Eilinen, kaukana kun on kiireinen
Miten kauan nämä asiat ovatkin olleet täällä. Ja kuinka nopeasti ne katoavatkaan, niin että meille jää vain epäselvät muistot mieliimme. Muistotkin sumenevat aina vain enemmän ajan kuluessa ja ollessa ainaisessa liikkeessä. Ja siksi haluan kirjoittaa ylös jotain hyvin oleellista lapsuudestani. Vielä kun voin nähdä olemassa olevat muistomerkit aikojen takaa pystyssä ja toimivina. Sillä pelkään, että joskus kun palaan, ei jäljellä ole kuin purkutyömaa varoituskyltteineen. Silloin osoitan vain sinne missä menneisyyttäni romutetaan ja sanon "tuolla mulla kului 6 vuotta, ja siellä ollessa se hetki tuntu suuremmalta, kuin mitä nykypäivänä voin käsittää".
Lapsuus. Päällepäin minua saattoi luulla varsin kiltiksi lapseksi. Olinhan minä kiltti, mutta olin myös pirun utelias ja seikkailunhaluinen. Se johti minut välillä vaikka millaisiin vaikeuksiin. Näen ihmiset menneisyydestäni sellaisina kuin heidät silloin näin. Mielessäni he pysyvät aina sellaisina. Mutta näihin lukuisiin ihmisiin ja heidän ääniinsä liittyy yksi tietty paikka. Kouluni.
Paikkakunta, jolla ala-asteeni sijaitsee, on lähellä monia hyvin samankaltaisia eteläisiä kuntia, joissa on jonkun verran maataloutta, ja joista on kohtuullinen matka kaikkialle. Esimerkiksi Helsinkiin. Kyseisen perheystävällisen paikkakunnan nimi on Nahkela. Nahkelassa ei ole kauppoja tai liikkeitä. On paljon omakotitaloja, joidenka pihoissa on lasten leluja enemmän tai vähemmän levällään, koiria haukkumassa ohikulkijoita ja satunnaisia lapsia pihaleikeissä. Metsät tuntuivat lapsena seikkailuilta ja niissä juostiinkin ristiin rastiin ja ympäriinsä. Rakennetiin majoja ja leikittiin välillä sotaa, välillä hippaa. Pellot olivat alueita, johon vältettiin suoraan kävelemästä. Pellon reunaa sai kyllä kävellä. Askeleet notkeina. Matkalla kouluun tai kaverille. Kaikkialla on oikoreittejä. Omakotitalot taas ovat Nahkelassa rakennettu niin, että lähes kaikilla on tarvitsemansa yksityisyys ja välimatka naapuriin. Talosta taloon liikkuivat vain lapset. Aikuiset eivät juuri naapureihinsa tehneet tuttavuutta. Nahkelan läpi menee yksi suurempi asfalttitie, jonka vierellä kulkee pyörätie. Bussipysäkkejä tämän tien varressa on noin kilometrin välein. Bussipysäkit, ovat joko pelkkiä metallisia tankoja, joissa on bussin kuva tai sitten puisia hökötyksiä, jotka suojasivat kyllä sateelta, mutta jos istui sateensuojassa odottamassa bussia, ei istuen nähnyt ollenkaan oliko bussi tulossa vai ei. Ellei sitten noussut seisomaan pysäkin puisella penkillä ja kurkistanut pienestä kolosta, joka oli tehty kohtaan, jossa pysäkin katto ja seinä kohtasivat.
Pyörätie taas on kapea ja mäkinen. Talvella sitä aurattiin kohtuullisesti, ja hiekkaakin levitettiin. Pyörätietä kulkivat lenkkeilijät urheilullisissa vaatteissaan, koiranulkoiluttajat tuulihousuissaan, mopoilijat suurine kypärineen, hiekka pöllyten ja tietenkin lapset. Lapset, jotka arkisin matkasivat aamulla kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin. Kouluun kuljettiin joko pyörällä tai kävellen. Jotkut harvat kauempana asuvat olivat oikeutettuja koulutaksiin. Mutta minulla ei sellaiseen koskaan ollut mahdollisuutta. Kun menit pyörällä kouluun, saatoit silti joutua taluttamaan, jos matkalla oli joku kaverisi kävellen. Tietenkin jos oli tarakka sitä käytettiin, ja näin kävelijöitä "kyysättiin" kouluun. Eikä siitä vaadittu mitään vastapalvelusta. Se oli vain koulutoverin palvelus toiselle. Sama tietenkin päti takaisinkin päin. Usein koulun päättyessä kävellen liikkeellä olevat rupesivat kyselemään pyöräilijöiltä oliko näillä mahdollisuutta kyysätä. Useimmiten pyyntöihin suostuttiin ellei ollut tulen palava kiire kotiin. Ehkä nyt olet saanut jonkinlaisen käsityksen Nahkelasta ja sen tyypillisimmistä asustajista. Omasta kodistani oli noin kilometrin matka koululle. Pyörätietä pitkin siis. Jotkut kulkivat metsän kautta ja sanoivat niitä "oikoreiteiksi" vaikka todellisuudessa useimmiten nuo reitit kiersivät paljon pidemmän matkan kun pyörätie. Mutta jos jostain syystä halusit erottua joukosta, tai vältellä pyörätietä, oli metsän kautta kulkeminen ihan hyvä vaihtoehto. Siellä meni traktorin jälkiä, joita pitkin pystyi pyöräilemään halutessaan. Pyöräileminen oli raskasta, ja joskus oli viisaampaa vaihtaa taluttamiseen.
Tänään kuljemme kuitenkin pyörätietä pitkin. Meillä on pyörä allamme. Vanha likainen maastopyörä, josta roikkuu lukko. Lukkoa käytetään vain hyvin harvoin, vaikka isi olikin käskenyt sitä käyttämään. Lähdemme jonkin verran myöhässä, joten voi olla että pyörätie on tyhjä, sillä suurin osa lähtee kouluun ajoissa, jotta saa koulumatkan ajan vielä nauttia vapauden tunteesta ja rauhallisesta kävelyvauhdista. Me kuitenkin viiletämme kovaa, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. Myöhästymisistä joutuisi puhumaan vanhempainillassa opettajan ja vanhemman kanssa. Se ei ollut kivaa. Ohitsemme ja vastaamme ajaa useita autoja viereisellä autotiellä. On vielä hämärää, ja koska meillä ei ole hanskoja, ovat kätemme kylmät ja punertavat, kun ne puristavat pyörän ohjaustankoa. Autotien varrella olevat katulamputkin ovat vielä päällä, vaikka ne ihan kohta sammuisivatkin valon lisääntyessä. Törmäämme kuin törmäämmekin toiseen kouluun matkalla olevaan. Hänkin on kuitenkin pyörällä. Joudumme hidastamaan vähän. Meidät tunnetaan siitä, että pyöräilemme hyvin kovaa. Jalat yhtenä sotkuna. Kuulumisia vaihdetaan tutun kanssa ja jatketaan hyvää tahtia, jotta ei myöhästytä. Viileässä aamussa. Tulemme viimeiseen alamäkeen, joka vie meidät koulun hiekkapihalle. Näemme muutamia, jotka ovat liikkeellä kävellen.
Kuvailen nyt koulun, niin kuin sen näkee sellainen, joka tulee parkkipaikan kautta. Parkkipaikka on siis hyvän kokoinen neliö, johon mahtuu useita autoja, mutta joka ei koskaan ollut täynnä, paitsi juhlapäivinä. Oppilaat tunsivat opettajien autot ulkoa, ja vierasta autoa ihmeteltiin aina ja kurkisteltiin kenelle se mahtoi kuulua. Varsinkin jos auto oli hienomman puoleinen. Parkkipaikan vasemmasta reunasta menee kulkuväylä suuremmalle piha-alueelle, jonne autot eivät ajaneet (paitsi juhlapäivinä). Hiekka-alueen pyörätien viereisessä kulmassa on paikka pyörille. Siinä kasvaa useita suuria ja uhkeita kuusia, joiden alla on monta ruosteista ja rautaista pyörätelinettä. Jos tulit myöhässä, tai myöhään kouluun, olivat telineet aina viimeistä myöten täynnä ja silloin sinun ei auttanut muu kun jättää pyörä telineiden viereen seisomaan. Hiukan myöhässä olevat koululaisemme kiiruhtavat nyt pyörätelineiltä ylös koulurakennukselle vievään mäkeen ja sieltä sisään kouluun.
