta voittaa. Nousta yläpuolellesi. Mutta vaikka minä kadun, tiedän että sinunkin pitäisi. Tiedän sinunkin halunneen voittaa. Kumpi oikeasti voitti?
Vain naapurit voittavat. Kohta saamme häädön, kun riitelemme näin paljon ja joku tekee valituksen. Pääsevät haistattamaan meille paskat. Viha kohoaa taas jostain syvältä.
Minua ei helvetti kiinnosta mitä he ajattelevat. Minua ei kiinnosta. Puristan kädet tiukasti nyrkkiin ja vapautan taas. Henkeni on värisevä. Ne vitun mulkut. Ansaitsevatkin kuulla huutomme. Vedän syvään henkeä.
Ansaitseeko kukaan oikeasti mitään?
Ansaitseeko minulle kaikkein rakkain ne sanat, jotka huusin. Satuttaakseni. Suljen silmäni ja näen sinut hymyilevänä. Onnellisena. Minähän en vittu itke. Puristan silmiäni niin kovaa kiinni kun pystyn. Sitten hengitän syvään ja avaan silmäni. Katson ovea. Aukeaako se? Kenen toimesta?
Nousen varoen tuottamasta ääntä. Sydämeni jyskyttää. Olikohan mitään mennyt rikki, kun heittelimme tavaroita lattialle. Painan korvani ovea vasten. Ja kuuntelen. Kuulen miten hengität nikotellen toisella puolella. Viha laimenee. Riekaleiksi ja varjoiksi valon ulkopuolelle. Avaan oven. Katsot minua kyyneleisin silmin. Poskesi ovat punaiset ja täriset itkun voimasta. Vedät väriseviä henkäyksiä ja yrität koota itsesi. Olet maailman suloisin olento. Juuri nyt ja aina. Minulle. Vedän sinut halaukseen. Olet niin lämmin. Emme ole vielä sopineet. Mutta haluamme unohtaa hetkeksi kaiken. Sen huudon. Haluamme kuunnella hiljaisuutta. Se kuiskii meille jotain muuta. Jotain mikä lohduttaa molempia. Ja vaikka itket, tulit mua vastaan. Ja mä tulin sua. Niin kauan kun tää toimii näin, en aio elämää ilma sua tottua.
Kommentit
Lähetä kommentti