MunMaailma on värityskirja
Ihan helvetin painava pelikassi. Mutta se on täynnä viimeisiään myöten, täytyy jaksaa. Täynnä niin kuin sieluni haaveilua ja ajattelemattomuutta. Ainoa vain, että nuo asiat eivät paina alaspäin, vaan jopa keventävät oloa. Saavat synkän päivän näyttämään täydelliseltä. Tämä on synkkä päivä. Ajattelemattomilla haaveilijoilla on paikkansa maailmassa. Seisomme sateen pieksemällä laiturilla. Aallot hakkaavat kuohuten rantaa vieressämme. Tuuli on pureva ja kylmä. Seisomme suorana tuijottaen merelle. Lokit kirkuvat. Purjeveneet taistelevat kauempana aallokossa. Purjeet kuin valkoiset siivet, voimaa uhkuen ja pullistellen. Lopulta lauttamme saapuu. Nyökkäämme kapteenille ja raahaamme tavaramme sisälle lauttaan. Rojahdamme lautan perälle pehmeille penkeille. Lautan sisustus on vanhanaikaista ja tyylikästä. Kohta lähdemme liikkeelle.
Perille pääsy ei ole lopullista koskaan. Nyt ranta kuitenkin on huojentava näky. Olimme taistelleet, että pääsimme tänne asti. Hiekkaranta on autio. Pihakalusteet tyhjiä. Kävelemme tyhjyyden ja tihkusateen läpi tavaroidemme kanssa. Juttelemme niitä näitä. "mennäänkö uimaan, johan se on 10 asteista" Vähän naurua ja sitten taas enemmän. Polkuja pitkin. Kukat saanneet itsensä voimaan hyvin. Puut täynnä vihreää. Mutta aina vain sataa.
Saavumme telttailualueelle, joka on valtavan pyöreän kivimuurin keskellä. Aivan päädystä nousee kallio, josta avutuu näkymää merelle ja satamaan. Satama kuhisee kaukaista elämäänsä sateesta huolimatta. Vaattemme eivät ole edes kastuneet. Asetamme teltan ylhäälle. Oletko koskaan nukkunut korkealla, meren velloessa aivan vieressä. Me olemme. Mutta nyt väsymys lyö ylitse, menemme telttaan lepäämään. Ja kun ylhäältä katsoo olemme ainoa erivärinen pilkku koko alueella. Olemme vieraita, mutta olo tuntuu kotoiselta. Tätä on olla lähellä omaa sydäntään.
Ilta on hämärtynyt kun heräämme ja nousemme teltasta. On myös tyyntä. Hiljaista. Sade on lakannut, jättäen vain raikkaan kosteuden ja rauhan. Sytytät tulen sinne minne sen voi kahlita. Lämpöä, rätinää ja savua. Varjot lepattavat. Paljon puheita pöydän ääressä tulen piirissä. Musiikkia, juomme janoomme. Päädymme kalliolle. Laivat, majesteettiset ja suuret lipuvat vierestämme. Sumu ja aallot väistyvät niiden tieltä. Ja ne soittavat sumutorvea, niin että hiljaisuus täyttyy hetkeksi vatsan pohjassa asti tuntuvasta värinästä. Tasapainoilua kivillä, jotka sade on kastellut niin märiksi, että liukastuminen on vain ajan kysymys. Vastarannalta alkaa kuulua musiikkia. Valot välkähtelevät. Siellä on joku konsertti. Kuulemme kun artisti laulaa meren yli. Ilta kuuntelee. Tuttuja biisejä. Nostaa hymyn huulille.
Syömme ja juomme lisää. Musiikki soi kovempaa. Nauru raikaa muurien sisällä ja puut halkeavat tulipesässä kuumudesta. Nousemme uudestaan kalliolle, mutta sumu on valloittanut kaiken. Enää ei näy kaupunkia, eikä sen valoja. On vain valkoista. Seisomme ja haravoimme katseellamme sumua ylhäältä kalliolta. Se on hiukan aavemaista. "Ihan kun oltas maailman reunalla" Laineet lipuvat rantaan nyt rauhallisina. Linnut eivät enää huuda, eikä tuuli puhalla. Pitäisi varmaan pidättää hengitystä.
Haemme roihun majakaksemme. Asetamme sen muurin päätyyn ja nousemme itse istumaan sille. 4 metrin korkeuteen kallio ja meri allamme. Sumu rantoja nuollen. Peittäen vaivoin näkyvistä merestä poijut, jotka laivojen tulee kiertää. Ja kuuntelemme kuinka sumutorvi soi hiljaisuuden keskellä yhä uudestaan. Pyhittää näkymättömyyden soinnullaan. Kuvittelen miten laiva lipuu sumun keskellä. Ei eksyksissä, mutta kukaan ei sitä voi tietää. Ehkä kohta perillä. Ehkä ei.
Haemme pronssin väristä teetä läpinäkyviin mukeihimme ja päädymme istumaan kalliolle. Tee höyryää. Höyry haluaa liittyä osaksi sumua. Osaksi maailman reunaa. Maa on kylmää, tee lämmintä.