Karkeasti koulun kokonaisuutena voisi jakaa kolmeen vyöhykkeeseen. Keskimmäiseen, johon juuri saavuimme, kuuluu parkkipaikka ja pyörätelineet. Sen lisäksi siihen kuuluu vanha koulurakennus, jossa enää ei juurikaan opetettu. Rakennus onkin vanhan aikainen ja arvokas. Sen seinät ovat valkoiset ja katto ruskea. Siinä on suuri katos, jonka alla saattoi pitää sadetta tai säilyttää talvella suksia. Vanhaan kouluun johtaa sisään kaksi ovea, joille päästäkseen pitää nousta portaat. Portaat ovat sementtiset ja metalliset vankat aidat niiden sivuilla estivät putoamisen (ellei sitä erikseen tahtonut). Portaat tarjosivat myös oivallisen paikan piilotella, jos leikittiin kirkonrottaa tai purkkista. Sisältä vanha koulu on ahdas, mutta korkea. Ainoita tunteja, joita siellä minun aikanani pidettiin oli musiikki. Suuressa keskimmäisessä huoneessa on pöytien ja tuolien lisäksi lähes kaikki tarvittavat bändisoittimet rummuista triankeliin. Siellä oli myös kaapeissa ompelukoneita ja kerran vuodessa siellä pidettiin "ompelu ajokortti". Kyllä vain! Sitäkin taisin aikanaan jännittää aika kovasti. Ja nyt olen suorittamassa oikeata ajokorttia! Kaikkea sitä. Mutta ompelukortti minulle tuon testin jälkeen myönnettiin. Vaikkakaan ei konkreettisesti. Johonkin suorituslistaan kuitenkin sain nimeni. Joka tapauksessa tunsin läpi pääsyn jälkeen helpotusta. Tuon keskimmäisen ja suurimman huoneen lisäksi vanhassa koulussa vasemmalla ovat kahvittelutilat, joihin kuuluu keittiö ja muita tarvikkeita, joita vanhempain yhdistys tarvitsi kokouksia pidettäessä. Siellä kävin vain muutaman kerran, sillä meille oli tolkutettu, ettei sinne ollut asiaa. Jos sinne kuitenkin olisi päässyt jotenkin helposti salaa opettajien katseiden alta, niin todennäköisesti olisimme sinne hiipineet ja aiheuttaneet taas jonkun muotoisen skandaalin. Vanhan koulun oikeanpuoleisessa päädyssä on pieni kirjasto, missä välillä vietin paljonkin aikaa. Tuo kirjasto on jäänyt kaikista käymistäni kirjastoista mieleen siitä, että lainasin sieltä ensimmäisen Harry Potter-kirjan, joka laukaisi pohjattoman kiinnostukseni kirjallisuutta (siinä vaiheessa lähinnä fantasia-kirjallisuutta) kohtaan. Kovin tarkkoja kirjojen palauttamisesta ei oltu, sillä kirjasto ei ollut millään muotoa virallinen. Häpeäkseni täytyy myöntää, että kotoani saattaa vieläkin löytyä joku tuon kirjaston kirjoista. Huomiolle pantavaa on myös se, että yksi kirjaston ikkunoista rikottiin potkaisemalla siihen pallo. Muistan kuinka kaikki ihmettelivät sitä ja supattivat miten pahaan pulaan pallon potkaisija olikaan joutunut. Mutta siinä olivat vanhan koulun viralliset sisätilat. Vanhan koulun toisella puolella on kivisessä perustuksessa neliönmuotoinen kolo, josta saattoi päästä koulun alle. Kesti aikansa ennen kun uskaltauduimme tekemään tutkimusmatkoja sinne, sillä siellä oli kolkkoa, ja jos ei ollut taskulamppua, ainoa valo tuli tuosta kyseistä pienestä kolosta. Sinne meno oli kuitenkin myös kiellettyä, mutta varovaisuutta noudattaen sinne oli mahdollista livahtaa. Ja jos ei ollut ja sitä halusi silti tutkia, saattoi tulla koulun jälkeen paikalle, jokaisen opettajan auton lähdettyä ja sitten sai rauhassa tehdä tutkimusmatkojaan. Tämä kyseinen kolo on siis koulun takapuolella, siinä missä rappuset ja ovet etupuolella. Takapuolella on kolon lisäksi liikuntavälinevaraston ovi, joka oli aina lukossa. Sinne ei siis päässyt ilman opettajaa. Siellä on kaikenlaisia välineitä: luistimia, pesäpallomailoja, palloja, kiekkoja, lippuja ja hyppynaruja.
Keskipihan taaimmaisella puolella, niin vanhan koulun takana ja sivuillakin on monenlaisia leikkitelineitä. On keinuja ja verkkoja. Tikapuita ja kaikkea mahdollista mistä pystyi roikkua, jonka päälle saattoi kiivetä tai, jota saattoi juosta ympäri. Telineiden sivustoille on sijoitettu sinisiä puisia tuoleja, joilla harvoin istuttiin. Joskus opettajat jotka olivat ulkovalvonnassa huomioliivit päällä, saattoivat istahtaa niille hetkeksi. Ympäriinsä on myös ripoteltu valotolppia, joita ei kuitenkaan tarvinnut käyttää koulun aikana, sillä pimeimpänäkin vuoden aikana hämärä tuli vasta kolmen jälkeen, ja kolmelta meillä loppui koulu viimeistään, ellei joskus harvoin torstaisin kestänyt neljään. Leikkitelineiden ympäristössä on tietenkin turvahiekkaa, joka ei estänyt hiertymiä, naarmuja tai ilmojen pihalle menemistä. Useimmissa tapauksissa hiekka kuitenkin pehmitti putoamisen tai kaatumisen aiheuttamaa törmäystä sen verran, ettei mitään tärkeää päässyt menemään rikki. Joku kavereistani oli kuitenkin onnistunut murtamaan kätensä eräässä leikkitelineessä vaikka siihen ei hiekka liittynytkään. Hän oli alas hypätessään jotenkin juuttunut kiinni kädestään, joka sitten oli murtunut. Hän kertoi tapahtuneesta aina hymyssä suin ja kaikki kuuntelivat uskomatta korviaan.
Koulun pihalla on yhteensä neljä keinutelinettä (yhdessä telineessä on siis kaksi keinua). Toiset keinut ovat vanhan koulun takana, ja toiset sen oikealla sivustalla, kauempaan parkkipaikasta. Oli aikoja kun keinuista taisteltiin kiivaasti, kun taas joskus ne riippuivat täysin tyhjinä ja yksinäisinä. Se riippui siitä mikä leikki sattui olemaan suosiossa juuri sillä hetkellä. Jos leikkiin liittyi keinut, niille juostiin heti välitunnin tullen tuhatta ja sataa. Useimmiten tytöt olivat kuitenkin innokkaampia keinumaan kun pojat, jotka kyllästyivät keinun yksipuolisiin käyttömahdollisuuksiin. Miksei niillä voinut mennä ympäri? Miksi ei sivuttain? Yhdessä vaiheessa oli kisoja siitä, kuka hyppää pisimmälle keinusta täydestä vauhdista. Siihenkin kuitenkin kyllästyttiin nopeasti.
Siellä missä ovat kaksi keinutelinettä, vanhan koulun oikealla sivustalla, on myöskin pahamaineinen lato. Se oli ehdottomasti kiellettyjen listalla ja sinne menemisestä sai helpoiten jälki-istuntoa. Se teki siitä tietenkin äärimmäisen kiinnostavan. Oli määrätty niin, että ainoastaan kuutosluokkalaiset saivat olla ladossa. Se oli toimiva menetelmä, sillä he olivat koulun vanhimmat, ja he kyllä pitivät huolta reviiristään. Latoon ei päässyt koulun aikana, ei sitten millään. Niin kiinnostava paikka lato kuitenkin oli, että sinnekin menimme koulun jälkeen sydän pamppailen. Pelkäsimme että paikalle tulisi opettajia tai kutosia. Jokainen ylimääräinen ääni sai meidät melkein ottamaan jalat allemme. Mutta pikkuhiljaa useiden jännittävien käyntien jälkeen pääsimme myös näkemään millainen lato on sisältä. Sinne uskaltauduimme vasta ehkä kolmos, nelos luokalla. Niin paljon hermoja se vaati. Latokin oli siis paikka, jossa ei ollut valoja. Tai oli, kun niitä löysi ja teki. Muistan kuinka menimme kavereideni kanssa sinne. Ryömimme takapuolelta olevasta pienestä ahtaasta raosta. Lato oli siis kaikkialta lukittu, eikä kutosten ovesta tullut mieleenkään tepastella. Ladossa on myöskin kolme huonetta, joista keskimmäiseen kavereideni kanssa ryömimme taskulamput käsissä sydän pamppaillen. Hiljaisuus oli pistävää ja oma hengitys tuntui olevan ainoa ääni maailmankaikkeudessa. Keskimmäinen huone on suurin mutta tylsin. Avara tila, joka on täynnä kaiken maailman roinaa. Risoja potkukelkkoja, erilaisia vanhoja puutavaroita ja maatalousvälineitä. Hiivimme siellä kuitenkin pitkään ympäriinsä. Silmät suurina. Pyrkien välttämään kaikkea ylimääräistä ääntä. Vasen puoli ei ollut niin tylsä, vaikka sielläkin on paljon unohdettuja tavaroita, niin siellä saattoi tavaroita pitkin kiivetä kattoparruille lähes kolmen metrin korkeuteen. Kattoparruja pitkin, jotka ovat tukevia lankkuja, pääsee koko rakennuksen läpi. Päästä päähän. Niillä tasapainotteleminen oli vähintäänkin jännittävää ja kivaa. Mutta mikä tärkeintä, niitä pitkin pääsi mystiselle oikealle puolelle. Siellä kutoset usein viihtyivät eniten. Ja siellä sitä vasta olikin! Oli telineitä ja köysiä, oli tasoja korkeuksissa. Oli askelmia seinissä. Kaikkialle pääsi kiipeämään. Oli salareittejä ja pieniä salaisia kulmauksia. Oli reikiä lankkulattiasta, joista pääsi alemmas, missä taas sitten olikin roinaa. Roinaa. Mutta millaista roinaa! Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Oman jännitykseni. Kipinät kehossani. Vatsassani olevan kolkon painon tunteen. Muistan myös ystävieni jännityksen. Ja kuinka meistä jokainen esitti niin paljon rohkeampaa kuin olimmekaan. Ja kuinka kapusimme aina vain alemmas. Alas pimeään. Pienen taskulampun kanssa. Ja miten siellä pimeässä oli valkoinen ovi. Ja kuinka painoimme sen kahvaa kuiskaten käydyn väittelyn jälkeen. Kuinka tulimme ikkunattomaan huoneeseen. Ilma oli ummehtunut. Kaverini osoitti siellä olevia asioita. Isoja hämäriä hahmoja, joita taisi olla ainakin kymmenen. Ja tajusimme niiden olevan piirtoheittimiä. Muistan ystävieni kasvoilta kuvastuneen saman innon kun omaltani. Muistan kuinka löysimme pistokkeen. Pistokkeen johon sai vaikka kuinka monta johtoa. Ja sen kun kiinnitimme johdot. Ja käynnistimme piirtoheittimet. Hetken päästä käynnistyksestä ne heräsivät humisten eloon, ja yhtäkkiä pimeys katosi. Yksitellen jokaisesta piirtoheittimestä alkoi hohtaa valkoista aavemaisen kirkasta valoa. Ja seurasimme tätä kaikkea hiljaisen kunnioituksen vallassa. Kädet velttoina sivuille tippuneina. Katselimme pölyä, joka ilmassa leijaili, ja jonka piirtoheittimien valot olivat vasta paljastaneet. Kaikki se oli ihmeellisen kaunista. Olimme pitkään hiljaa ja katselimme vain tuota pientä ihmettä, joka meille oli suotu. Kunnes kuulimme jostain jonkun äänen ja pelästyimme. Kiskoimme nopeasti johdot pistokkeista ja palasimme samaa reittiä mistä olimme tulleet. Pakenimme ladosta mahdollisimman kauas, kunnes lopulta pysähdyimme aivan hengästyneinä. Sitten katsoimme toisiamme ja rupesimme nauramaan hengästyksestä huolimatta lähes hysteeristä naurua. Nyt olette nähneet punaisen ladon. Ladon, joka ei näytä ulkoapäin läheskään niin hienolta ja suurelta kun mitä se on sisältä. Kävimme siellä lukuisia kertoja, mutta myöhemmillä kerroilla ei ollut enää ensimmäisen kerran jännitystä ja kunnioitusta tuota synkkää rakennusta kohtaan.
