Rakkausruno, ympyrät ja kissa
Tämä tarina kertoo tyhjästä paperista, ja tyhjästä sielusta, jotka kuitenkin lopulta molemmat täyttyivät. Aki oli nimittäin eronnut tyttöystävästään, mutta tuntui kun hän olisi yhä rakastunut: Musiikin alkaessa soimaan missä tahansa, palasi ensimmäisenä hänen rakkaansa kasvot mieleen niin tuttuina ja kauniina. Elokuvia katsellessa, taivasta katsellessa. Lähes kaikki muistutti hänestä. Ja kärsimystä oli jatkunut jo pitkän aikaa! Kaipuu valtasi toistuvasti Akin sielun mitä suurimmissa määrin. Hänen elämästään oli tullut jotenkin kovin ankeaa ja yksitoikkoista. Mikään ei jaksanut enää sytyttää niin kuin ennen. Ei edes tennis, jota hän ennen oli intohimoisesti pelannut, ja ollut vielä aika hyväkin. Kaiken kaikkiaan Aki oli yksinäinen ja onneton. Hänen ennen niin valoisat siniset silmänsä olivat nykyään usein tummat ja väsyneet. Hiuksetkin Akilla oli usein sekaisin, sillä hän ei jaksanut kiinnittää ulkonäköönsä paljoakaan huomiota. Jotkut jopa nyrpistelivät nenäänsä Akin kulkiessa ohi, sillä joinain päivinä hän todella haisi pahalta.
Kerran kävi sitten niin, että Aki oli ajamassa kotiin työmatkaltaan. Hän oli töissä mainosfirmalla, ja oli ollut kokonaisen päivän keskustelemassa Snelmannin edustajan kanssa heidän uudesta mainoksestaan. Akin päässä toistuivat vaativat äänenpainot, joilla hänelle oli painotettu tiettyjä asioita epämiellyttävällä naisäänellä. "Mainoksesta pitää huokua lämpöä, hyvyyttä, hymyilyä ja aitoutta". Aki oli nyökkäillyt parhaaseen kohteliaan tapaansa ja oli näytellyt tekevänsä muistiinpanoja vihkoonsa, vaikka kirjoitti sinne vain "miten kuvottavaa miten kuvottavaa miten kuvottavaa". Kokous oli päättynyt sanoihin: Tämä voi olla teille mahdollisuus, mutta se vaatii siitä että ylitätte itsenne. Aki oli hymyillyt ja vastannut yrittävänsä parhaansa. Omalla tavallaan hän oli helpottunut kun oli päässyt siitä ikkunattomasta huoneesta, jossa pöydällä oli ollut yli-leveästi hymyilevä posliininen sika. Tunnelma oli ollut ahdistava, ja solmio oli tuntunut kiristävältä kun Snelmannin ryhdikäs naisedustaja oli tarkastellut häntä pienten silmälasiensa takaa. Juuri sellaisella virastonaisen tavalla, joka piti keskustelukumppaniaan hyönteisenä, ainakin katseesta päätellen. Sellaisina päivinä Aki yleensä vihasi työtään.
Nyt kuitenkin välkehtivät kaistaviivat, ja ohikiitävät metsät olivat ainoa asia mitä Aki jaksoi huomioida. Hänen olonsa oli tyhjä, ja hän oli päättänyt ajaa pikkuteitä kotiin, koska ei halunnut päästä nopeasti perille. Akilla ei ollut hyvä olla kotona. Tuulettimet pauhasivat löyhästi, kun radiosta alkoi soimaan tuttu kappale. Aki sulki hetkeksi silmänsä, sillä ikävä kolhaisi häntä kuin pamppu ryöstäjää. Hänen ja Vilman oma kappale, jonka tahtiin he olivat usein yhdessä huojuneet. Aki keskittyi edessä olevaan tiehen ja nojasi raskaammin auton epämukavaan penkkiin. Sydän tuntui lyövän kovemmin. Aki ei voinut itselleen mitään, vaan laittoi musiikkia kovemmalle. Sitten hän puristi rattia tarpeettoman kovaa ja purskahti yllättäen itkuun. Hän ei jaksaisi tätä. Ei tätä työtä, ei tätä arkea, ei tätä elämää. Kaikki tuntui äärimmäisen hyödyttömältä ja sisällättömältä, ja ikävä Vilmaa kohtaan oli suorastaan polttava. Kaipuun käydessä ylivoimaiseksi Aki päätti lopulta pysäyttää auton tien sivuun ja rauhoittua hetkeksi.
