Toiveita ja sanaton rakkaus
Ilta oli venynyt. Ei niin kuin purukumi, katketakseen. Ei myöskään niin kuin kuminauha, sillä sekin räpsähtää jossain vaiheessa venyttäjänsä käsille. Pikemminkin niin kuin tiimalasin suppilomaiseen yläosaan ilmestyisi jostain aina vain lisää hiekkaa. Ja siksi se valuisi vielä kauan. Hiekka ei kuluisi loppuun. Kunnes kääntäisimme katseemme siitä. Se on kaunista ja tyytyväistä venymistä. Ei kärsimättömyydellä pilattua. Siinä on silkkaa nautintoa siitä, että se on mahdollista. Niin erään pariskunnan perjantai-ilta oli venähtänyt. Sohvalla pehmeän, mutta paidan ohuen peiton alla. Sylitysten telkkaria katsellen. Päät painuneina toisiaan vasten raukeasti. Silmät puoliksi vain avoinna. Läheisyys on yksi lohduttavimmista asioista parisuhteessa. Ei mitkään sanat voi korvata sen tuomaa rauhaa ja turvaa. Lohtua.
Tuo pari oli elänyt saman katon alla jo useamman vuoden. He olivat oppineet vihaamaan arkeaan ja rakastamaan toisiaan arjessa. Heidän työnsä eivät olleet kovapalkkaisia, mutta he olivat kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä. Heillä oli kaikki tarvittava. Toisensa, koti ja tulevaisuus. Heidän yhteinen elämänsä oli alkanut niin ihmeellisestä paikasta kuin r-kioskilta. Siellä he siis ensi kertaa tapasivat. Katsoivat toisiaan ohimennen, mutta joutuivat kassahenkilön pyörryttyä lähempiin tekemisiin soittaessaan ambulanssia. Mutta tuo tapaus yksityiskohtineen ei kuulu tähän tarinaan. Kerroin jo levollisesta illasta, jonka he keskenään viettivät perjantaina. He siemailivat vielä telkkarin katselun jälkeen viiniä ja naureskelivat toisilleen. Valot mahdollisimman himmeällä. Silmät täynnä kirkkautta toista kohtaan. Rakkautta elämänkumppaniin. Ja kun he kävivät nukkumaan parisänkyynsä, eivät he osanneet aavistaakaan sitä miten seuraava päivä olisi muuttava kaiken. Että seuraava päivä, niin viaton lauantai lomapäivä, saattaisi olla kohtalokas heidän yhteiselonsa kannalta. Ja tästä alkaa varsinainen tarinamme. Lauantaiaamusta. Ei valoisasta ja lämpimästä aamusta, vaan syksyisestä lauantaiaamusta.
Sari heräsi ja huomasi Jeren jo nousseen. Hän vilkaisi kelloa. Se ei ollut paljoakaan. Vasta kahdeksan. Miksiköhän Jere oli näin aikaisin liikkeellä? Sari nousi peiton alta valkoisessa yöpaidassaan tukka kiinni laitettuna. Hän käveli mahdollisimman nopeasti makuuhuoneen kylmän lattian poikki paljailla jaloillaan. Jere ei ollut kuitenkaan olohuoneessa lukemassa lehteä. Eikä myöskään keittiössä juomassa kahvia. Saria kummastutti. Haukotellen hän kuitenkin meni keittämään kahvia ja sitten palasi takaisin makuuhuoneeseen laittamaan jotain päälleen. Sattumalta Sari sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta. Ensin hän huomasi, että heidän rivitalonsa pienellä pihalla oli joku. Mentyään ikkunaan hän tunnisti sen omaki Jerekseen. Jerellä oli harava ja hän haravoi poissaolevan näköisenä lehtiä. Sari katseli hetken Jeren haravointia oikein tietämättä mitä ajatella. Ei Jere koskaan ennen ollut haravoinut. Yleensä hän palkkasi naapurin pikkupojat tekemään sen pientä rahasummaa vastaan. Sari koputti ikkunaan. Jere kääntyi katsomaan Sariin ja hymyili tälle. Hänen katseensa oli kuitenkin jollakin tapaa surullinen ja poissa-oleva.
