Miten kauan nämä asiat ovatkin olleet täällä. Ja kuinka nopeasti ne katoavatkaan, niin että meille jää vain epäselvät muistot mieliimme. Muistotkin sumenevat aina vain enemmän ajan kuluessa ja ollessa ainaisessa liikkeessä. Ja siksi haluan kirjoittaa ylös jotain hyvin oleellista lapsuudestani. Vielä kun voin nähdä olemassa olevat muistomerkit aikojen takaa pystyssä ja toimivina. Sillä pelkään, että joskus kun palaan, ei jäljellä ole kuin purkutyömaa varoituskyltteineen. Silloin osoitan vain sinne missä menneisyyttäni romutetaan ja sanon "tuolla mulla kului 6 vuotta, ja siellä ollessa se hetki tuntu suuremmalta, kuin mitä nykypäivänä voin käsittää". Lapsuus. Päällepäin minua saattoi luulla varsin kiltiksi lapseksi. Olinhan minä kiltti, mutta olin myös pirun utelias ja seikkailunhaluinen. Se johti minut välillä vaikka millaisiin vaikeuksiin. Näen ihmiset menneisyydestäni sellaisina kuin heidät silloin näin. Mielessäni he pysyvät aina sellaisina. Mutta näihin lukuisiin ihmisii

Valo värjääntyy heikosti illan tummasta ikkunasta. Värjääntyy pisariin, jotka kiiltävät ikkunassa yhtä ikuisina kuin äsken lukemasi sanat, jotka jo unohdit. Mutta eivät pisarat kuole ei. Ne vain lakkaavat olemasta. Pudottuaan maahan ne saattavat antaa jollekin kasville tarvittavan määrän vettä. Ja kasvi saattaa sen takia selviytyä, vaikka onkin sille hyvin epätyypilisessä ympäristössä. Ja vuosituhansien päästä tuosta kasvista voi kehittyä uusi elämänmuoto joka ajattelee kuin ihminen, tai jopa, ajattelee paremmin kuin ihminen.  Mutta palataan vesipisaroihin. Ne ovat kauniita, mutta kärsivällisyys ei riitä niiden tarkempaan tarkasteluun. Huomatessamme ne, pidämme niitä kauniina ja jatkamme sitten matkaa. Mutta kuinka voikaan yksi vesipisara kimmeltää. Ja voihan olla mahdollista että se ei ole vesipisara laisinkaan. Voi olla että harhaan joutuneelta laskuvarjohyppääjältä on pudonnut kyynel ikkunalleni. Kyynel, joka on syntynyt tunteista. Mutta on nyt vain vettä. Vähän niin kuin rakkaus

Vapaus elää on suurempi vapaus kun mitä saavutamme elämällä

Ilta oli venynyt. Ei niin kuin purukumi, katketakseen. Ei myöskään niin kuin kuminauha, sillä sekin räpsähtää jossain vaiheessa venyttäjänsä käsille. Pikemminkin niin kuin tiimalasin suppilomaiseen yläosaan ilmestyisi jostain aina vain lisää hiekkaa. Ja siksi se valuisi vielä kauan. Hiekka ei kuluisi loppuun. Kunnes kääntäisimme katseemme siitä. Se on kaunista ja tyytyväistä venymistä. Ei kärsimättömyydellä pilattua. Siinä on silkkaa nautintoa siitä, että se on mahdollista.  Niin erään pariskunnan perjantai-ilta oli venähtänyt. Sohvalla pehmeän, mutta paidan ohuen peiton alla. Sylitysten telkkaria katsellen. Päät painuneina toisiaan vasten raukeasti. Silmät puoliksi vain avoinna. Läheisyys on yksi lohduttavimmista asioista parisuhteessa. Ei mitkään sanat voi korvata sen tuomaa rauhaa ja turvaa. Lohtua. Tuo pari oli elänyt saman katon alla jo useamman vuoden. He olivat oppineet vihaamaan arkeaan ja rakastamaan toisiaan arjessa. Heidän työnsä eivät olleet kovapalkkaisia, mutta he oliva