Tehtyään sen heidän yhteisen kappaleensa kertosäe alkoi uudestaan. Ja silloin Aki otti muistiinpanovihkonsa, avasi autonsa oven ja kiipesi nopeasti harmaan mersunsa katolle. Sinne hän istui kuumaan aamupäivän aurinkoon risti-istuntaan, lintujen laulaessa ja kevyen lämpimän tuulen puhaltaessa. Luonto tuoksui elämältä, ja maisema oli kaunis, mutta Aki avasi vihkonsa eikä nähnyt enää muuta. Hitaasti hän alkoi muotoilemaan sanoja paperille. Heidän biisinsä oli loppunut jo, mutta tunne ei ollut kadonnut. Aki kirjoitti ja kirjoitti, maisteli sanoja suussaan, kuunteli uusia kappaleita joita radiossa soi. Ohi ei ajanut kuin muutama auto, mutta Aki ei välittänyt niistäkään, sillä hänet oli vallannut täydellinen piittaamattomuus ympäröivää piittaamatonta maailmaa kohtaan.
Kuumuus alkoi tuntumaan ylivoimaiselta Akista ja hän päätyi riisumaan puvunsa takin ja avamaan valkoisen paitansa napit. Lopetettuaan kirjoittamisen Aki yksinkertaisesti istui tuijottamassa ympäröivää maisemaa poissaolevana. Hän laski mielessään valkoisia mötiköitä, joissa heinää säilöttiin, seurasi katseellaan ojia, huokaisi kun oli tuijottanut pitkään huojuvia puita. Taivastakin Aki tuijotti pitkään: valkoisia suuria pilviä, jotka purjehtivat kaikki samaan suuntaan. Kaikki liikkuva viekoitteli Akia, ja hän seurasi ahnaasti perhosten lentoa, ja mehiläisten pörräystä. Myöskin linnut saivat hänet heti kääntämään päänsä ja kohdistamaan tarkkaavaisuutensa iskeviin siipiin ja suoraviivaiseen lentävään olentoon. Kun Aki näki kikkarapäisen kalpean naisen taluttamassa pyörää tien reunassa kissa pyörän korissa maaten, hän mietti oliko mahdollista että aurinko oli saanut hänet näkemään näkyjä. Niin yllättäen ja tilanteeseen sopimattomasti tuo nainen ilmestyi paikalle kissansa kanssa, kuin itse hulluuden airue. Kaiken lisäksi vaikutti kuin nainen olisi keskustellut kissansa kanssa kiivaasti, ja mikä miellettömintä, myös kissakin vaikutti vastailevan naisen puheeseen. Aki tosiaankin oli saanut auringonpistoksen, ja paita avonaisena kainalot ja kasvot hiessä Aki nousi seisomaan autonsa katolle kankeasti pitkän istumisen jälkeen ja huusi.
- Hoi siellä!
Nainen nosti katseensa ja lähti suuntamaan autoa kohden. Kissa vilkaisi Akiin, ja sulki heti äsken vilkkaana keskustelusta käyneen suunsa, ja painoi päänsä korin pohjalle silmät vain puoliksi avonaisina.
- Terve vaan. Nainen sanoi päästyään lähelle.
Aki pisti merkille miten naisen kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja hänen silmissä viipyi kummallinen heijastus, ikään kuin hätäännys ja riemu samaan aikaan.
- Olen tainnut saada auringonpistoksen, kun näytti äsken aivan siltä että olisitte jutelleet kissanne kanssa.
Nainen kihersi mielissään, niin että ihan hytkyi. Aki katsoi tätä kummissaan tuulen aukoessa ja levittäessä hänen kauluspaitaansa härskisti.
- Kuulitko Melissa. Hän näki kuinka juttelimme.
Kissa nosti päätään, ja vilkaisi ensin emäntäänsä, joka kihersi vieläkin ja sitten Akiin. Se näytti ärsyyntyneeltä, ja sanoi lopulta.