Vaihdettuaan yöpaidan kotivaatteisiin Sari meni hakemaan kupin kahvia, jonka jälkeen hän suuntasi terassille. Ulkona oli kylmä ja Sari kietoi paremmin ohutta paitaa ympärilleen astellessaan terassille.
- Milloin sinusta on noin ahkera tullut rakas? Sari kysyi
Jere kääntyi Sariin päin ja hymyili taas surumielisesti, mutta ei vastannut mitään. Odotettuaan vastausta hetken turhaan Sari kysyi.
- Onko kaikki hyvin? Miksi et vastaa minulle.
Jere katsoi Saria ihailevasti. Sitten hän asteli laittamaan haravan vasten talon seinää. Sieltä hän suuntasi suoraan Sarin luokse. Jere halasi ja suuteli Saria poskelle hellästi. Sitten hän tarttui Saria kädestä ja johdatti tämän sisälle. Sari seurasi Jeren käsipuolessa yhä vain enemmän hämmentyneenä. Mitä yhtäkkiä oli tapahtunut? Miksi Jere oli tuollainen? Jere vei Sarin istumaan keittiön pöytään ja sitten hän haki kynän ja paperia. Kesti jonkun aikaa kun Jere kirjoitti jotain paperille. välillä Saria vilkuillen. Siinä vaiheessa Sari ajatteli että kaiken oli oltava jotain pilaa, ja kohta Jere nauraisi kovaan ääneen ja ottaisi Sarin syliinsä. Jere kuitenkin ojensi lapun Sarille vakava ja murheellinen ilme kasvoillaan.
Siinä luki:
"Tein jotain tyhmää. Rakastan sinua"
Sari nosti katseensa paperissa olleen tekstin luettuaan ja kysyi
- Mitä tyhmää sinä teit?
Jere otti taas kynän ja paperin ja rupesi rustaamaan. Yhtäkkiä hän näytti kuitenkin neuvottomalta ja hän tuntui lopettaneen kirjoittamisen kesken lauseen. Sitten hän yritti jatkaa, mutta näytti kärsivän näköiseltä ja lopetti pian. Hän ojensi lapun Sarille.
Siinä luki:
"Toivoin unoht.."
Sitten teksti muuttui niin epäselväksi, että siitä ei saanut enää selvää. Kirjaimet olivat kokoajan muuttuneet kiekuraisimmiksi ja vaikea selkoisemmiksi. Lopulta ne olivat aivan pienen lapsen tasolla, eikä niistä saanut enää selvää.
- Siis mitä? Onko tämä jotain pilaa? Jos on tämä ei ole hauskaa.
Jere pudisti päätään ja purskahti itkuun. Sari meni hänen syliinsä ja lohdutti läheisyydellään.
- Puhu minulle Jere. Sano jotakin.
Mutta Jere vain pudisti päätään ja itki lisää. Sarin pää oli sekava, mutta hänen päähänsä nousi ajatus, että voisiko olla mahdollista menettää puhe ja kirjoitustaito yhdessä yössä.
- Meidän on mentävä lääkäriin, jos et pukahdakaan. Sari päätti.
Lääkärissä todettiin Jeren tosiaan menettäneen puhe ja kirjoitustaitonsa. Muuten hän tuntui olevan kuitenkin täysin terve, ja päässä ei näkynyt vammoja, jotka olisivat voineet selittää muistinmenetyksen. Toisin sanoen lääkäri oli ymmällään ja määräsi Jerelle lääkkeitä
Hiljaisuus vaivasi Saria kovin. Hänen poikaystävänsä oli aina ollut ruokapöytien hauskin ja uimahallien itsevarmin. Hän oli ollut nokkela mies, ja puhunut välillä myös paljon syvällisiä. Nyt kun kaikki se oli poissa. Oli onttoa. Sari päätti kirjoittaa ajatuksiaan ylös.
