Kuka voi ja ohhoh mitäs se nyt
Voi herätyskello. En omista sellaista. En kyllä haluaisikaan. Mutta mitä heräämisestä. Eräänä aamuna heräsin siihen että putosin. Seuraavana hetkenä huomasin makaavani lumihangessa boxereissa ja pöllämystyneenä. Ympärillä oli ihmisiä jotka nauroivat katketakseen, jotkut hakkasivat käsiään yhteen ja jotkut ottivat tukea toisistaan, koska nauroivat niin paljon. Aivan kippurassa ja henkeä välillä haukkoen. Punnerran itseni ylos lumihangesta mahdollisimman arvokkaasti. Sitten huudan taivaalle.
- Saisinkö mä sen repun nyt samalla sit!
Kohta niskaani tippuukin koulukirjoja täynnä oleva reppu. Nauru vain yltyy. En ole huomaavinaankaan heitä. Ne ei vaan ymmärrä miten swag olen. Pudistelen vielä lumet jaloistani ja lähden sitten boxereissa ja reppu selässä kävelemään kohti bussipysäkkiä. Käveltyäni 50 metriä käännyn ja huudan.
- Se ei ollu hauskaa!
Jään odottamaan hetkeksi kuulivatko he. Sitten tuhahdan.
-Kusipäät.
Ja jatkan matkaani. Bussipysäkillä on odottamassa tyttö. Hän katsoo minua kummissaan. Hän varmasti miettii miksi minulla ei ole vaatteita. Minä taas mietin miksi hänellä on. Onpa ihmiset tyhmiä.
Astun bussiin sen tullessa ja näppään kuvan bussikuskin ilmeestä kun hän katsoo minua. Repeän nauruun.
-Oisitpa nähnyt ilmeesi. Ihan kun oisit jääny anoppisi ajaman auton alle!
Nauran katketakseni ja astelen peremmälle bussiin. Tunnen bussikuskin nyrpeän katseen niskassani. Katselen bussissa istujia. Siellä on se sama mies joka tuijottaa minua aina järkähtämättä kuin aikoisi syödä minut. Astelen reippaasti hänen luokseen ja sitten hänen syliinsä.
- Kai tässä on tilaa? Oikein mukava oikein mukava. Tiedätkös ainoa paikka bussissa jossa en tunne kirpeää katsettasi nahassani. Hah! Ollaanpa sitä järkyttyneen näköisiä. Kannattaa mennä tekemään tuttavuutta bussikuskin kanssa.
Mies vain örisee vastaukseksi jotain mistä ei saa selvää. Hän haisee viinalta ja tupakalta.
Päästyäni juna-asemalle, mistä lähtee juna koululleni, kerään maasta lunta ja teen neljä lumipalloa. Sitten suojatien valojen vaihtuessa vihreiksi, juoksen suojatien yli paljailla jaloillani ja heitän jokaisen auton ikkunaan yhden lumipallon. Nauraen jatkan matkaani suojatien jälkeenkin juosten. En jää katselemaan naista, joka on ylittänyt saman suojatien jo kymmenen kertaa edes takaisin. Aivan kuin hän tekisi piip-testiä.
Junamatkani sujuu ongelmitta. Juoksen loppumatkan kouluun sillä olen myöhässä. Vaksi tuijottaa minut räpyttäen silmiään, uskomatta niitä. Näytän hänelle keskaria. Hänen ilmeensä muuttuu yhä järkyttyneemmäksi. Huh, vihdoin sisällä tuolta lumeta. Tulipa kylmä. Huhuh nyt pitää käyttäyä kunnolla, olen sentään koulussa. Astelen rauhallisesti luokkahuoneeni oven eteen vähäisissä vaatteissani. Sitten huudan ovea vasten.
- Onko siellä luokassa ketään, joka haluaisi minut mielummin ajoissa, kun myöhässä?
Hetken päästä ovelle tulee kummastuneen näköinen opettaja, joka vilkaisee heti boxereitani.
- Pidätkö niistä? Voin antaa ne sinulle lahjaksi tämän tunnin jälkeen jos opetat hyvin.