Heti ladon takaa alkaa suunnaton pelto, joka jatkuu muuttumattomana, lukuun ottamatta muutamaa ojaa. Ladon päädystä taas alkaa pieni metsä. Puut tuossa metsässä ovat nuoria ja ohuita koivuja. Niitä kasvoi melko tiheässä, mutta kuitenkin niin, että niiden välistä pääsi pujottelemaan, mistä taas oli hyötyä jos piti päästä pakoon hippaa. Koivujen lisäksi, metsässä on muutamia luumupuita, jotka ovat lähimpänä keinuja ja vanhaa koulua. Koulullamme oli omenapuita, mutta lähes jokaisen oppilaan omassa pihassakin oli omenapuita, ja siksi omenat eivät koskaan saavuttaneet samanlaista suosiota kun luumut. Luumujen ollessa kypsiä, lähes jokainen kerääntyi aina välituntisin luumupuiden katveeseen ja etsi vähintään katseellaan luumua. Parhaat kiipeilijät saivat tietenkin parhaat luumut, mutta luumupuut olivat niin heikkoja, ettei niihin voinut juuri kiivetä. Kaikki keinot olivat kutienkin käytössä ja puihin heiteltiin vaikka mitä jotta saataisiin luumuja putoamaan maahan. Heti kun luumuja alkoi putoilla maahan syöksyivät puiden katveessa kärkkyjät osingolle keräämään luumuja maasta. Luumunmetsästyksessä oli siis hyötyä kiipeämistaidosta ja heittotaidosta. Usein hyviä heittäjiä pyydeltiinkin jo pitkin oppitunteja tulemaan välitunniksi luumupuille. Ja heittäjät suostuivat muka välinpitämättöminä, vaikka olivatkin oikeasti tyytyväisiä saamastaan huomiosta.
Tuossa metsässä on vielä yksi huomion arvoisa seikka. Aivan pellon reunassa on suuri kivi, jonka päällä ensimmäisellä ja toisella luokalla kiipeilimme paljon. Kuvittelimme sen laivaksi, ja että me olimme merirosvoja. Puumiekat kalisivatkin usein ja tuon tuostakin, jota kuta sattui. Metsän loputtua mennessämme niin sanotusti alaspäin kohti alapihaa, tulemme koripallokentälle, jota kutsuttiin "pieneksi kentäksi". Siinä leikittiin ja pelattiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, mutta koripalloa en koskaan tuolla kentällä nähnyt. Se saattoi johtua siitä, että koritelineistä vain toisessa oli oikeasti kori ja siinäkään ei ollut verkkoa. Pientä kenttää ympäröi tiheä pusikko, jossa saattoi piilotella tarpeen tullen, mutta se oli aika harvinaista. Siksikin että piilopaikka ei ollut kovin hyvä, ja myös siksi että lukuisat oksat tekivät liikkumisesta hankalaa ja ärsyttävää. Mutta kyllä sielläkin jotain majaleikkiä välillä pidettiin.
Pieneltä kentältä(jolla on siis myös hiekka alusta ja jolla pelattiin usein talvisin jalkapalloa siksi, että isolla kentällä oli jää, ja koripallo telineet olivat vastakkain toisiinsa nähden, ja kävivät näin ollen oivasti maaleista) lähtee pieni vasemmalle viettävä polku alaspäin ja sieltä pääsemme ison kentän laitaan. Isolla kentällä oli kesäisin maalit, ja sekin on siis hiekkakenttä. Ja aivan tuon pieneltä kentältä lähtevän polun vieressä on pituushyppy paikka ja sille johtava musta matto. Myös pyöreä kuulantyöntö paikka on heti tuolta polulta tullessa. Isolla kentällä oli siis talvisin jää ja sen taaimmaisella puolella on suuri sermi, joka oli hyvin monenlaisessa käytössä. Kesäisin siihen potkittiin palloa, ja jotkut kaikista taitavimmat kiipesivät sen päälle. Talvella siihen taas heiteltiin lumipalloja. Usein kisan aiheena oli se kuka heitti pisimmältä tauluun. Muistan vieläkin kuinka kaikki kerääntyivät katsomaan, kun saimme rehtorin pistämään parastaan tuossa lajissa. Hän heitti aina keskipihalta asti suuressa kaaressa suoraan tauluun. Kaikki vain vihelsivät kunnioittavasti. Tuohon kahden jalkapallomaalin kokoiseen mustaan tauluun saattoi myös vetää talvisin kiekkonsa. Ainoa että jalkapallo tuli takaisin, kiekko ei. Myös erästä leikkiä, jota kutsuttiin pehmikseksi leikittiin taulua hyväksikäyttäen. Pehmistä leikittiin myös ladon lähellä ja keinuilla.
Tuon taulun takana onkin sitten takamettä. Se on pieni J-kirjaimen muotoinen metsä alue, joka alkaa pyörätien tuntumasta ja loppuu kuulantyöntö paikan kupeeseen. Takametsä oli ladon jälkeen pahamaineisin paikka koulun alueella. Sillä metsä suojasi opettajien katseilta. Takametsän takana on sellainen jyrkkä pudotus, jonka jälkeen alkaa pelto. Pellon reunassa menee pieni puro. Puron ja metsän väliin jää pieni tasainen alue, joka oli piilossa kaikilta opettajilta. Tämä yksityisyys mahdollisti sellaiset asiat mitä opettajat eivät hyväksyneet. Takametsään opettajat siis harvoin raaskivat tulla vahtimaan, eikä sinne voinut oikein mitenkään nähdä. Tuolla kumpareen takana oli siis oivallinen paikka tapella. Ja siellä sitten toden totta käytiinkin kovimmat tappelut, joissa kysymys oli aina elämästä ja kuolemasta, omasta kunniasta ja voitontahdosta. Siellä todellinen piru sisällämme pääsi irti. Mutta tappeluista kannettiin harvoin kaunaa. Sillä se oli rehellistä voimankoettelua ja jos hävisit, sinun täytyi tapella lisää, jotta tulisit paremmaksi. Voi villi luonto. Tappelut ei kuitenkaan olleet kovin yleisiä. Takametsän tapahtumat olivat muutenkin pyhiä, eikä niistä koskaan kanneltu opettajille. Ei mistään hinnasta. Toinen voimankoettelu paikka koulussa oli jäämäki, joka on keskipihalta isolle kentälle mentäessä oleva iso mäki. Talvisin siihen tuli usein jäätä, niin että sitä pystyi laskea. Mutta asiat saivat usein sellaisen käänteen, että parhaat tappelijat olivat ylhäällä ja muut alhaalla. Sekin oli lähinnä enemmänkin urheilua kuin hampaat irvessä tappelua. Saatettiin muodostaa joukkueet, ja tarkoituksena oli saada vastustajajoukkueen kaikki jäsenet alas mäeltä. Ikään kuin kukkulan kuningasta. Joskus tuo touhu meni kyllä varsin totiseksi ja silloin opettajat olivat erottamassa riitapukareita ja viemässä heitä rehtorin kansliaan. Kiistat kuitenkin sovittiin aina, eikä niistä kannettu kaunaa. Tytöt eivät tällaisiin tietenkään osallistuneet. He vain katsoivat meitä pitkin nenänvarttaan ja tekivät omia juttujaan. Mutta palataan vielä hetkeksi takametsään.