Näin hän kirjoitti pieneen vihkoseen ensimmäisenä päivänä:
"Ei minua hiljaisuus ahdista. Vaan se että hän ei sano mitään. Kuulen vieläkin hänen puheen korvissani. Ja hänen naurunsa. Mutta siitä on jo päivä. hän ei ole sanonut sen illan jälkeen sanaakaan. Minua ahdistaa. En tiedä voinko olla yhdessä melkein aivokuolleen kanssa. Kuitenkin Jere osoittaa kokoajan kiintymystä minuun. Halailee paljon ja suutelee. Mutta jotakin on poissa"
Ja näin sitä seuraavana:
"En tiedä kestääkö rakkauteni häneen tätä epätietoisuutta. Olen etsinyt kaiken mahdollisen netistä ja soitellut eri tahoille, mutta kukaan ei osaa vastata minulle. Aina kun Jere katsoo minun tuntuu, kuin hänen silmänsä yrittäisivät sanoa hänen olevan pahoillaan. Mutta sanaakaan hän ei ole sanonut. En ole halunnut puhua kellekään. En halua että tieto leviää. Siksi olen yksin ajatusteni kanssa. Uskon kuitenkin että kaikki palautuu vielä ennalleen. Ainakin toivon ja rukoilen sitä hartaasti."
Kolmantena päivänä:
"En ole nukkunut kahteen viime yöhön juuri lainkaan. Päässäni kummittelee Jeren kadonnut ääni. Olen itkenyt paljon. Jere yrittää lohduttaa minua samalla tavalla kuin ennenkin. Olen ajautunut varsinaiseen epätoivoon. Kaikki tuntuvat olevan neuvottomia tämän asian kanssa, ja haluan luovuttaa. En kestä enää jäytävää epätietoisuutta ja ahdistusta, kun en voi saada vastaukseksi häneltä sanaakaan. Enkä myöskään oikein tiedä ymmärtääkö hän mitään minun sanomaani. Olen toivonut niin, mutta enää en ole varma."
Sari ja Jere istuivat keittiössä. Sarin hiukset olivat sekaisin ja hänellä on pää käsiensä välissä. Jere katsoi Sariin surullisena. Hiljaisuus oli pistävä. Sari naputti pöytää sormillaan.
- En kestä enää! Sari huusi yhtäkkiä.
Hän tömisteli itkien pakkaamaan tavaroitaan. Jere seurasi häntä ja katsoi tätä ihmeissään. Hän ei näyttänyt ymmärtävän. Jere yritti halata Saria, mutta Sari työnsi hänet pois. Jere näytti hyvin loukkaantuneelta. Ovella Sari katsoi kyyneleisin silmin Jereä. Hän tiesi vielä katuvansa, mutta. Hän laittoi kätensä Jeren poskelle ja sanoi.
- Rakastin sitä mitä olit. En sitä mitä olet.
Näin sanottuaan hän kääntyi ja lähti. Jere sortui kyyneliin. Hän meni makaamaan lattialle. Maailma oli musertava. Suuri ja paha. Jere ei pystynyt näkemään mitään muuta kuin kipua. Hän vollotti. Kuinka rakkaus voi satuttaa näin paljon? Se oli ensimmäinen kirjaimin, sanoin muodostettu lause Jeren päässä neljään päivään. Ja yhtäkkiä hän muisti. Hän muisti kaiken. Hän muisti mitä heidän nukkumaan mennessään hän oli toivonut. Heidän lämpönsä yhdistyessä ja unen verhon ollessa melkein todellinen. Jere oli arjen ylivoimaisuuden väsyttämänä esittänyt mielessään toiveen.
"Kunpa voisin unohtaa kaiken muun paitsi rakkauteni tähän naiseen, Sariin."
