Se on vain vettä
Valo värjääntyy heikosti illan tummasta ikkunasta. Värjääntyy pisariin, jotka kiiltävät ikkunassa yhtä ikuisina kuin äsken lukemasi sanat, jotka jo unohdit. Mutta eivät pisarat kuole ei. Ne vain lakkaavat olemasta. Pudottuaan maahan ne saattavat antaa jollekin kasville tarvittavan määrän vettä. Ja kasvi saattaa sen takia selviytyä, vaikka onkin sille hyvin epätyypilisessä ympäristössä. Ja vuosituhansien päästä tuosta kasvista voi kehittyä uusi elämänmuoto joka ajattelee kuin ihminen, tai jopa, ajattelee paremmin kuin ihminen.
Mutta palataan vesipisaroihin. Ne ovat kauniita, mutta kärsivällisyys ei riitä niiden tarkempaan tarkasteluun. Huomatessamme ne, pidämme niitä kauniina ja jatkamme sitten matkaa. Mutta kuinka voikaan yksi vesipisara kimmeltää.
Ja voihan olla mahdollista että se ei ole vesipisara laisinkaan. Voi olla että harhaan joutuneelta laskuvarjohyppääjältä on pudonnut kyynel ikkunalleni. Kyynel, joka on syntynyt tunteista. Mutta on nyt vain vettä. Vähän niin kuin rakkaus on joillekin. Ensin se on kuin kuohuva meri. Suunnaton ja vahva. Kahlitsematon. Ja lopulta totumme siihen. Ja se on vain vettä. Suolaista. Alati liikkuvaa. Itsestään toimivaa. Mutta palataan vesipisaroihin.
Jos keräisin jokaisen vesipisaran ikkunastani ja laittaisin ne keittimeen riittäisiköhän siitä teekupilliseen? On tee nimeltä sadepäivän ilo, mutta paljon suurempaa iloa voisi tuottaa oman teen pisara pisaralta kerääminen ja sitten työn hedelmistä nauttiminen teetä hörppiessä. Tee voisi olla tavallista makeampaa. Ja se että tee olisi tullut taivaalta, ja minä sen keräisin, on kaunis ajatus. Kysymys kuuluu miksei laiteta vain teemukia sateeseen ja odoteta että se täyttyy? Yhtä hyvin voisimme kysyä miksei joku osta samantien jollekin kaikkia tämän syntymäpäivälahjoja kerralla, niin ettei ikinä enää tarvisi ostaa lahjoja. Ei sellainen paljous tee ihmistä onnelliseksi. Onni tulee pieninä paloina, ikuisesti. Niin kuin sadepisarina.
Entä jos nuo sadepisarat olisivat huomenna lasin tällä puolella? Minun pitäisi varmaan pyyhkiä ne. Rätillä ei paperilla. Ellei vesi ehtisi valua ikkunalaudalle ja sieltä lattialle. Ja aamulla liukastuisin veteen, tietämättä sen olemassaolosta ja löisin pääni pahasti. Se ei olisi pieni pala onnea. Vaan iso pala kipua. Joskus nämäkin asiat pitää kuitenkin laittaa vaakakippoihin. Pieni pala onnea vastaan suuri pala kärsimystä. Miten kauan tällainen yhtälö voi pysyä tasapainoisena. Miten kauan se ei aja kantajaansa murheeseen. Sillä niin kova on kaipuu onneen, että kärsimys tuntuu kaksin verroin pahemmalta.
Nyt jos koskaan joku on tehnyt oikeutta pisaroille
Mutta palataan vesipisaroihin. Ne ovat kauniita, mutta kärsivällisyys ei riitä niiden tarkempaan tarkasteluun. Huomatessamme ne, pidämme niitä kauniina ja jatkamme sitten matkaa. Mutta kuinka voikaan yksi vesipisara kimmeltää.
Ja voihan olla mahdollista että se ei ole vesipisara laisinkaan. Voi olla että harhaan joutuneelta laskuvarjohyppääjältä on pudonnut kyynel ikkunalleni. Kyynel, joka on syntynyt tunteista. Mutta on nyt vain vettä. Vähän niin kuin rakkaus on joillekin. Ensin se on kuin kuohuva meri. Suunnaton ja vahva. Kahlitsematon. Ja lopulta totumme siihen. Ja se on vain vettä. Suolaista. Alati liikkuvaa. Itsestään toimivaa. Mutta palataan vesipisaroihin.
Jos keräisin jokaisen vesipisaran ikkunastani ja laittaisin ne keittimeen riittäisiköhän siitä teekupilliseen? On tee nimeltä sadepäivän ilo, mutta paljon suurempaa iloa voisi tuottaa oman teen pisara pisaralta kerääminen ja sitten työn hedelmistä nauttiminen teetä hörppiessä. Tee voisi olla tavallista makeampaa. Ja se että tee olisi tullut taivaalta, ja minä sen keräisin, on kaunis ajatus. Kysymys kuuluu miksei laiteta vain teemukia sateeseen ja odoteta että se täyttyy? Yhtä hyvin voisimme kysyä miksei joku osta samantien jollekin kaikkia tämän syntymäpäivälahjoja kerralla, niin ettei ikinä enää tarvisi ostaa lahjoja. Ei sellainen paljous tee ihmistä onnelliseksi. Onni tulee pieninä paloina, ikuisesti. Niin kuin sadepisarina.
Entä jos nuo sadepisarat olisivat huomenna lasin tällä puolella? Minun pitäisi varmaan pyyhkiä ne. Rätillä ei paperilla. Ellei vesi ehtisi valua ikkunalaudalle ja sieltä lattialle. Ja aamulla liukastuisin veteen, tietämättä sen olemassaolosta ja löisin pääni pahasti. Se ei olisi pieni pala onnea. Vaan iso pala kipua. Joskus nämäkin asiat pitää kuitenkin laittaa vaakakippoihin. Pieni pala onnea vastaan suuri pala kärsimystä. Miten kauan tällainen yhtälö voi pysyä tasapainoisena. Miten kauan se ei aja kantajaansa murheeseen. Sillä niin kova on kaipuu onneen, että kärsimys tuntuu kaksin verroin pahemmalta.
Nyt jos koskaan joku on tehnyt oikeutta pisaroille
Kommentit
Lähetä kommentti