Tappelujen lisäksi takametsässä saattoi nähdä mitä mielikuvituksellisimpia majoja, jotka oli rakennettu kepeistä ja risuista. Tietenkin eri majat kilpailivat toistensa kanssa koossa ja komeudessa. Ja jos jollakulla oli hienoa "irtaimistoa", suuria keppejä tai risuja, saatettiin ne varastaa ja näin majojen välille syntyi usein eripuraa. Joskus tehtiin myös majan valtauksia, niin että rynnittiin huutaen suurella joukolla toisten majalle ja otettiin se haltuun. Silloin piti kuitenkin varmistaa että omalle majalle jäi vartioimaan tarpeeksi porukkaa, sillä muuten vallatun majan ihmiset yksinkertaisesti ottivat haltuunsa valtaajien majan, ja rupesivat ehdottamaan järkevää vaihtokauppaa takaisin alkuperäiseen. Se usein sopikin, sillä kukin halusi oman majansa mielummin kun jonkun toisen rakentaman. Ja näin omille majoille palattiin, kunhan ensiksi oli vannotettu toista osapuolta olemaan varastamatta enää mitään. Tuollainen alkukantainen oman puolen valitseminen ja oman porukkansa ihannointi ja lojaalisuus sitä kohtaan, huvittaa minua nyt suuresti, sillä se muistuttaa jotenkin oudosti näitä sotia, jota ihan aikuiset ihmiset käyvät tälläkin hetkellä.
Nyt tiedätte suurimman osan koulumme paikoista. Isosta kentästä on hyvä tietää vielä se että toinen jalkapallomaaleista oli sillä tavalla, että jos sattui vetämään ohi, meni pallo melkein poikkeuksetta pyörätielle tai sen takana olevaan ojaan. Joskus pallo lähti vierimään pyörätietä pitkin alamäkeen ja silloin vetäjä juoksi kiroten sen perään. Pallo saattoi vieriä aina tunnelille asti, joka oli alamäen pohjalla.
Enää on jäljellä itse yläpiha. Joudumme isolta kentältä päästäksemme sinne kävelemään aikamoisen matkan ylämäkeen. Ensin keskipihalle ja sieltä vieläkin ylämäkeen, koululle, joka on tietenkin mäen päällä. Mäkisyys ei sinänsä haitannut ketään, sillä talvella se mahdollisti mitä mainioimmat pulkanlasku olosuhteet. Ja niin paljon piha viettää alaspäin yläpihalta keskipihalle mennessä, että hyvä pulkalla laskija saattoi päästä yläpihalta aina pienelle kentälle asti pulkalla laskien. Yläpihalle on kuitenkin ripoteltu sinne tänne hyvän kokoisia kivenmurikoita, joita oli syytä väistää. Eräs kivistä on niin tasainen, että aina kesäisin tytöt pitivät siinä leppäkerttufarmia, käyttäen siihen aikaa ja huolellisuutta. Tuollaiset leikit eivät poikia kiinnostaneet. Talvisin pulkalla laskiessakin tietenkin kisattiin usein ja lähes jokaisella oli oma pulkka nojaamassa oppituntien ajan koulua vasten, kunnes välitunnilla ne haettiin ja rynnättiin mäen laskuun. Eksyin taas aiheesta. Mennään nyt ainoaan ja oikeaan koulurakennukseemme. Se on melko uusi. Siinä on punaiseksi maalattu osuus ja valkoiseksi maalattu osuus. Luokkahuoneen ulkoseinät ovat aina täynnä suuria ikkunoita.
Koulumme on uutuudestaan huolimatta joutunut kokemaan hyvin paljon. Eräänä hyvin tuulisena viikonloppuna koulun alueelta kaatui muutamia puita ja yksi kaatui suoraan koulun päälle. Tarkemmin sanottuna kohdalle, missä on teknisentyön luokka. Muistan tuon maanantain kun tulimme koululle ja kaikki olivat kerääntyneet kaatuneen puun ympärille ja puhuivat siitä ihmeissään. Jotkut rohkeat kiipeilivät puun päällä. Taisi käydä jopa niin, että joku kiipesi puuta pitkin aina koulun katolle asti, kunnes rehtori tuli karjumaan hänelle ja hän kapusi alas häpeissään. Ihme kyllä puun kaatuminen ei tuottanut koululle minkäänlaista vahinkoa, ja seuraavana päivänä kouluun mennessämme, oli kaatuneesta puusta jäljellä enää muutamia oksia kohdalla, missä se oli maannut kouluun raskaasti nojaten. Mutta ei siitä sen enempää.
Päästäksesi sisään itse koulurakennukseen on sinun keskipihalta tullessasi taas kiivettävä portaita, vähän niin kuin vanhallakin koululla. Nyt portaat ovat kuitenkin puisia. Portaita pitkin pääsemme puiselle terassille, jossa myös pidettiin sadetta ja myöhemmin nojailtiin, kun oltiin "liian vanhoja lasten leikeille". Terassilta päästään pukukaappeihin, johon jätettiin arkisin joka ikisen lapsen kengät. Voit kuvitella sitä kenkien paljoutta jos mietit oman eteisesi kenkiä ja kerrot ne noin 60 ja sitten levität ne lattialle sikin sokin. Joskus kengissä piti lähes kahlata. Mutta aina vain joka ikinen välitunnille lähtijä löysi oman kenkäparinsa ja pääsi puuhiinsa ongelmitta. Noiden siniovisten pukukaappien jälkeen saavumme koulun aulaan, josta alkaa samalla myös ruokala. Vasemmalle lähtiessä tulisi vastaan opettajienhuoneen ovi. Opettajienhuoneessa oli aina karkkia kulhossa, ja nyt vihdoin, vuosien jälkeen, tunnustan varastaneeni sieltä karkkia itselleni ja parhaalle kaverilleni, hänen pitäessä vahtia ulkopuolella. Kaikki oli suunniteltu välitunnille niin että opettajia ei ollut paikalla, ja söimme karkit tyytyväisinä takametsässä tasa-arvoista jakoa noudattaen. Kolme karkkia per mies. Vastapäätä ulko-ovia koulussamme on yksi luokkahuoneista. Siellä oli yleensä 2-3. luokkalaisia. En juurikaan ollut siinä luokassa, muuta kuin joskus myöhemmin katsomassa pienempien oppilaiden perään. Aivan luokan ulkopuolella on muutama vessa. Ulko-ovista oikealla taas on keittiö ja ruokalan oikeassa kulmassa ovat ruskeat ovet, joista pääsee koulun liikuntasaliin. Liikuntasalissa on pieni lava, jossa juhlatilaisuuksissa oli kaikenlaista ohjelmaa. Liikuntasali oli käytössä myös silloin, kun koulussa järjestettiin diskoja (eli noin neljä kertaa lukuvuoden aikana). Silloin valot oli laitettu pois päältä ja salin kulmiin oli kannettu telineitä, joista välkkyi lukuisia erivärisiä valoja. Mutta takaisin ruokalaan. Ruokalan reunoilla on naulakoita, jonne saattoi jättää ulkovaatteensa. Keittiön oven vierestä lähtee käytävä koulua oikealle. Käytävän varrella on vasemmalla puolella ensin poikien pukuhuoneen ovi ja sitten tyttöjen. Käytävän päässä on ulko-ovi, jota oppilaat eivät käyttäneet. Siellä on myös juuri ennen ulko-ovea vasemmalla pommisuoja, joka oli täynnä kaikenlaisia papereita ja sun muuta sellaista tarviketta. Oikealla mentäessä taas vähän tyttöjen pukuhuoneen jälkeen ja ennen pommisuojaa ovat ovet kahteen luokkahuoneeseen. Noissa molemmissa vietin useita päiviä ja tunteja opiskellen. Ala-asteella pulpetit olivat sellaisia, että niissä oli avattava kansi ja tila missä pystyi säilyttämään tavaroita. Jokaisella oli oma pulpetti ja omaan pulpettiin sai laittaa julisteita tai muuta sellaista jos halusi. Minun pulpettini oli aina aikamoinen sekamelska.
Koulun toisessa päädyssä taas on teknisen työn luokka, ja myös tavallisia luokkia. Toisella puolella koulua on myös samanlainen sini-ovinen pukukaappi, kun pääovellakin ja oppilaat jotka käyttivät sen päädyn luokkia menivät ja tulivat sisään ja ulos tuota kautta ja jättivät kenkänsä sinne. Heille oli myös omat naulakot käytävän seinällä.
Olette nähneet nyt paikan, jossa vietin kuusi vuotta elämästäni. Päähenkilömme, joka alussa koululle saapui, pääsi aikoja sitten koulusta, sillä koska olemme isoja ja tyhmiä, meillä kestää kaiken tekemiseen hurjan kauan. Päähenkilömme, vilkas, otsatukkainen ja sinisilmäinen poika olisi todennäköisesti esitellyt koulumme paljon nopeammin ja paremmin kun minä. Mutta valitettavasti en halunnut antaa tuolle pienellä pojalle liikaa huolehdittavaa. Niin innoissaan hän puhui koko päivän siitä miten menisi koulun jälkeen pelaamaan jalkapalloa kavereittensa kanssa. Nopeasti hän sotki pyörällään kotiin meidän katseidemme ja käsityksemme ulkopuolelle. Menneisyyteen. Ei ole meillä teitä takaisin.