Ja jokin suurempi. Kutsukaa sitä tähdenlennoksi, Jumalaksi tai kohtaloksi, toteutti Jeren toiveen. Mutta nyt kun Jeren rakkaus vain satutti, hän muisti taas kaiken. Kipu oli turruttanut hänet, mutta nyt kun hän ymmärsi virheensä, hän itki kahta kauheammin. Täydellinen rakkaus. Kaikki se mitä heillä oli ollut. Oli poissa yhden typerän toiveen takia. ja nyt menetetty rakkaus oli vain sahalaitaista tuskaa. Mustaa hukuttavaa vettä, eikä sen päälle pääse. Ei mitenkään. Hukkuminen oli ainoa mahdollisuus. Mutta miten hän sen tekisi, riippuisi hänestä. Kipu oli niin kova. Kaikki yhteiset hetket. Valokuvat. Naurut, souturetket ja kävelyt. Halaukset. Katseet. Sydämen lyönnit. Ne valuivat Jeren käsien välistä. Hän ei voinut tavoittaa niitä. Ja niinpä Jere päätti toivoa uudelleen.
" Muistaisinpa taas kaiken muun paremmin kuin hyvin, paitsi rakkauden, sillä se minua satuttaa niin paljon"
Ja ei ehtinyt sekuntia kulua kun ovikello soi. Jere huomasi, että hänestä ei tuntunut enää pahalta. Oikeastaan rakkaus tuntui samantekevältä. Ihminen oli yksilö. Yksin selviäminen oli melkein välttämätöntä. Jere pyyhki kuivuneet kyyneleensä hihaansa ja pudisteli vaatteitaan. Hän nousi ylös ja asteli ovelle. Avattuaan oven, hän näki siellä itkuisen Sarin. Sarin huuli väpätti ja oven avauduttua hän yritti rynnätä Jeren syliin. Jere kuitenkin työnsi hänet pois.
- Olen käsittänyt nyt, että elämässä on tärkeämpiä asioita, kun rakkaus. Se on enää katoava ajatus mielessäni. Kohta pyyhin sen kokonaan ikuisiksi ajoiksi. Sillä se on turhin kaikista. Kaiken murheen lähde ja alku. Ilman sitä maailma olisi paljon parempi paikka elää.
- Jere sinä osaat puhua taas, mutta mitä sinä puhutkaan!
Hetkellinen ilo muuttui Sarin kasvoilla pohjattomaksi murheeksi. Jeren sydän löi.
- Etkö enää rakastakkaan minua? Sari kysyi niin hiljaa, että sen vain vaivoin kuuli.
- Taidat olla vähän tyhmä. En rakasta. Jere vastasi, vaikkakin paino rinnassaan.
Sitten hän löi oven kiinni ja jäi tuijottamaan sitä. Hän kuuli kuinka Sari itki toisella puolella. Jerestäkin tuntui pahalta. Jere nojasi ovea vasten ja mietti oliko hän tehnyt väärin sanoessaan sen mitä oli äsken sanonut. Kohta hän kuuli miten Sari lähti. Jeren sydän löi. Se löi lämpöä. Voiko ihminen muka unohtaa rakkautta? Kaiken muun kyllä voi unohtaa, mutta voiko sitä? Jere sulki silmänsä ja hengitti. Hengitä. Sitten hän avasi silmänsä ja avasi oven. Hän juoksi Sarin perään minkä jaloistaan pääsi. Hän saikin tämän kohta kiinni. Sari ei vaivautunut edes kääntymään katsoakseen kuka hänen perässään juoksi. Olkoon vaikka murhaaja. Hänen maailmansa oli musertunut useampaan kertaan ja sillä tavalla, ettei ollut enää paluuta. Kohta hän kuitenkin tunsi käden kädellään ja hänet käännettiin ympäri. Hän tuijotti Jeren sinisiin kiihkeisiin silmiin. Sari hengitti varoen, vielä itkusta toipuen.