Voi herätyskello. En omista sellaista. En kyllä haluaisikaan. Mutta mitä heräämisestä. Eräänä aamuna heräsin siihen että putosin. Seuraavana hetkenä huomasin makaavani lumihangessa boxereissa ja pöllämystyneenä. Ympärillä oli ihmisiä jotka nauroivat katketakseen, jotkut hakkasivat käsiään yhteen ja jotkut ottivat tukea toisistaan, koska nauroivat niin paljon. Aivan kippurassa ja henkeä välillä haukkoen. Punnerran itseni ylos lumihangesta mahdollisimman arvokkaasti. Sitten huudan taivaalle. - Saisinkö mä sen repun nyt samalla sit! Kohta niskaani tippuukin koulukirjoja täynnä oleva reppu. Nauru vain yltyy. En ole huomaavinaankaan heitä. Ne ei vaan ymmärrä miten swag olen. Pudistelen vielä lumet jaloistani ja lähden sitten boxereissa ja reppu selässä kävelemään kohti bussipysäkkiä. Käveltyäni 50 metriä käännyn ja huudan. - Se ei ollu hauskaa! Jään odottamaan hetkeksi kuulivatko he. Sitten tuhahdan. -Kusipäät. Ja jatkan matkaani. Bussipysäkillä on odottamassa tyttö. Hän katsoo

Minulle tuli tänään bussissa mieleen hyvin kummallinen tapahtuma, johon olin osallisena pari vuotta takaperin. Silloin en istunut bussissa, vaan kolisevassa rautiovaunussa. Kännykästä minulla oli akku loppu ja siksi katselinkin uteliaasti erilaisia ihmisiä ympärilläni. - Ihmeellinen päivä tänään. Minua vastapäätä istuva tummaihoinen vanha mies sanoi hymyillen. Hänellä oli punainen villapaita yllään ja päässään harmaa pipo. - Kuinkas niin? Kysyin kun tajusin, että hän oli sanonut sen minulle. - Tämä päivä vain on ihmeellinen. Kaikessa arkisessa tylsyydessään. Huomenna tätä päivää ei enää ole. Siksi tämä päivä on ihmeellinen. - Totta tosiaan. Vastasin ja hymyilin kohteliaasti. - Ihmiset harvoin pysähtyvät miettimään miten ihmeellisiä asioita täällä on. Mies jatkoi. Hän hiljeni ja tuijotti johonkin tyhjyyteen. Sitten hän havahtui ja keskitti taas katseensa minuun. - Minua sanotaan parantajaksi. Tiedätkö miksi? - No? - Koska käteni parantavat. Mies vastasi tyytyväisenä

- Eikös sua vituta olla tollainen pätkä?   - Aina kun multa kysytään tota, vastaan vaan että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Voisin olla ruma, lihava , 10 senttiä lyhyempi, hiukseton, likinäköinen, pienimunainen, mielenterveydeltäni epävakaa ja perheen vihaama. Anteeksi kuvailinko juuri isäsi?

Kuolema. Sano se ääneen, niin huomaat kuinka voimaton olet sen edessä. Luuletko olevasi vahva. Hymyiletkö nyt naljailevan vittumaisesti. Siinä tapauksessa toista se uudestaan. Mutta tällä kertaa kovempaa Kuolema. Se on loppu ja olet vain kuiskaus avaruudessa. Pelkkä hiekanjyvänen aavikolla. Vieläkö esität itsevarmaa. Näen lävitsesi. Mutta jos vieläkin tunnet olosi vahvaksi kuoleman edessä Toista se tällä kertaa huutaen! Huomaa että kukaan ei vastaa sinulle. Kuoleman ei tarvitse vastata sinulle. Silti se tulee Ja ottaa mukaansa mitä haluaa Kenet haluaa. Kuolema ei edes kuule sinua. Äänesi ei kanna kilometrin päähän. Ja vaikka kantaisi, siltikään kuolema ei kuulisi sinua Tai se ei kuuntelisi. Ei vaikka äänesi kantaisi kymmenien kilometrien päähän Vieläkö luulet olevasi suuri. Vieläkö luulet kaiken päättyvän onnelisesti Huusit jo äsken, Mutta jos oikeasti tunnet olosi vahvaksi karju se nyt niin kovaa kuin keuhkoistasi lähtee. Anna kaikkesi. Pingota ke