Lapsuus. Päällepäin minua saattoi luulla varsin kiltiksi lapseksi. Olinhan minä kiltti, mutta olin myös pirun utelias ja seikkailunhaluinen. Se johti minut välillä vaikka millaisiin vaikeuksiin. Näen ihmiset menneisyydestäni sellaisina kuin heidät silloin näin. Mielessäni he pysyvät aina sellaisina. Mutta näihin lukuisiin ihmisiin ja heidän ääniinsä liittyy yksi tietty paikka. Kouluni.
Paikkakunta, jolla ala-asteeni sijaitsee, on lähellä monia hyvin samankaltaisia eteläisiä kuntia, joissa on jonkun verran maataloutta, ja joista on kohtuullinen matka kaikkialle. Esimerkiksi Helsinkiin. Kyseisen perheystävällisen paikkakunnan nimi on Nahkela. Nahkelassa ei ole kauppoja tai liikkeitä. On paljon omakotitaloja, joidenka pihoissa on lasten leluja enemmän tai vähemmän levällään, koiria haukkumassa ohikulkijoita ja satunnaisia lapsia pihaleikeissä. Metsät tuntuivat lapsena seikkailuilta ja niissä juostiinkin ristiin rastiin ja ympäriinsä. Rakennetiin majoja ja leikittiin välillä sotaa, välillä hippaa. Pellot olivat alueita, johon vältettiin suoraan kävelemästä. Pellon reunaa sai kyllä kävellä. Askeleet notkeina. Matkalla kouluun tai kaverille. Kaikkialla on oikoreittejä. Omakotitalot taas ovat Nahkelassa rakennettu niin, että lähes kaikilla on tarvitsemansa yksityisyys ja välimatka naapuriin. Talosta taloon liikkuivat vain lapset. Aikuiset eivät juuri naapureihinsa tehneet tuttavuutta. Nahkelan läpi menee yksi suurempi asfalttitie, jonka vierellä kulkee pyörätie. Bussipysäkkejä tämän tien varressa on noin kilometrin välein. Bussipysäkit, ovat joko pelkkiä metallisia tankoja, joissa on bussin kuva tai sitten puisia hökötyksiä, jotka suojasivat kyllä sateelta, mutta jos istui sateensuojassa odottamassa bussia, ei istuen nähnyt ollenkaan oliko bussi tulossa vai ei. Ellei sitten noussut seisomaan pysäkin puisella penkillä ja kurkistanut pienestä kolosta, joka oli tehty kohtaan, jossa pysäkin katto ja seinä kohtasivat.
Pyörätie taas on kapea ja mäkinen. Talvella sitä aurattiin kohtuullisesti, ja hiekkaakin levitettiin. Pyörätietä kulkivat lenkkeilijät urheilullisissa vaatteissaan, koiranulkoiluttajat tuulihousuissaan, mopoilijat suurine kypärineen, hiekka pöllyten ja tietenkin lapset. Lapset, jotka arkisin matkasivat aamulla kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin. Kouluun kuljettiin joko pyörällä tai kävellen. Jotkut harvat kauempana asuvat olivat oikeutettuja koulutaksiin. Mutta minulla ei sellaiseen koskaan ollut mahdollisuutta. Kun menit pyörällä kouluun, saatoit silti joutua taluttamaan, jos matkalla oli joku kaverisi kävellen. Tietenkin jos oli tarakka sitä käytettiin, ja näin kävelijöitä "kyysättiin" kouluun. Eikä siitä vaadittu mitään vastapalvelusta. Se oli vain koulutoverin palvelus toiselle. Sama tietenkin päti takaisinkin päin. Usein koulun päättyessä kävellen liikkeellä olevat rupesivat kyselemään pyöräilijöiltä oliko näillä mahdollisuutta kyysätä. Useimmiten pyyntöihin suostuttiin ellei ollut tulen palava kiire kotiin. Ehkä nyt olet saanut jonkinlaisen käsityksen Nahkelasta ja sen tyypillisimmistä asustajista. Omasta kodistani oli noin kilometrin matka koululle. Pyörätietä pitkin siis. Jotkut kulkivat metsän kautta ja sanoivat niitä "oikoreiteiksi" vaikka todellisuudessa useimmiten nuo reitit kiersivät paljon pidemmän matkan kun pyörätie. Mutta jos jostain syystä halusit erottua joukosta, tai vältellä pyörätietä, oli metsän kautta kulkeminen ihan hyvä vaihtoehto. Siellä meni traktorin jälkiä, joita pitkin pystyi pyöräilemään halutessaan. Pyöräileminen oli raskasta, ja joskus oli viisaampaa vaihtaa taluttamiseen.
Tänään kuljemme kuitenkin pyörätietä pitkin. Meillä on pyörä allamme. Vanha likainen maastopyörä, josta roikkuu lukko. Lukkoa käytetään vain hyvin harvoin, vaikka isi olikin käskenyt sitä käyttämään. Lähdemme jonkin verran myöhässä, joten voi olla että pyörätie on tyhjä, sillä suurin osa lähtee kouluun ajoissa, jotta saa koulumatkan ajan vielä nauttia vapauden tunteesta ja rauhallisesta kävelyvauhdista. Me kuitenkin viiletämme kovaa, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. Myöhästymisistä joutuisi puhumaan vanhempainillassa opettajan ja vanhemman kanssa. Se ei ollut kivaa. Ohitsemme ja vastaamme ajaa useita autoja viereisellä autotiellä. On vielä hämärää, ja koska meillä ei ole hanskoja, ovat kätemme kylmät ja punertavat, kun ne puristavat pyörän ohjaustankoa. Autotien varrella olevat katulamputkin ovat vielä päällä, vaikka ne ihan kohta sammuisivatkin valon lisääntyessä. Törmäämme kuin törmäämmekin toiseen kouluun matkalla olevaan. Hänkin on kuitenkin pyörällä. Joudumme hidastamaan vähän. Meidät tunnetaan siitä, että pyöräilemme hyvin kovaa. Jalat yhtenä sotkuna. Kuulumisia vaihdetaan tutun kanssa ja jatketaan hyvää tahtia, jotta ei myöhästytä. Viileässä aamussa. Tulemme viimeiseen alamäkeen, joka vie meidät koulun hiekkapihalle. Näemme muutamia, jotka ovat liikkeellä kävellen.
Kuvailen nyt koulun, niin kuin sen näkee sellainen, joka tulee parkkipaikan kautta. Parkkipaikka on siis hyvän kokoinen neliö, johon mahtuu useita autoja, mutta joka ei koskaan ollut täynnä, paitsi juhlapäivinä. Oppilaat tunsivat opettajien autot ulkoa, ja vierasta autoa ihmeteltiin aina ja kurkisteltiin kenelle se mahtoi kuulua. Varsinkin jos auto oli hienomman puoleinen. Parkkipaikan vasemmasta reunasta menee kulkuväylä suuremmalle piha-alueelle, jonne autot eivät ajaneet (paitsi juhlapäivinä). Hiekka-alueen pyörätien viereisessä kulmassa on paikka pyörille. Siinä kasvaa useita suuria ja uhkeita kuusia, joiden alla on monta ruosteista ja rautaista pyörätelinettä. Jos tulit myöhässä, tai myöhään kouluun, olivat telineet aina viimeistä myöten täynnä ja silloin sinun ei auttanut muu kun jättää pyörä telineiden viereen seisomaan. Hiukan myöhässä olevat koululaisemme kiiruhtavat nyt pyörätelineiltä ylös koulurakennukselle vievään mäkeen ja sieltä sisään kouluun.