- Olet varmasti saanut auringonpistoksen herra, eivät kissat puhu tietääkseni. Me olemme primitiivisiä, mutta kauniita olentoja vailla tiedostavuuden siunausta.
Akin silmät levisivät hämmennyksestä. Kissan ääni muistutti huolestuttavasti hänen entisen tyttösystävänsä ääntä, ja nyt Aki oli varma auringonpistoksestaan. Hän räpytteli silmiään osaamatta sanoa mitään, ja lopulta häntä huimasi niin, että koki parhaaksi käydä takaisin istumaan auton katolle.
- Näetkös nyt Paula. Te ihmiset olette vain liian pienisieluisia moniin asioihin. Siksi ette esimerkiksi pysty rakastamaan itseänne siinä määrin kuin kissat, ja olemaan onnellisia omillanne. Toiset olennot ovat niitä jotka surun aiheuttaa liian lähellä ollessaan, totisesti.
Paula lopetti kihertämisensä, kun hänen mieleensä muistui kelvoton mies, jonka kanssa oli naimisissa. Ilme vakavana ja silmät suutuksissa tyhjyyteen tuijottaen hän jupisi kuin kokatessa ikään, mutta nyt vain pyörän ohjaustankoa sormet valkeina puristaen.
- Rakastaisinpa tosiaan itseäni niin paljon, että ymmärtäisin kaikki miehet täysin kelvottomiksi.
Paula kohotti nopeasti katseensa Akiin ja hymyili varovaisesti kättään heiluttaen.
- Ei pahalla, ei pahalla en minä sinua.. Niin en, minä sinua tarkoittanut.
Aki hymyili Paulalle samaa kohteliasta hymyä, jota oli hymyillyt töissäänkin. Hän oli hyvin hämmentynyt.
- Olen eri mieltä. Olen ollut nyt omillani kauan, enkä ole onnellinen. En sitten yhtään. Kaipaan entistä tyttöystävääni päivä päivältä enemmän. Tuntuu kuin hän kävisi yhä kauniimmaksi muistoissani. Kaikki yhteiset hetkemme..
- No niin niin. Te ihmiset nyt olette varsin omapäisiä ja tyhmiä noissa rakkausasioissanne joskus. Mutta mitäpä valitat. Voisithan varmaan olla hänen kanssaan, jos kerran noin kovasti haluat, mutta ilmiselvästi et ole! Näkeehän sen sinusta. Yksinäisyyteen mielellään vetäytyvä surullinen mies.
Kissa tarkkaili tämän sanottuaan Akia silmät hetken ärtyneesti välkkyen, jota Aki hiukan pelästyi.
- Asiat ei ole niin yksinkertaisia..
- No mitenkä niin?
- Minä itse jätin hänet. Olisi hullua enää näin pitkän ajan jälkeen palata yhteen.
Harmaa kissa nousi istualleen korissa ja venytteli haukotellen silmät kiinni, häntä heikosti puolelta toiselle keinuen. Sen tehtyään kissan kasvoille tuli ikään kuin viisas ilme.
- Annas kun kerron sinulle jotakin ihminen. Hulluus on aivan eri asia. Hulluus on hallitsemattomuutta ja kaaosta. Siinä ei tosiaankaan ole mitään tavoittelemisen arvoista..
Kissa nuolaisi tassuaan ja jatkoi.
- Mutta mielettömyys on kaunein asia maan päällä. Ja juuri mielettömyyttä rakkaudessa on loputtoman paljon. Siispä älä kutsu vaihtoehtoa yhteen palaamisesta hulluudeksi, jos haluat sitä oikeasti. Kutsu sitä mielettömyydeksi ja niin näet taas selkeästi mitä kohti kulkea. Rakkautta kohti.. Rakkautta kohti.. Ja mielettömyyttä. Voi teitä ihmisiä. Paula? Voimmeko jatkaa matkaa, haluan kotiin.
- Odottakaa. Odottakaa. Aki sanoi kohottaen kätensä.
Hän liukui alas auton katolta. Olette oikeassa! Kissa sinä olet nero!
