Niin paljon tulta sulta

Tämä talo on kylmä. Veto kulkee suoraan takkini lävitse ja saa minut värähtämään. Tämä talo on kuollut. Lattiat ovat paljaat matoista ja seinät tyhjinä tauluista. Missään ei pala valo. Mistään ei hohka lämpöä. Jäljellä on ainoastaan puisia huonekaluja. Niitä joita he eivät halunneet ottaa mukaansa. Portaat ovat synkät ja jokin ikkuna on rikki. Vessan ovi lonksuu itsekseen. Hellalla on yksi kattila. Hanasta ei tule enää vettä. Keittiön kaapit ovat kuin lyöty avoimiksi. Ne ammottavat tyhjillään. Ikkunoissa ei ole verhoja. Ei, yhdessä on. Vain toinen verho. Musta, jossa on punaisia kukkia. Se on irronut kiinnityksistään ja laahaa maata raskaasti ja väsyneesti. Se on vanha ja pölyinen. Mutta vielä tiukasti kiinni niissä muutamassa kiinnikeessä, jotka pitävät sitä ylhäällä. Peileihin vältän katsomasta. En halua nähdä tätä paikkaa peilin kautta. Enkä itseäni tässä paikassa. Kuolleissa muistoissa. Kirvelevässä yksinäisyydessä. Askeleeni narisuttavat lattiaa. Liike on kuin ei toivottu vieras lattialle. Se oli jo luullut olevansa katto. Sillä osa lampuista oli pudonnut sille. Jotkut hajonneina jotkin ehjinä.

 Kuljen ympäriinsä. Musta takkini likaantuu. Farkkuni tuntuvat epämukavilta. Kenkäni eivät löydä kohtaa jolla tuntuisi hyvältä kävellä. Nuuhkaisen ilmaa. Kaukaisesti voin tunnistaa tuoksun. Olin ennen yhdistänyt sen kotiin. Ummehtunutta ilma ei ollut. Hajonnut ikkuna piti siitä huolen. Mutta väsynyt ja painostava se oli. Levottomuutta herättävä. Jonkun toisen se olisi varmasti karkottanut. Mutta ei minua. Ravaan ympäriinsä ja availen kiinni olevia laatikoita ja kaappeja. Missä se voi olla? Olen varma, että täällä jossain on. Katseeni etsii kuumeisesti. Sitten keksin. Se on varmaan nurkkakaapin vetolaatikossa. Astelen rivakasti sinne. Lattia voihkii. Löydän etsimäni. Iso kynttilä. Mitä minulle jätitkään? Menen istumaan tyhjän puisen ruokapöydän ääreen. Pöytä on kylmä. Se on ollut joskus hieno. Puhallan pölyt siltä, ja yskäisen vähän kun joudun hengittämään pölyistä ilmaa. Kaivan taskustani tulitikut. Asetan löytämäni suuren kynttilän keskelle pöytää. Keskittyneenä otan tikun ja onnistun sytyttämään sen toisella yrittämällä. Veto kuitenkin sammuttaa sen ennen kuin ehdin viedä sitä kynttilän luokse. Yritän uudestaan suojaten nyt kädellä tikkua vedolta. Se pieni lämpö, joka tulitikusta hohkaa, ei lohduta kylmiä käsiäni. Onnistun sytyttämään kynttilän. Puhallan tulitikun sammuksiin ja siitä kohoava pieni savu kiehkura katoaa nopeasti vedon mukana kattoon. Ulkona alkaa pimetä, ja pimeä laskeutuu kuin peitto myös sisälle. Istun kylmissäni ruokapöydän äärellä katsoen pientä tanssivaa liekkiä suuressa valkoisessa kynttilässä. Silmäni kiiltävät ja painan pääni käsien väliin. Vedän väristen henkeä. Ympärillä on varjoja.

Jätit minulle liekin. Pienen lämmön sydämeeni. Mutta on niin kylmä. Kietoudun itseni ympärille. Kylmyys on kaikkialla. Se hakkaa minua. Hakkaa minusta ulos vähäisen lämmön. Ihmiset ovat kylmiä. Ymmärsimme sen yhdessä. Yhdessä meissä oli voimaa. Sen piti olla ikuista. Muuttumatonta. Mutta nyt on jäljellä vain pieni kynttilä, menneisyyden palatsissa. Mitä on ilman sinua? Kaikki ympärilläni on vierasta. Eilistä, jota en tunne. Miten saatoit lähteä? Tanssi kuoleman kanssa. Sitäkö sinä halusit? Me olimme yksi. Tiesit, että olisin lähtenyt kanssasi minne tahansa. Minne tahansa seikkailuun. Jopa kuolemaan. Merkitsit minulle enemmän, kun mitä koskaan sain sanottua. Kaikuja.

Kylmissäni tuijotan tuleen, sen sydämeen ja ymmärrän mitä sinä olisit halunnut minun tekevän.

Sä olit pelkkää tulta. Lämmitit niit joil oli kylmä, ja loistit kun tähti niille, jotka tarvi valoo. Muutit tätä maailmaa. Sun askeleide jälkee kohos savuu. Kirjotit sun nimen kaikkien huulille. Nostit hymyi ja naurui, ja jokane joka katto sua silmiin näki sen. Näki sen tulen, joka ei tullu helvetistä, vaikka olikin helvetin kuuma. Ja vaik sä oot kuollu ni sä jätit meille tulen. Tulen joka elää.

Mitä sä olisit halunnu meiän tekevän sillä tulella?
.
 .
   .

Sytyttää kaikki tulee.
   Tartukaa toisianne kädestä, sieltä se lämpö tulee
Tanssikaa liekkien keskellä.
   Älkääkä murehtiko menneitä
Ottakaa sydämeenne niin kuumaa, ettei koskaa kylmene
   Sun kaa mukaa matka helvettii kyl menee
Unohtakaa rajat ja hymyilkää leveästi
   Liekit on jääny tänne pysyvästi, muistan kaiken elävästi
Naurakaa ja antakaa kaikkenne
   Muuten kukaan ei muista aikeitanne
Ei se tuli polta teitä, kun ootte osa sitä
   Tulta! Tänää rokataa eikä enää koskaa pelätä

Ja valokuva meistä hymyilemässä pysyy aina mun sydämessä