Karkeasti koulun kokonaisuutena voisi jakaa kolmeen vyöhykkeeseen. Keskimmäiseen, johon juuri saavuimme, kuuluu parkkipaikka ja pyörätelineet. Sen lisäksi siihen kuuluu vanha koulurakennus, jossa enää ei juurikaan opetettu. Rakennus onkin vanhan aikainen ja arvokas. Sen seinät ovat valkoiset ja katto ruskea. Siinä on suuri katos, jonka alla saattoi pitää sadetta tai säilyttää talvella suksia. Vanhaan kouluun johtaa sisään kaksi ovea, joille päästäkseen pitää nousta portaat. Portaat ovat sementtiset ja metalliset vankat aidat niiden sivuilla estivät putoamisen (ellei sitä erikseen tahtonut). Portaat tarjosivat myös oivallisen paikan piilotella, jos leikittiin kirkonrottaa tai purkkista. Sisältä vanha koulu on ahdas, mutta korkea. Ainoita tunteja, joita siellä minun aikanani pidettiin oli musiikki. Suuressa keskimmäisessä huoneessa on pöytien ja tuolien lisäksi lähes kaikki tarvittavat bändisoittimet rummuista triankeliin. Siellä oli myös kaapeissa ompelukoneita ja kerran vuodessa siellä pidettiin "ompelu ajokortti". Kyllä vain! Sitäkin taisin aikanaan jännittää aika kovasti. Ja nyt olen suorittamassa oikeata ajokorttia! Kaikkea sitä. Mutta ompelukortti minulle tuon testin jälkeen myönnettiin. Vaikkakaan ei konkreettisesti. Johonkin suorituslistaan kuitenkin sain nimeni. Joka tapauksessa tunsin läpi pääsyn jälkeen helpotusta. Tuon keskimmäisen ja suurimman huoneen lisäksi vanhassa koulussa vasemmalla ovat kahvittelutilat, joihin kuuluu keittiö ja muita tarvikkeita, joita vanhempain yhdistys tarvitsi kokouksia pidettäessä. Siellä kävin vain muutaman kerran, sillä meille oli tolkutettu, ettei sinne ollut asiaa. Jos sinne kuitenkin olisi päässyt jotenkin helposti salaa opettajien katseiden alta, niin todennäköisesti olisimme sinne hiipineet ja aiheuttaneet taas jonkun muotoisen skandaalin. Vanhan koulun oikeanpuoleisessa päädyssä on pieni kirjasto, missä välillä vietin paljonkin aikaa. Tuo kirjasto on jäänyt kaikista käymistäni kirjastoista mieleen siitä, että lainasin sieltä ensimmäisen Harry Potter-kirjan, joka laukaisi pohjattoman kiinnostukseni kirjallisuutta (siinä vaiheessa lähinnä fantasia-kirjallisuutta) kohtaan. Kovin tarkkoja kirjojen palauttamisesta ei oltu, sillä kirjasto ei ollut millään muotoa virallinen. Häpeäkseni täytyy myöntää, että kotoani saattaa vieläkin löytyä joku tuon kirjaston kirjoista. Huomiolle pantavaa on myös se, että yksi kirjaston ikkunoista rikottiin potkaisemalla siihen pallo. Muistan kuinka kaikki ihmettelivät sitä ja supattivat miten pahaan pulaan pallon potkaisija olikaan joutunut. Mutta siinä olivat vanhan koulun viralliset sisätilat. Vanhan koulun toisella puolella on kivisessä perustuksessa neliönmuotoinen kolo, josta saattoi päästä koulun alle. Kesti aikansa ennen kun uskaltauduimme tekemään tutkimusmatkoja sinne, sillä siellä oli kolkkoa, ja jos ei ollut taskulamppua, ainoa valo tuli tuosta kyseistä pienestä kolosta. Sinne meno oli kuitenkin myös kiellettyä, mutta varovaisuutta noudattaen sinne oli mahdollista livahtaa. Ja jos ei ollut ja sitä halusi silti tutkia, saattoi tulla koulun jälkeen paikalle, jokaisen opettajan auton lähdettyä ja sitten sai rauhassa tehdä tutkimusmatkojaan. Tämä kyseinen kolo on siis koulun takapuolella, siinä missä rappuset ja ovet etupuolella. Takapuolella on kolon lisäksi liikuntavälinevaraston ovi, joka oli aina lukossa. Sinne ei siis päässyt ilman opettajaa. Siellä on kaikenlaisia välineitä: luistimia, pesäpallomailoja, palloja, kiekkoja, lippuja ja hyppynaruja.
Keskipihan taaimmaisella puolella, niin vanhan koulun takana ja sivuillakin on monenlaisia leikkitelineitä. On keinuja ja verkkoja. Tikapuita ja kaikkea mahdollista mistä pystyi roikkua, jonka päälle saattoi kiivetä tai, jota saattoi juosta ympäri. Telineiden sivustoille on sijoitettu sinisiä puisia tuoleja, joilla harvoin istuttiin. Joskus opettajat jotka olivat ulkovalvonnassa huomioliivit päällä, saattoivat istahtaa niille hetkeksi. Ympäriinsä on myös ripoteltu valotolppia, joita ei kuitenkaan tarvinnut käyttää koulun aikana, sillä pimeimpänäkin vuoden aikana hämärä tuli vasta kolmen jälkeen, ja kolmelta meillä loppui koulu viimeistään, ellei joskus harvoin torstaisin kestänyt neljään. Leikkitelineiden ympäristössä on tietenkin turvahiekkaa, joka ei estänyt hiertymiä, naarmuja tai ilmojen pihalle menemistä. Useimmissa tapauksissa hiekka kuitenkin pehmitti putoamisen tai kaatumisen aiheuttamaa törmäystä sen verran, ettei mitään tärkeää päässyt menemään rikki. Joku kavereistani oli kuitenkin onnistunut murtamaan kätensä eräässä leikkitelineessä vaikka siihen ei hiekka liittynytkään. Hän oli alas hypätessään jotenkin juuttunut kiinni kädestään, joka sitten oli murtunut. Hän kertoi tapahtuneesta aina hymyssä suin ja kaikki kuuntelivat uskomatta korviaan.
Koulun pihalla on yhteensä neljä keinutelinettä (yhdessä telineessä on siis kaksi keinua). Toiset keinut ovat vanhan koulun takana, ja toiset sen oikealla sivustalla, kauempaan parkkipaikasta. Oli aikoja kun keinuista taisteltiin kiivaasti, kun taas joskus ne riippuivat täysin tyhjinä ja yksinäisinä. Se riippui siitä mikä leikki sattui olemaan suosiossa juuri sillä hetkellä. Jos leikkiin liittyi keinut, niille juostiin heti välitunnin tullen tuhatta ja sataa. Useimmiten tytöt olivat kuitenkin innokkaampia keinumaan kun pojat, jotka kyllästyivät keinun yksipuolisiin käyttömahdollisuuksiin. Miksei niillä voinut mennä ympäri? Miksi ei sivuttain? Yhdessä vaiheessa oli kisoja siitä, kuka hyppää pisimmälle keinusta täydestä vauhdista. Siihenkin kuitenkin kyllästyttiin nopeasti.
Siellä missä ovat kaksi keinutelinettä, vanhan koulun oikealla sivustalla, on myöskin pahamaineinen lato. Se oli ehdottomasti kiellettyjen listalla ja sinne menemisestä sai helpoiten jälki-istuntoa. Se teki siitä tietenkin äärimmäisen kiinnostavan. Oli määrätty niin, että ainoastaan kuutosluokkalaiset saivat olla ladossa. Se oli toimiva menetelmä, sillä he olivat koulun vanhimmat, ja he kyllä pitivät huolta reviiristään. Latoon ei päässyt koulun aikana, ei sitten millään. Niin kiinnostava paikka lato kuitenkin oli, että sinnekin menimme koulun jälkeen sydän pamppailen. Pelkäsimme että paikalle tulisi opettajia tai kutosia. Jokainen ylimääräinen ääni sai meidät melkein ottamaan jalat allemme. Mutta pikkuhiljaa useiden jännittävien käyntien jälkeen pääsimme myös näkemään millainen lato on sisältä. Sinne uskaltauduimme vasta ehkä kolmos, nelos luokalla. Niin paljon hermoja se vaati. Latokin oli siis paikka, jossa ei ollut valoja. Tai oli, kun niitä löysi ja teki. Muistan kuinka menimme kavereideni kanssa sinne. Ryömimme takapuolelta olevasta pienestä ahtaasta raosta. Lato oli siis kaikkialta lukittu, eikä kutosten ovesta tullut mieleenkään tepastella. Ladossa on myöskin kolme huonetta, joista keskimmäiseen kavereideni kanssa ryömimme taskulamput käsissä sydän pamppaillen. Hiljaisuus oli pistävää ja oma hengitys tuntui olevan ainoa ääni maailmankaikkeudessa. Keskimmäinen huone on suurin mutta tylsin. Avara tila, joka on täynnä kaiken maailman roinaa. Risoja potkukelkkoja, erilaisia vanhoja puutavaroita ja maatalousvälineitä. Hiivimme siellä kuitenkin pitkään ympäriinsä. Silmät suurina. Pyrkien välttämään kaikkea ylimääräistä ääntä. Vasen puoli ei ollut niin tylsä, vaikka sielläkin on paljon unohdettuja tavaroita, niin siellä saattoi tavaroita pitkin kiivetä kattoparruille lähes kolmen metrin korkeuteen. Kattoparruja pitkin, jotka ovat tukevia lankkuja, pääsee koko rakennuksen läpi. Päästä päähän. Niillä tasapainotteleminen oli vähintäänkin jännittävää ja kivaa. Mutta mikä tärkeintä, niitä pitkin pääsi mystiselle oikealle puolelle. Siellä kutoset usein viihtyivät eniten. Ja siellä sitä vasta olikin! Oli telineitä ja köysiä, oli tasoja korkeuksissa. Oli askelmia seinissä. Kaikkialle pääsi kiipeämään. Oli salareittejä ja pieniä salaisia kulmauksia. Oli reikiä lankkulattiasta, joista pääsi alemmas, missä taas sitten olikin roinaa. Roinaa. Mutta millaista roinaa! Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Oman jännitykseni. Kipinät kehossani. Vatsassani olevan kolkon painon tunteen. Muistan myös ystävieni jännityksen. Ja kuinka meistä jokainen esitti niin paljon rohkeampaa kuin olimmekaan. Ja kuinka kapusimme aina vain alemmas. Alas pimeään. Pienen taskulampun kanssa. Ja miten siellä pimeässä oli valkoinen ovi. Ja kuinka painoimme sen kahvaa kuiskaten käydyn väittelyn jälkeen. Kuinka tulimme ikkunattomaan huoneeseen. Ilma oli ummehtunut. Kaverini osoitti siellä olevia asioita. Isoja hämäriä hahmoja, joita taisi olla ainakin kymmenen. Ja tajusimme niiden olevan piirtoheittimiä. Muistan ystävieni kasvoilta kuvastuneen saman innon kun omaltani. Muistan kuinka löysimme pistokkeen. Pistokkeen johon sai vaikka kuinka monta johtoa. Ja sen kun kiinnitimme johdot. Ja käynnistimme piirtoheittimet. Hetken päästä käynnistyksestä ne heräsivät humisten eloon, ja yhtäkkiä pimeys katosi. Yksitellen jokaisesta piirtoheittimestä alkoi hohtaa valkoista aavemaisen kirkasta valoa. Ja seurasimme tätä kaikkea hiljaisen kunnioituksen vallassa. Kädet velttoina sivuille tippuneina. Katselimme pölyä, joka ilmassa leijaili, ja jonka piirtoheittimien valot olivat vasta paljastaneet. Kaikki se oli ihmeellisen kaunista. Olimme pitkään hiljaa ja katselimme vain tuota pientä ihmettä, joka meille oli suotu. Kunnes kuulimme jostain jonkun äänen ja pelästyimme. Kiskoimme nopeasti johdot pistokkeista ja palasimme samaa reittiä mistä olimme tulleet. Pakenimme ladosta mahdollisimman kauas, kunnes lopulta pysähdyimme aivan hengästyneinä. Sitten katsoimme toisiamme ja rupesimme nauramaan hengästyksestä huolimatta lähes hysteeristä naurua. Nyt olette nähneet punaisen ladon. Ladon, joka ei näytä ulkoapäin läheskään niin hienolta ja suurelta kun mitä se on sisältä. Kävimme siellä lukuisia kertoja, mutta myöhemmillä kerroilla ei ollut enää ensimmäisen kerran jännitystä ja kunnioitusta tuota synkkää rakennusta kohtaan.