Akin silmiin syttyi riemu, joka ei ollut vieraillut siellä ikuisuuksiin. Hän hakkasi käsiään yhteen, ja ennen kuin kissa ehti tehdä mitään, hän pussasi sitä päälaelle ja hyppelehti onnellisena. Sitten hän hymyssä suin vilkuili vuorotellen kissaan, ja tämän omistajaan, joka näytti jotenkin hyvin poissaolevalta.
- En tiedä kuinka voisin kiittää teitä, eikä minulla ole oikein mitään antaakaan. Aki sanoi hetkessä murheellisena, ennen kuin hänen ilmeensä kirkastui uudelleen.
- Ehei, onhan minulla tässä, no ei se tavallaan varmaan ole hyvä mutta. Niin.. Kirjoitin tässä runon.. Rakkausrunon.. Kirjoittelin nuorempana niitä enemmänkin. Ottakaa se , ottakaa! Minä vaadin. Jos ei muuta niin muistoksi. Ha! Siinä.
Ja niin Aki nappasi auton katolta kirjoitusvihkonsa, ja laittoi sen pyörän koriin. Kissa katsoi tutkivasti Akia, ja pudisti sitten päätään. "Kunpa en olisi nielaissut sitä mehiläistä".
Aki ravisti vielä poissaolevan Paulan kättä, ja kiiruhti sitten autonsa sisään. Hän lähti paikalta moottori huutaen. Paulaa kolmiolääkkeet olivat alkaneet väsyttämään tolkuttomasti ja ympäröivä maailma vaikutti hiukan tahmealta, mutta kissansa kannustuksesta hän lähti taas polkemaan kotia kohden.
Kerran kävi sitten niin, että Aki oli ajamassa kotiin työmatkaltaan. Hän oli töissä mainosfirmalla, ja oli ollut kokonaisen päivän keskustelemassa Snelmannin edustajan kanssa heidän uudesta mainoksestaan. Akin päässä toistuivat vaativat äänenpainot, joilla hänelle oli painotettu tiettyjä asioita epämiellyttävällä naisäänellä. "Mainoksesta pitää huokua lämpöä, hyvyyttä, hymyilyä ja aitoutta". Aki oli nyökkäillyt parhaaseen kohteliaan tapaansa ja oli näytellyt tekevänsä muistiinpanoja vihkoonsa, vaikka kirjoitti sinne vain "miten kuvottavaa miten kuvottavaa miten kuvottavaa". Kokous oli päättynyt sanoihin: Tämä voi olla teille mahdollisuus, mutta se vaatii siitä että ylitätte itsenne. Aki oli hymyillyt ja vastannut yrittävänsä parhaansa. Omalla tavallaan hän oli helpottunut kun oli päässyt siitä ikkunattomasta huoneesta, jossa pöydällä oli ollut yli-leveästi hymyilevä posliininen sika. Tunnelma oli ollut ahdistava, ja solmio oli tuntunut kiristävältä kun Snelmannin ryhdikäs naisedustaja oli tarkastellut häntä pienten silmälasiensa takaa. Juuri sellaisella virastonaisen tavalla, joka piti keskustelukumppaniaan hyönteisenä, ainakin katseesta päätellen. Sellaisina päivinä Aki yleensä vihasi työtään.
Nyt kuitenkin välkehtivät kaistaviivat, ja ohikiitävät metsät olivat ainoa asia mitä Aki jaksoi huomioida. Hänen olonsa oli tyhjä, ja hän oli päättänyt ajaa pikkuteitä kotiin, koska ei halunnut päästä nopeasti perille. Akilla ei ollut hyvä olla kotona. Tuulettimet pauhasivat löyhästi, kun radiosta alkoi soimaan tuttu kappale. Aki sulki hetkeksi silmänsä, sillä ikävä kolhaisi häntä kuin pamppu ryöstäjää. Hänen ja Vilman oma kappale, jonka tahtiin he olivat usein yhdessä huojuneet. Aki keskittyi edessä olevaan tiehen ja nojasi raskaammin auton epämukavaan penkkiin. Sydän tuntui lyövän kovemmin. Aki ei voinut itselleen mitään, vaan laittoi musiikkia kovemmalle. Sitten hän puristi rattia tarpeettoman kovaa ja purskahti yllättäen itkuun. Hän ei jaksaisi tätä. Ei tätä työtä, ei tätä arkea, ei tätä elämää. Kaikki tuntui äärimmäisen hyödyttömältä ja sisällättömältä, ja ikävä Vilmaa kohtaan oli suorastaan polttava. Kaipuun käydessä ylivoimaiseksi Aki päätti lopulta pysäyttää auton tien sivuun ja rauhoittua hetkeksi.