- Jokaisessa tarinassa on kolme toivomusta. Toivon, että näin on tässäkin tarinassa, jotta minulla olisi vielä yksi jäljellä. Vaikka se onkin enemmän kysymys ja toivomuksen toteutuminen riippuu sinusta.
Viimeinen toive kuului näin:
"Tuletko sinä Sari Hanna Holopainen vaimokseni, ja rakastat minua niin myötä, kuin vastoinkäymisissä, niin kuin minä aion sinua elämäni loppuun asti rakastaa"
Voin vielä lisätä, että Jere esitti kolmannen toiveensa polvistuneena.
Ja vastaukseksi.
Hän sai "kyllä".
Tuo pari oli elänyt saman katon alla jo useamman vuoden. He olivat oppineet vihaamaan arkeaan ja rakastamaan toisiaan arjessa. Heidän työnsä eivät olleet kovapalkkaisia, mutta he olivat kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä. Heillä oli kaikki tarvittava. Toisensa, koti ja tulevaisuus. Heidän yhteinen elämänsä oli alkanut niin ihmeellisestä paikasta kuin r-kioskilta. Siellä he siis ensi kertaa tapasivat. Katsoivat toisiaan ohimennen, mutta joutuivat kassahenkilön pyörryttyä lähempiin tekemisiin soittaessaan ambulanssia. Mutta tuo tapaus yksityiskohtineen ei kuulu tähän tarinaan. Kerroin jo levollisesta illasta, jonka he keskenään viettivät perjantaina. He siemailivat vielä telkkarin katselun jälkeen viiniä ja naureskelivat toisilleen. Valot mahdollisimman himmeällä. Silmät täynnä kirkkautta toista kohtaan. Rakkautta elämänkumppaniin. Ja kun he kävivät nukkumaan parisänkyynsä, eivät he osanneet aavistaakaan sitä miten seuraava päivä olisi muuttava kaiken. Että seuraava päivä, niin viaton lauantai lomapäivä, saattaisi olla kohtalokas heidän yhteiselonsa kannalta. Ja tästä alkaa varsinainen tarinamme. Lauantaiaamusta. Ei valoisasta ja lämpimästä aamusta, vaan syksyisestä lauantaiaamusta.
Sari heräsi ja huomasi Jeren jo nousseen. Hän vilkaisi kelloa. Se ei ollut paljoakaan. Vasta kahdeksan. Miksiköhän Jere oli näin aikaisin liikkeellä? Sari nousi peiton alta valkoisessa yöpaidassaan tukka kiinni laitettuna. Hän käveli mahdollisimman nopeasti makuuhuoneen kylmän lattian poikki paljailla jaloillaan. Jere ei ollut kuitenkaan olohuoneessa lukemassa lehteä. Eikä myöskään keittiössä juomassa kahvia. Saria kummastutti. Haukotellen hän kuitenkin meni keittämään kahvia ja sitten palasi takaisin makuuhuoneeseen laittamaan jotain päälleen. Sattumalta Sari sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta. Ensin hän huomasi, että heidän rivitalonsa pienellä pihalla oli joku. Mentyään ikkunaan hän tunnisti sen omaki Jerekseen. Jerellä oli harava ja hän haravoi poissaolevan näköisenä lehtiä. Sari katseli hetken Jeren haravointia oikein tietämättä mitä ajatella. Ei Jere koskaan ennen ollut haravoinut. Yleensä hän palkkasi naapurin pikkupojat tekemään sen pientä rahasummaa vastaan. Sari koputti ikkunaan. Jere kääntyi katsomaan Sariin ja hymyili tälle. Hänen katseensa oli kuitenkin jollakin tapaa surullinen ja poissa-oleva.
Vaihdettuaan yöpaidan kotivaatteisiin Sari meni hakemaan kupin kahvia, jonka jälkeen hän suuntasi terassille. Ulkona oli kylmä ja Sari kietoi paremmin ohutta paitaa ympärilleen astellessaan terassille.