Heti ladon takaa alkaa suunnaton pelto, joka jatkuu muuttumattomana, lukuun ottamatta muutamaa ojaa. Ladon päädystä taas alkaa pieni metsä. Puut tuossa metsässä ovat nuoria ja ohuita koivuja. Niitä kasvoi melko tiheässä, mutta kuitenkin niin, että niiden välistä pääsi pujottelemaan, mistä taas oli hyötyä jos piti päästä pakoon hippaa. Koivujen lisäksi, metsässä on muutamia luumupuita, jotka ovat lähimpänä keinuja ja vanhaa koulua. Koulullamme oli omenapuita, mutta lähes jokaisen oppilaan omassa pihassakin oli omenapuita, ja siksi omenat eivät koskaan saavuttaneet samanlaista suosiota kun luumut. Luumujen ollessa kypsiä, lähes jokainen kerääntyi aina välituntisin luumupuiden katveeseen ja etsi vähintään katseellaan luumua. Parhaat kiipeilijät saivat tietenkin parhaat luumut, mutta luumupuut olivat niin heikkoja, ettei niihin voinut juuri kiivetä. Kaikki keinot olivat kutienkin käytössä ja puihin heiteltiin vaikka mitä jotta saataisiin luumuja putoamaan maahan. Heti kun luumuja alkoi putoilla maahan syöksyivät puiden katveessa kärkkyjät osingolle keräämään luumuja maasta. Luumunmetsästyksessä oli siis hyötyä kiipeämistaidosta ja heittotaidosta. Usein hyviä heittäjiä pyydeltiinkin jo pitkin oppitunteja tulemaan välitunniksi luumupuille. Ja heittäjät suostuivat muka välinpitämättöminä, vaikka olivatkin oikeasti tyytyväisiä saamastaan huomiosta.
Tuossa metsässä on vielä yksi huomion arvoisa seikka. Aivan pellon reunassa on suuri kivi, jonka päällä ensimmäisellä ja toisella luokalla kiipeilimme paljon. Kuvittelimme sen laivaksi, ja että me olimme merirosvoja. Puumiekat kalisivatkin usein ja tuon tuostakin, jota kuta sattui. Metsän loputtua mennessämme niin sanotusti alaspäin kohti alapihaa, tulemme koripallokentälle, jota kutsuttiin "pieneksi kentäksi". Siinä leikittiin ja pelattiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, mutta koripalloa en koskaan tuolla kentällä nähnyt. Se saattoi johtua siitä, että koritelineistä vain toisessa oli oikeasti kori ja siinäkään ei ollut verkkoa. Pientä kenttää ympäröi tiheä pusikko, jossa saattoi piilotella tarpeen tullen, mutta se oli aika harvinaista. Siksikin että piilopaikka ei ollut kovin hyvä, ja myös siksi että lukuisat oksat tekivät liikkumisesta hankalaa ja ärsyttävää. Mutta kyllä sielläkin jotain majaleikkiä välillä pidettiin.
Pieneltä kentältä(jolla on siis myös hiekka alusta ja jolla pelattiin usein talvisin jalkapalloa siksi, että isolla kentällä oli jää, ja koripallo telineet olivat vastakkain toisiinsa nähden, ja kävivät näin ollen oivasti maaleista) lähtee pieni vasemmalle viettävä polku alaspäin ja sieltä pääsemme ison kentän laitaan. Isolla kentällä oli kesäisin maalit, ja sekin on siis hiekkakenttä. Ja aivan tuon pieneltä kentältä lähtevän polun vieressä on pituushyppy paikka ja sille johtava musta matto. Myös pyöreä kuulantyöntö paikka on heti tuolta polulta tullessa. Isolla kentällä oli siis talvisin jää ja sen taaimmaisella puolella on suuri sermi, joka oli hyvin monenlaisessa käytössä. Kesäisin siihen potkittiin palloa, ja jotkut kaikista taitavimmat kiipesivät sen päälle. Talvella siihen taas heiteltiin lumipalloja. Usein kisan aiheena oli se kuka heitti pisimmältä tauluun. Muistan vieläkin kuinka kaikki kerääntyivät katsomaan, kun saimme rehtorin pistämään parastaan tuossa lajissa. Hän heitti aina keskipihalta asti suuressa kaaressa suoraan tauluun. Kaikki vain vihelsivät kunnioittavasti. Tuohon kahden jalkapallomaalin kokoiseen mustaan tauluun saattoi myös vetää talvisin kiekkonsa. Ainoa että jalkapallo tuli takaisin, kiekko ei. Myös erästä leikkiä, jota kutsuttiin pehmikseksi leikittiin taulua hyväksikäyttäen. Pehmistä leikittiin myös ladon lähellä ja keinuilla.
Tuon taulun takana onkin sitten takamettä. Se on pieni J-kirjaimen muotoinen metsä alue, joka alkaa pyörätien tuntumasta ja loppuu kuulantyöntö paikan kupeeseen. Takametsä oli ladon jälkeen pahamaineisin paikka koulun alueella. Sillä metsä suojasi opettajien katseilta. Takametsän takana on sellainen jyrkkä pudotus, jonka jälkeen alkaa pelto. Pellon reunassa menee pieni puro. Puron ja metsän väliin jää pieni tasainen alue, joka oli piilossa kaikilta opettajilta. Tämä yksityisyys mahdollisti sellaiset asiat mitä opettajat eivät hyväksyneet. Takametsään opettajat siis harvoin raaskivat tulla vahtimaan, eikä sinne voinut oikein mitenkään nähdä. Tuolla kumpareen takana oli siis oivallinen paikka tapella. Ja siellä sitten toden totta käytiinkin kovimmat tappelut, joissa kysymys oli aina elämästä ja kuolemasta, omasta kunniasta ja voitontahdosta. Siellä todellinen piru sisällämme pääsi irti. Mutta tappeluista kannettiin harvoin kaunaa. Sillä se oli rehellistä voimankoettelua ja jos hävisit, sinun täytyi tapella lisää, jotta tulisit paremmaksi. Voi villi luonto. Tappelut ei kuitenkaan olleet kovin yleisiä. Takametsän tapahtumat olivat muutenkin pyhiä, eikä niistä koskaan kanneltu opettajille. Ei mistään hinnasta. Toinen voimankoettelu paikka koulussa oli jäämäki, joka on keskipihalta isolle kentälle mentäessä oleva iso mäki. Talvisin siihen tuli usein jäätä, niin että sitä pystyi laskea. Mutta asiat saivat usein sellaisen käänteen, että parhaat tappelijat olivat ylhäällä ja muut alhaalla. Sekin oli lähinnä enemmänkin urheilua kuin hampaat irvessä tappelua. Saatettiin muodostaa joukkueet, ja tarkoituksena oli saada vastustajajoukkueen kaikki jäsenet alas mäeltä. Ikään kuin kukkulan kuningasta. Joskus tuo touhu meni kyllä varsin totiseksi ja silloin opettajat olivat erottamassa riitapukareita ja viemässä heitä rehtorin kansliaan. Kiistat kuitenkin sovittiin aina, eikä niistä kannettu kaunaa. Tytöt eivät tällaisiin tietenkään osallistuneet. He vain katsoivat meitä pitkin nenänvarttaan ja tekivät omia juttujaan. Mutta palataan vielä hetkeksi takametsään.