Tehtyään sen heidän yhteisen kappaleensa kertosäe alkoi uudestaan. Ja silloin Aki otti muistiinpanovihkonsa, avasi autonsa oven ja kiipesi nopeasti harmaan mersunsa katolle. Sinne hän istui kuumaan aamupäivän aurinkoon risti-istuntaan, lintujen laulaessa ja kevyen lämpimän tuulen puhaltaessa. Luonto tuoksui elämältä, ja maisema oli kaunis, mutta Aki avasi vihkonsa eikä nähnyt enää muuta. Hitaasti hän alkoi muotoilemaan sanoja paperille. Heidän biisinsä oli loppunut jo, mutta tunne ei ollut kadonnut. Aki kirjoitti ja kirjoitti, maisteli sanoja suussaan, kuunteli uusia kappaleita joita radiossa soi. Ohi ei ajanut kuin muutama auto, mutta Aki ei välittänyt niistäkään, sillä hänet oli vallannut täydellinen piittaamattomuus ympäröivää piittaamatonta maailmaa kohtaan.
Kuumuus alkoi tuntumaan ylivoimaiselta Akista ja hän päätyi riisumaan puvunsa takin ja avamaan valkoisen paitansa napit. Lopetettuaan kirjoittamisen Aki yksinkertaisesti istui tuijottamassa ympäröivää maisemaa poissaolevana. Hän laski mielessään valkoisia mötiköitä, joissa heinää säilöttiin, seurasi katseellaan ojia, huokaisi kun oli tuijottanut pitkään huojuvia puita. Taivastakin Aki tuijotti pitkään: valkoisia suuria pilviä, jotka purjehtivat kaikki samaan suuntaan. Kaikki liikkuva viekoitteli Akia, ja hän seurasi ahnaasti perhosten lentoa, ja mehiläisten pörräystä. Myöskin linnut saivat hänet heti kääntämään päänsä ja kohdistamaan tarkkaavaisuutensa iskeviin siipiin ja suoraviivaiseen lentävään olentoon. Kun Aki näki kikkarapäisen kalpean naisen taluttamassa pyörää tien reunassa kissa pyörän korissa maaten, hän mietti oliko mahdollista että aurinko oli saanut hänet näkemään näkyjä. Niin yllättäen ja tilanteeseen sopimattomasti tuo nainen ilmestyi paikalle kissansa kanssa, kuin itse hulluuden airue. Kaiken lisäksi vaikutti kuin nainen olisi keskustellut kissansa kanssa kiivaasti, ja mikä miellettömintä, myös kissakin vaikutti vastailevan naisen puheeseen. Aki tosiaankin oli saanut auringonpistoksen, ja paita avonaisena kainalot ja kasvot hiessä Aki nousi seisomaan autonsa katolle kankeasti pitkän istumisen jälkeen ja huusi.
- Hoi siellä!
Nainen nosti katseensa ja lähti suuntamaan autoa kohden. Kissa vilkaisi Akiin, ja sulki heti äsken vilkkaana keskustelusta käyneen suunsa, ja painoi päänsä korin pohjalle silmät vain puoliksi avonaisina.
- Terve vaan. Nainen sanoi päästyään lähelle.
Aki pisti merkille miten naisen kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja hänen silmissä viipyi kummallinen heijastus, ikään kuin hätäännys ja riemu samaan aikaan.
- Olen tainnut saada auringonpistoksen, kun näytti äsken aivan siltä että olisitte jutelleet kissanne kanssa.
Nainen kihersi mielissään, niin että ihan hytkyi. Aki katsoi tätä kummissaan tuulen aukoessa ja levittäessä hänen kauluspaitaansa härskisti.
- Kuulitko Melissa. Hän näki kuinka juttelimme.
Kissa nosti päätään, ja vilkaisi ensin emäntäänsä, joka kihersi vieläkin ja sitten Akiin. Se näytti ärsyyntyneeltä, ja sanoi lopulta.