- Milloin sinusta on noin ahkera tullut rakas? Sari kysyi
Jere kääntyi Sariin päin ja hymyili taas surumielisesti, mutta ei vastannut mitään. Odotettuaan vastausta hetken turhaan Sari kysyi.
- Onko kaikki hyvin? Miksi et vastaa minulle.
Jere katsoi Saria ihailevasti. Sitten hän asteli laittamaan haravan vasten talon seinää. Sieltä hän suuntasi suoraan Sarin luokse. Jere halasi ja suuteli Saria poskelle hellästi. Sitten hän tarttui Saria kädestä ja johdatti tämän sisälle. Sari seurasi Jeren käsipuolessa yhä vain enemmän hämmentyneenä. Mitä yhtäkkiä oli tapahtunut? Miksi Jere oli tuollainen? Jere vei Sarin istumaan keittiön pöytään ja sitten hän haki kynän ja paperia. Kesti jonkun aikaa kun Jere kirjoitti jotain paperille. välillä Saria vilkuillen. Siinä vaiheessa Sari ajatteli että kaiken oli oltava jotain pilaa, ja kohta Jere nauraisi kovaan ääneen ja ottaisi Sarin syliinsä. Jere kuitenkin ojensi lapun Sarille vakava ja murheellinen ilme kasvoillaan.
Siinä luki:
"Tein jotain tyhmää. Rakastan sinua"
Sari nosti katseensa paperissa olleen tekstin luettuaan ja kysyi
- Mitä tyhmää sinä teit?
Jere otti taas kynän ja paperin ja rupesi rustaamaan. Yhtäkkiä hän näytti kuitenkin neuvottomalta ja hän tuntui lopettaneen kirjoittamisen kesken lauseen. Sitten hän yritti jatkaa, mutta näytti kärsivän näköiseltä ja lopetti pian. Hän ojensi lapun Sarille.
Siinä luki:
"Toivoin unoht.."
Sitten teksti muuttui niin epäselväksi, että siitä ei saanut enää selvää. Kirjaimet olivat kokoajan muuttuneet kiekuraisimmiksi ja vaikea selkoisemmiksi. Lopulta ne olivat aivan pienen lapsen tasolla, eikä niistä saanut enää selvää.
- Siis mitä? Onko tämä jotain pilaa? Jos on tämä ei ole hauskaa.
Jere pudisti päätään ja purskahti itkuun. Sari meni hänen syliinsä ja lohdutti läheisyydellään.
- Puhu minulle Jere. Sano jotakin.
Mutta Jere vain pudisti päätään ja itki lisää. Sarin pää oli sekava, mutta hänen päähänsä nousi ajatus, että voisiko olla mahdollista menettää puhe ja kirjoitustaito yhdessä yössä.
- Meidän on mentävä lääkäriin, jos et pukahdakaan. Sari päätti.
Lääkärissä todettiin Jeren tosiaan menettäneen puhe ja kirjoitustaitonsa. Muuten hän tuntui olevan kuitenkin täysin terve, ja päässä ei näkynyt vammoja, jotka olisivat voineet selittää muistinmenetyksen. Toisin sanoen lääkäri oli ymmällään ja määräsi Jerelle lääkkeitä
Hiljaisuus vaivasi Saria kovin. Hänen poikaystävänsä oli aina ollut ruokapöytien hauskin ja uimahallien itsevarmin. Hän oli ollut nokkela mies, ja puhunut välillä myös paljon syvällisiä. Nyt kun kaikki se oli poissa. Oli onttoa. Sari päätti kirjoittaa ajatuksiaan ylös.