Opettaja ei vastaan mitään. Hän vain astuu sivuun ja päästää minut luokkaan. Luokassa olijat katsovat minua ja rupeavat kaivamaan kännyköitä esiin. Sitten he rupesivat kuvaaman etukameralla itseään. He kaikki puhuivat kameralle samaan tyyliin. " ette ikinä arvaa mitä! Onni on tänään boxereissa koulussa! Boxereissa! Kyllä siihen menikin aikaa et se tajus pukee ne päälle! Ennen se on tullut aina ilman!"
Hymyilin heille, vaikka en pitänyt heistä. Käyn istumaan pulpettiin.
- Mikä on päivän aiheena?
Tiedustelen opettajalta.
- Se on Adolf Hitlerin vaikutus klassiseen musiikkiin. Opettaja vastaa hiukan töykeästi.
- Oletko tehnyt läksysi? Hän kysyy minulta.
-Ainakin olen oppinut ne. Olenhan hyvä oppilas.
Mutta en voi keskittyä. Sillä jokin vie huomioni. Kaiken kykyni nähdä mitään muuta. Suuni kuivuu ja en saa silmiä räpäytettyä. Käteni tärisevät vähän. Selailemani kirja lysähtää elottomana takaisin pulpetilleni. Otan kaksi hidasta ja hurmoksellista askelta.
- Olet niin kaunis. En voi ymmärtää. Niin kaunis. Toisin tähdenlennon sinulle, jotta jäisit iäksi luokseni! Vuodattaisin verta, leikkaisin kaljun ja ottaisin lävistyksiä. Pysähdyn haltioituneena ja annan katseeni ihailla. Ja nenäni nauttia.
- Tuoksusi on niin huumaava! En voi itselleni mitään.
Tartun opettajan kahvimukiin hellästi ja kohotan sitä. Hengitän syvään kahvin täyteläistä tuoksua. Sitten kaadan kahvin pääni päälle. Hiukseni kastuvat ja kahvi valuu paljailta olkapäiltäni selkääni pitkin, aina vaan alas, kunnes lopulta tavoittaa lattian
- Olen kahvilakossa näettekös, mutta tämäkin helpottaa kahvin tarpeeseen.
Kaikki nyökkäilevät ymmärtäväisenä.
- Se oli minun kahvini. Opettaja sopersi murtuneena.
- Saat nyt ne boxerit jos haluat.
- Saisinkö mä sen repun nyt samalla sit!
Kohta niskaani tippuukin koulukirjoja täynnä oleva reppu. Nauru vain yltyy. En ole huomaavinaankaan heitä. Ne ei vaan ymmärrä miten swag olen. Pudistelen vielä lumet jaloistani ja lähden sitten boxereissa ja reppu selässä kävelemään kohti bussipysäkkiä. Käveltyäni 50 metriä käännyn ja huudan.
- Se ei ollu hauskaa!
Jään odottamaan hetkeksi kuulivatko he. Sitten tuhahdan.
-Kusipäät.
Ja jatkan matkaani. Bussipysäkillä on odottamassa tyttö. Hän katsoo minua kummissaan. Hän varmasti miettii miksi minulla ei ole vaatteita. Minä taas mietin miksi hänellä on. Onpa ihmiset tyhmiä.
Astun bussiin sen tullessa ja näppään kuvan bussikuskin ilmeestä kun hän katsoo minua. Repeän nauruun.
-Oisitpa nähnyt ilmeesi. Ihan kun oisit jääny anoppisi ajaman auton alle!
Nauran katketakseni ja astelen peremmälle bussiin. Tunnen bussikuskin nyrpeän katseen niskassani. Katselen bussissa istujia. Siellä on se sama mies joka tuijottaa minua aina järkähtämättä kuin aikoisi syödä minut. Astelen reippaasti hänen luokseen ja sitten hänen syliinsä.
- Kai tässä on tilaa? Oikein mukava oikein mukava. Tiedätkös ainoa paikka bussissa jossa en tunne kirpeää katsettasi nahassani. Hah! Ollaanpa sitä järkyttyneen näköisiä. Kannattaa mennä tekemään tuttavuutta bussikuskin kanssa.