Tappelujen lisäksi takametsässä saattoi nähdä mitä mielikuvituksellisimpia majoja, jotka oli rakennettu kepeistä ja risuista. Tietenkin eri majat kilpailivat toistensa kanssa koossa ja komeudessa. Ja jos jollakulla oli hienoa "irtaimistoa", suuria keppejä tai risuja, saatettiin ne varastaa ja näin majojen välille syntyi usein eripuraa. Joskus tehtiin myös majan valtauksia, niin että rynnittiin huutaen suurella joukolla toisten majalle ja otettiin se haltuun. Silloin piti kuitenkin varmistaa että omalle majalle jäi vartioimaan tarpeeksi porukkaa, sillä muuten vallatun majan ihmiset yksinkertaisesti ottivat haltuunsa valtaajien majan, ja rupesivat ehdottamaan järkevää vaihtokauppaa takaisin alkuperäiseen. Se usein sopikin, sillä kukin halusi oman majansa mielummin kun jonkun toisen rakentaman. Ja näin omille majoille palattiin, kunhan ensiksi oli vannotettu toista osapuolta olemaan varastamatta enää mitään. Tuollainen alkukantainen oman puolen valitseminen ja oman porukkansa ihannointi ja lojaalisuus sitä kohtaan, huvittaa minua nyt suuresti, sillä se muistuttaa jotenkin oudosti näitä sotia, jota ihan aikuiset ihmiset käyvät tälläkin hetkellä.
Nyt tiedätte suurimman osan koulumme paikoista. Isosta kentästä on hyvä tietää vielä se että toinen jalkapallomaaleista oli sillä tavalla, että jos sattui vetämään ohi, meni pallo melkein poikkeuksetta pyörätielle tai sen takana olevaan ojaan. Joskus pallo lähti vierimään pyörätietä pitkin alamäkeen ja silloin vetäjä juoksi kiroten sen perään. Pallo saattoi vieriä aina tunnelille asti, joka oli alamäen pohjalla.
Enää on jäljellä itse yläpiha. Joudumme isolta kentältä päästäksemme sinne kävelemään aikamoisen matkan ylämäkeen. Ensin keskipihalle ja sieltä vieläkin ylämäkeen, koululle, joka on tietenkin mäen päällä. Mäkisyys ei sinänsä haitannut ketään, sillä talvella se mahdollisti mitä mainioimmat pulkanlasku olosuhteet. Ja niin paljon piha viettää alaspäin yläpihalta keskipihalle mennessä, että hyvä pulkalla laskija saattoi päästä yläpihalta aina pienelle kentälle asti pulkalla laskien. Yläpihalle on kuitenkin ripoteltu sinne tänne hyvän kokoisia kivenmurikoita, joita oli syytä väistää. Eräs kivistä on niin tasainen, että aina kesäisin tytöt pitivät siinä leppäkerttufarmia, käyttäen siihen aikaa ja huolellisuutta. Tuollaiset leikit eivät poikia kiinnostaneet. Talvisin pulkalla laskiessakin tietenkin kisattiin usein ja lähes jokaisella oli oma pulkka nojaamassa oppituntien ajan koulua vasten, kunnes välitunnilla ne haettiin ja rynnättiin mäen laskuun. Eksyin taas aiheesta. Mennään nyt ainoaan ja oikeaan koulurakennukseemme. Se on melko uusi. Siinä on punaiseksi maalattu osuus ja valkoiseksi maalattu osuus. Luokkahuoneen ulkoseinät ovat aina täynnä suuria ikkunoita.
Koulumme on uutuudestaan huolimatta joutunut kokemaan hyvin paljon. Eräänä hyvin tuulisena viikonloppuna koulun alueelta kaatui muutamia puita ja yksi kaatui suoraan koulun päälle. Tarkemmin sanottuna kohdalle, missä on teknisentyön luokka. Muistan tuon maanantain kun tulimme koululle ja kaikki olivat kerääntyneet kaatuneen puun ympärille ja puhuivat siitä ihmeissään. Jotkut rohkeat kiipeilivät puun päällä. Taisi käydä jopa niin, että joku kiipesi puuta pitkin aina koulun katolle asti, kunnes rehtori tuli karjumaan hänelle ja hän kapusi alas häpeissään. Ihme kyllä puun kaatuminen ei tuottanut koululle minkäänlaista vahinkoa, ja seuraavana päivänä kouluun mennessämme, oli kaatuneesta puusta jäljellä enää muutamia oksia kohdalla, missä se oli maannut kouluun raskaasti nojaten. Mutta ei siitä sen enempää.
Päästäksesi sisään itse koulurakennukseen on sinun keskipihalta tullessasi taas kiivettävä portaita, vähän niin kuin vanhallakin koululla. Nyt portaat ovat kuitenkin puisia. Portaita pitkin pääsemme puiselle terassille, jossa myös pidettiin sadetta ja myöhemmin nojailtiin, kun oltiin "liian vanhoja lasten leikeille". Terassilta päästään pukukaappeihin, johon jätettiin arkisin joka ikisen lapsen kengät. Voit kuvitella sitä kenkien paljoutta jos mietit oman eteisesi kenkiä ja kerrot ne noin 60 ja sitten levität ne lattialle sikin sokin. Joskus kengissä piti lähes kahlata. Mutta aina vain joka ikinen välitunnille lähtijä löysi oman kenkäparinsa ja pääsi puuhiinsa ongelmitta. Noiden siniovisten pukukaappien jälkeen saavumme koulun aulaan, josta alkaa samalla myös ruokala. Vasemmalle lähtiessä tulisi vastaan opettajienhuoneen ovi. Opettajienhuoneessa oli aina karkkia kulhossa, ja nyt vihdoin, vuosien jälkeen, tunnustan varastaneeni sieltä karkkia itselleni ja parhaalle kaverilleni, hänen pitäessä vahtia ulkopuolella. Kaikki oli suunniteltu välitunnille niin että opettajia ei ollut paikalla, ja söimme karkit tyytyväisinä takametsässä tasa-arvoista jakoa noudattaen. Kolme karkkia per mies. Vastapäätä ulko-ovia koulussamme on yksi luokkahuoneista. Siellä oli yleensä 2-3. luokkalaisia. En juurikaan ollut siinä luokassa, muuta kuin joskus myöhemmin katsomassa pienempien oppilaiden perään. Aivan luokan ulkopuolella on muutama vessa. Ulko-ovista oikealla taas on keittiö ja ruokalan oikeassa kulmassa ovat ruskeat ovet, joista pääsee koulun liikuntasaliin. Liikuntasalissa on pieni lava, jossa juhlatilaisuuksissa oli kaikenlaista ohjelmaa. Liikuntasali oli käytössä myös silloin, kun koulussa järjestettiin diskoja (eli noin neljä kertaa lukuvuoden aikana). Silloin valot oli laitettu pois päältä ja salin kulmiin oli kannettu telineitä, joista välkkyi lukuisia erivärisiä valoja. Mutta takaisin ruokalaan. Ruokalan reunoilla on naulakoita, jonne saattoi jättää ulkovaatteensa. Keittiön oven vierestä lähtee käytävä koulua oikealle. Käytävän varrella on vasemmalla puolella ensin poikien pukuhuoneen ovi ja sitten tyttöjen. Käytävän päässä on ulko-ovi, jota oppilaat eivät käyttäneet. Siellä on myös juuri ennen ulko-ovea vasemmalla pommisuoja, joka oli täynnä kaikenlaisia papereita ja sun muuta sellaista tarviketta. Oikealla mentäessä taas vähän tyttöjen pukuhuoneen jälkeen ja ennen pommisuojaa ovat ovet kahteen luokkahuoneeseen. Noissa molemmissa vietin useita päiviä ja tunteja opiskellen. Ala-asteella pulpetit olivat sellaisia, että niissä oli avattava kansi ja tila missä pystyi säilyttämään tavaroita. Jokaisella oli oma pulpetti ja omaan pulpettiin sai laittaa julisteita tai muuta sellaista jos halusi. Minun pulpettini oli aina aikamoinen sekamelska.
Koulun toisessa päädyssä taas on teknisen työn luokka, ja myös tavallisia luokkia. Toisella puolella koulua on myös samanlainen sini-ovinen pukukaappi, kun pääovellakin ja oppilaat jotka käyttivät sen päädyn luokkia menivät ja tulivat sisään ja ulos tuota kautta ja jättivät kenkänsä sinne. Heille oli myös omat naulakot käytävän seinällä.
Olette nähneet nyt paikan, jossa vietin kuusi vuotta elämästäni. Päähenkilömme, joka alussa koululle saapui, pääsi aikoja sitten koulusta, sillä koska olemme isoja ja tyhmiä, meillä kestää kaiken tekemiseen hurjan kauan. Päähenkilömme, vilkas, otsatukkainen ja sinisilmäinen poika olisi todennäköisesti esitellyt koulumme paljon nopeammin ja paremmin kun minä. Mutta valitettavasti en halunnut antaa tuolle pienellä pojalle liikaa huolehdittavaa. Niin innoissaan hän puhui koko päivän siitä miten menisi koulun jälkeen pelaamaan jalkapalloa kavereittensa kanssa. Nopeasti hän sotki pyörällään kotiin meidän katseidemme ja käsityksemme ulkopuolelle. Menneisyyteen. Ei ole meillä teitä takaisin.
Kommentit
Lähetä kommentti