Näin hän kirjoitti pieneen vihkoseen ensimmäisenä päivänä:
"Ei minua hiljaisuus ahdista. Vaan se että hän ei sano mitään. Kuulen vieläkin hänen puheen korvissani. Ja hänen naurunsa. Mutta siitä on jo päivä. hän ei ole sanonut sen illan jälkeen sanaakaan. Minua ahdistaa. En tiedä voinko olla yhdessä melkein aivokuolleen kanssa. Kuitenkin Jere osoittaa kokoajan kiintymystä minuun. Halailee paljon ja suutelee. Mutta jotakin on poissa"
Ja näin sitä seuraavana:
"En tiedä kestääkö rakkauteni häneen tätä epätietoisuutta. Olen etsinyt kaiken mahdollisen netistä ja soitellut eri tahoille, mutta kukaan ei osaa vastata minulle. Aina kun Jere katsoo minun tuntuu, kuin hänen silmänsä yrittäisivät sanoa hänen olevan pahoillaan. Mutta sanaakaan hän ei ole sanonut. En ole halunnut puhua kellekään. En halua että tieto leviää. Siksi olen yksin ajatusteni kanssa. Uskon kuitenkin että kaikki palautuu vielä ennalleen. Ainakin toivon ja rukoilen sitä hartaasti."
Kolmantena päivänä:
"En ole nukkunut kahteen viime yöhön juuri lainkaan. Päässäni kummittelee Jeren kadonnut ääni. Olen itkenyt paljon. Jere yrittää lohduttaa minua samalla tavalla kuin ennenkin. Olen ajautunut varsinaiseen epätoivoon. Kaikki tuntuvat olevan neuvottomia tämän asian kanssa, ja haluan luovuttaa. En kestä enää jäytävää epätietoisuutta ja ahdistusta, kun en voi saada vastaukseksi häneltä sanaakaan. Enkä myöskään oikein tiedä ymmärtääkö hän mitään minun sanomaani. Olen toivonut niin, mutta enää en ole varma."
Sari ja Jere istuivat keittiössä. Sarin hiukset olivat sekaisin ja hänellä on pää käsiensä välissä. Jere katsoi Sariin surullisena. Hiljaisuus oli pistävä. Sari naputti pöytää sormillaan.
- En kestä enää! Sari huusi yhtäkkiä.
Hän tömisteli itkien pakkaamaan tavaroitaan. Jere seurasi häntä ja katsoi tätä ihmeissään. Hän ei näyttänyt ymmärtävän. Jere yritti halata Saria, mutta Sari työnsi hänet pois. Jere näytti hyvin loukkaantuneelta. Ovella Sari katsoi kyyneleisin silmin Jereä. Hän tiesi vielä katuvansa, mutta. Hän laittoi kätensä Jeren poskelle ja sanoi.
- Rakastin sitä mitä olit. En sitä mitä olet.
Näin sanottuaan hän kääntyi ja lähti. Jere sortui kyyneliin. Hän meni makaamaan lattialle. Maailma oli musertava. Suuri ja paha. Jere ei pystynyt näkemään mitään muuta kuin kipua. Hän vollotti. Kuinka rakkaus voi satuttaa näin paljon? Se oli ensimmäinen kirjaimin, sanoin muodostettu lause Jeren päässä neljään päivään. Ja yhtäkkiä hän muisti. Hän muisti kaiken. Hän muisti mitä heidän nukkumaan mennessään hän oli toivonut. Heidän lämpönsä yhdistyessä ja unen verhon ollessa melkein todellinen. Jere oli arjen ylivoimaisuuden väsyttämänä esittänyt mielessään toiveen.
"Kunpa voisin unohtaa kaiken muun paitsi rakkauteni tähän naiseen, Sariin."
Ja jokin suurempi. Kutsukaa sitä tähdenlennoksi, Jumalaksi tai kohtaloksi, toteutti Jeren toiveen. Mutta nyt kun Jeren rakkaus vain satutti, hän muisti taas kaiken. Kipu oli turruttanut hänet, mutta nyt kun hän ymmärsi virheensä, hän itki kahta kauheammin. Täydellinen rakkaus. Kaikki se mitä heillä oli ollut. Oli poissa yhden typerän toiveen takia. ja nyt menetetty rakkaus oli vain sahalaitaista tuskaa. Mustaa hukuttavaa vettä, eikä sen päälle pääse. Ei mitenkään. Hukkuminen oli ainoa mahdollisuus. Mutta miten hän sen tekisi, riippuisi hänestä. Kipu oli niin kova. Kaikki yhteiset hetket. Valokuvat. Naurut, souturetket ja kävelyt. Halaukset. Katseet. Sydämen lyönnit. Ne valuivat Jeren käsien välistä. Hän ei voinut tavoittaa niitä. Ja niinpä Jere päätti toivoa uudelleen.