Mies vain örisee vastaukseksi jotain mistä ei saa selvää. Hän haisee viinalta ja tupakalta.
Päästyäni juna-asemalle, mistä lähtee juna koululleni, kerään maasta lunta ja teen neljä lumipalloa. Sitten suojatien valojen vaihtuessa vihreiksi, juoksen suojatien yli paljailla jaloillani ja heitän jokaisen auton ikkunaan yhden lumipallon. Nauraen jatkan matkaani suojatien jälkeenkin juosten. En jää katselemaan naista, joka on ylittänyt saman suojatien jo kymmenen kertaa edes takaisin. Aivan kuin hän tekisi piip-testiä.
Junamatkani sujuu ongelmitta. Juoksen loppumatkan kouluun sillä olen myöhässä. Vaksi tuijottaa minut räpyttäen silmiään, uskomatta niitä. Näytän hänelle keskaria. Hänen ilmeensä muuttuu yhä järkyttyneemmäksi. Huh, vihdoin sisällä tuolta lumeta. Tulipa kylmä. Huhuh nyt pitää käyttäyä kunnolla, olen sentään koulussa. Astelen rauhallisesti luokkahuoneeni oven eteen vähäisissä vaatteissani. Sitten huudan ovea vasten.
- Onko siellä luokassa ketään, joka haluaisi minut mielummin ajoissa, kun myöhässä?
Hetken päästä ovelle tulee kummastuneen näköinen opettaja, joka vilkaisee heti boxereitani.
- Pidätkö niistä? Voin antaa ne sinulle lahjaksi tämän tunnin jälkeen jos opetat hyvin.
Opettaja ei vastaan mitään. Hän vain astuu sivuun ja päästää minut luokkaan. Luokassa olijat katsovat minua ja rupeavat kaivamaan kännyköitä esiin. Sitten he rupesivat kuvaaman etukameralla itseään. He kaikki puhuivat kameralle samaan tyyliin. " ette ikinä arvaa mitä! Onni on tänään boxereissa koulussa! Boxereissa! Kyllä siihen menikin aikaa et se tajus pukee ne päälle! Ennen se on tullut aina ilman!"
Hymyilin heille, vaikka en pitänyt heistä. Käyn istumaan pulpettiin.
- Mikä on päivän aiheena?
Tiedustelen opettajalta.
- Se on Adolf Hitlerin vaikutus klassiseen musiikkiin. Opettaja vastaa hiukan töykeästi.
- Oletko tehnyt läksysi? Hän kysyy minulta.
-Ainakin olen oppinut ne. Olenhan hyvä oppilas.
Mutta en voi keskittyä. Sillä jokin vie huomioni. Kaiken kykyni nähdä mitään muuta. Suuni kuivuu ja en saa silmiä räpäytettyä. Käteni tärisevät vähän. Selailemani kirja lysähtää elottomana takaisin pulpetilleni. Otan kaksi hidasta ja hurmoksellista askelta.
- Olet niin kaunis. En voi ymmärtää. Niin kaunis. Toisin tähdenlennon sinulle, jotta jäisit iäksi luokseni! Vuodattaisin verta, leikkaisin kaljun ja ottaisin lävistyksiä. Pysähdyn haltioituneena ja annan katseeni ihailla. Ja nenäni nauttia.
- Tuoksusi on niin huumaava! En voi itselleni mitään.
Tartun opettajan kahvimukiin hellästi ja kohotan sitä. Hengitän syvään kahvin täyteläistä tuoksua. Sitten kaadan kahvin pääni päälle. Hiukseni kastuvat ja kahvi valuu paljailta olkapäiltäni selkääni pitkin, aina vaan alas, kunnes lopulta tavoittaa lattian
- Olen kahvilakossa näettekös, mutta tämäkin helpottaa kahvin tarpeeseen.
Kaikki nyökkäilevät ymmärtäväisenä.
- Se oli minun kahvini. Opettaja sopersi murtuneena.
- Saat nyt ne boxerit jos haluat.
Kommentit
Lähetä kommentti