Ja sanon enemmän itsekseen kuin kenellekään. "tästä hetkestä täytyy kirjottaa vielä joskus"
Kun puhutaan turvapaikoista. Semmoisista niin kuin teltamme, joka piti sateen ja viiman ulkona ja meidät turvassa. Sellainen on myös tämä teksti itsessään. Kun luen tämän, muistan illan tuoman rauhan ja levollisuuden. Muistan kaiken, jokaista kipinää ja puiden lisäystä myöten. Päivien takana on niin monta paikkaa minne haluaisin päästä käymään takaisin.
Perille pääsy ei ole lopullista koskaan. Nyt ranta kuitenkin on huojentava näky. Olimme taistelleet, että pääsimme tänne asti. Hiekkaranta on autio. Pihakalusteet tyhjiä. Kävelemme tyhjyyden ja tihkusateen läpi tavaroidemme kanssa. Juttelemme niitä näitä. "mennäänkö uimaan, johan se on 10 asteista" Vähän naurua ja sitten taas enemmän. Polkuja pitkin. Kukat saanneet itsensä voimaan hyvin. Puut täynnä vihreää. Mutta aina vain sataa.
Saavumme telttailualueelle, joka on valtavan pyöreän kivimuurin keskellä. Aivan päädystä nousee kallio, josta avutuu näkymää merelle ja satamaan. Satama kuhisee kaukaista elämäänsä sateesta huolimatta. Vaattemme eivät ole edes kastuneet. Asetamme teltan ylhäälle. Oletko koskaan nukkunut korkealla, meren velloessa aivan vieressä. Me olemme. Mutta nyt väsymys lyö ylitse, menemme telttaan lepäämään. Ja kun ylhäältä katsoo olemme ainoa erivärinen pilkku koko alueella. Olemme vieraita, mutta olo tuntuu kotoiselta. Tätä on olla lähellä omaa sydäntään.
Ilta on hämärtynyt kun heräämme ja nousemme teltasta. On myös tyyntä. Hiljaista. Sade on lakannut, jättäen vain raikkaan kosteuden ja rauhan. Sytytät tulen sinne minne sen voi kahlita. Lämpöä, rätinää ja savua. Varjot lepattavat. Paljon puheita pöydän ääressä tulen piirissä. Musiikkia, juomme janoomme. Päädymme kalliolle. Laivat, majesteettiset ja suuret lipuvat vierestämme. Sumu ja aallot väistyvät niiden tieltä. Ja ne soittavat sumutorvea, niin että hiljaisuus täyttyy hetkeksi vatsan pohjassa asti tuntuvasta värinästä. Tasapainoilua kivillä, jotka sade on kastellut niin märiksi, että liukastuminen on vain ajan kysymys. Vastarannalta alkaa kuulua musiikkia. Valot välkähtelevät. Siellä on joku konsertti. Kuulemme kun artisti laulaa meren yli. Ilta kuuntelee. Tuttuja biisejä. Nostaa hymyn huulille.
Syömme ja juomme lisää. Musiikki soi kovempaa. Nauru raikaa muurien sisällä ja puut halkeavat tulipesässä kuumudesta. Nousemme uudestaan kalliolle, mutta sumu on valloittanut kaiken. Enää ei näy kaupunkia, eikä sen valoja. On vain valkoista. Seisomme ja haravoimme katseellamme sumua ylhäältä kalliolta. Se on hiukan aavemaista. "Ihan kun oltas maailman reunalla" Laineet lipuvat rantaan nyt rauhallisina. Linnut eivät enää huuda, eikä tuuli puhalla. Pitäisi varmaan pidättää hengitystä.
Haemme roihun majakaksemme. Asetamme sen muurin päätyyn ja nousemme itse istumaan sille. 4 metrin korkeuteen kallio ja meri allamme. Sumu rantoja nuollen. Peittäen vaivoin näkyvistä merestä poijut, jotka laivojen tulee kiertää. Ja kuuntelemme kuinka sumutorvi soi hiljaisuuden keskellä yhä uudestaan. Pyhittää näkymättömyyden soinnullaan. Kuvittelen miten laiva lipuu sumun keskellä. Ei eksyksissä, mutta kukaan ei sitä voi tietää. Ehkä kohta perillä. Ehkä ei.
Haemme pronssin väristä teetä läpinäkyviin mukeihimme ja päädymme istumaan kalliolle. Tee höyryää. Höyry haluaa liittyä osaksi sumua. Osaksi maailman reunaa. Maa on kylmää, tee lämmintä.
Ja sanon enemmän itsekseen kuin kenellekään. "tästä hetkestä täytyy kirjottaa vielä joskus"
Kun puhutaan turvapaikoista. Semmoisista niin kuin teltamme, joka piti sateen ja viiman ulkona ja meidät turvassa. Sellainen on myös tämä teksti itsessään. Kun luen tämän, muistan illan tuoman rauhan ja levollisuuden. Muistan kaiken, jokaista kipinää ja puiden lisäystä myöten. Päivien takana on niin monta paikkaa minne haluaisin päästä käymään takaisin.
Kommentit
Lähetä kommentti