" Muistaisinpa taas kaiken muun paremmin kuin hyvin, paitsi rakkauden, sillä se minua satuttaa niin paljon"
Ja ei ehtinyt sekuntia kulua kun ovikello soi. Jere huomasi, että hänestä ei tuntunut enää pahalta. Oikeastaan rakkaus tuntui samantekevältä. Ihminen oli yksilö. Yksin selviäminen oli melkein välttämätöntä. Jere pyyhki kuivuneet kyyneleensä hihaansa ja pudisteli vaatteitaan. Hän nousi ylös ja asteli ovelle. Avattuaan oven, hän näki siellä itkuisen Sarin. Sarin huuli väpätti ja oven avauduttua hän yritti rynnätä Jeren syliin. Jere kuitenkin työnsi hänet pois.
- Olen käsittänyt nyt, että elämässä on tärkeämpiä asioita, kun rakkaus. Se on enää katoava ajatus mielessäni. Kohta pyyhin sen kokonaan ikuisiksi ajoiksi. Sillä se on turhin kaikista. Kaiken murheen lähde ja alku. Ilman sitä maailma olisi paljon parempi paikka elää.
- Jere sinä osaat puhua taas, mutta mitä sinä puhutkaan!
Hetkellinen ilo muuttui Sarin kasvoilla pohjattomaksi murheeksi. Jeren sydän löi.
- Etkö enää rakastakkaan minua? Sari kysyi niin hiljaa, että sen vain vaivoin kuuli.
- Taidat olla vähän tyhmä. En rakasta. Jere vastasi, vaikkakin paino rinnassaan.
Sitten hän löi oven kiinni ja jäi tuijottamaan sitä. Hän kuuli kuinka Sari itki toisella puolella. Jerestäkin tuntui pahalta. Jere nojasi ovea vasten ja mietti oliko hän tehnyt väärin sanoessaan sen mitä oli äsken sanonut. Kohta hän kuuli miten Sari lähti. Jeren sydän löi. Se löi lämpöä. Voiko ihminen muka unohtaa rakkautta? Kaiken muun kyllä voi unohtaa, mutta voiko sitä? Jere sulki silmänsä ja hengitti. Hengitä. Sitten hän avasi silmänsä ja avasi oven. Hän juoksi Sarin perään minkä jaloistaan pääsi. Hän saikin tämän kohta kiinni. Sari ei vaivautunut edes kääntymään katsoakseen kuka hänen perässään juoksi. Olkoon vaikka murhaaja. Hänen maailmansa oli musertunut useampaan kertaan ja sillä tavalla, ettei ollut enää paluuta. Kohta hän kuitenkin tunsi käden kädellään ja hänet käännettiin ympäri. Hän tuijotti Jeren sinisiin kiihkeisiin silmiin. Sari hengitti varoen, vielä itkusta toipuen.
- Jokaisessa tarinassa on kolme toivomusta. Toivon, että näin on tässäkin tarinassa, jotta minulla olisi vielä yksi jäljellä. Vaikka se onkin enemmän kysymys ja toivomuksen toteutuminen riippuu sinusta.
Viimeinen toive kuului näin:
"Tuletko sinä Sari Hanna Holopainen vaimokseni, ja rakastat minua niin myötä, kuin vastoinkäymisissä, niin kuin minä aion sinua elämäni loppuun asti rakastaa"
Voin vielä lisätä, että Jere esitti kolmannen toiveensa polvistuneena.
Ja vastaukseksi.
Hän sai "kyllä".
Kommentit
Lähetä kommentti