- Olet varmasti saanut auringonpistoksen herra, eivät kissat puhu tietääkseni. Me olemme primitiivisiä, mutta kauniita olentoja vailla tiedostavuuden siunausta.
Akin silmät levisivät hämmennyksestä. Kissan ääni muistutti huolestuttavasti hänen entisen tyttösystävänsä ääntä, ja nyt Aki oli varma auringonpistoksestaan. Hän räpytteli silmiään osaamatta sanoa mitään, ja lopulta häntä huimasi niin, että koki parhaaksi käydä takaisin istumaan auton katolle.
- Näetkös nyt Paula. Te ihmiset olette vain liian pienisieluisia moniin asioihin. Siksi ette esimerkiksi pysty rakastamaan itseänne siinä määrin kuin kissat, ja olemaan onnellisia omillanne. Toiset olennot ovat niitä jotka surun aiheuttaa liian lähellä ollessaan, totisesti.
Paula lopetti kihertämisensä, kun hänen mieleensä muistui kelvoton mies, jonka kanssa oli naimisissa. Ilme vakavana ja silmät suutuksissa tyhjyyteen tuijottaen hän jupisi kuin kokatessa ikään, mutta nyt vain pyörän ohjaustankoa sormet valkeina puristaen.
- Rakastaisinpa tosiaan itseäni niin paljon, että ymmärtäisin kaikki miehet täysin kelvottomiksi.
Paula kohotti nopeasti katseensa Akiin ja hymyili varovaisesti kättään heiluttaen.
- Ei pahalla, ei pahalla en minä sinua.. Niin en, minä sinua tarkoittanut.
Aki hymyili Paulalle samaa kohteliasta hymyä, jota oli hymyillyt töissäänkin. Hän oli hyvin hämmentynyt.
- Olen eri mieltä. Olen ollut nyt omillani kauan, enkä ole onnellinen. En sitten yhtään. Kaipaan entistä tyttöystävääni päivä päivältä enemmän. Tuntuu kuin hän kävisi yhä kauniimmaksi muistoissani. Kaikki yhteiset hetkemme..
- No niin niin. Te ihmiset nyt olette varsin omapäisiä ja tyhmiä noissa rakkausasioissanne joskus. Mutta mitäpä valitat. Voisithan varmaan olla hänen kanssaan, jos kerran noin kovasti haluat, mutta ilmiselvästi et ole! Näkeehän sen sinusta. Yksinäisyyteen mielellään vetäytyvä surullinen mies.
Kissa tarkkaili tämän sanottuaan Akia silmät hetken ärtyneesti välkkyen, jota Aki hiukan pelästyi.
- Asiat ei ole niin yksinkertaisia..
- No mitenkä niin?
- Minä itse jätin hänet. Olisi hullua enää näin pitkän ajan jälkeen palata yhteen.
Harmaa kissa nousi istualleen korissa ja venytteli haukotellen silmät kiinni, häntä heikosti puolelta toiselle keinuen. Sen tehtyään kissan kasvoille tuli ikään kuin viisas ilme.
- Annas kun kerron sinulle jotakin ihminen. Hulluus on aivan eri asia. Hulluus on hallitsemattomuutta ja kaaosta. Siinä ei tosiaankaan ole mitään tavoittelemisen arvoista..
Kissa nuolaisi tassuaan ja jatkoi.
- Mutta mielettömyys on kaunein asia maan päällä. Ja juuri mielettömyyttä rakkaudessa on loputtoman paljon. Siispä älä kutsu vaihtoehtoa yhteen palaamisesta hulluudeksi, jos haluat sitä oikeasti. Kutsu sitä mielettömyydeksi ja niin näet taas selkeästi mitä kohti kulkea. Rakkautta kohti.. Rakkautta kohti.. Ja mielettömyyttä. Voi teitä ihmisiä. Paula? Voimmeko jatkaa matkaa, haluan kotiin.
- Odottakaa. Odottakaa. Aki sanoi kohottaen kätensä.
Hän liukui alas auton katolta. Olette oikeassa! Kissa sinä olet nero!
Akin silmiin syttyi riemu, joka ei ollut vieraillut siellä ikuisuuksiin. Hän hakkasi käsiään yhteen, ja ennen kuin kissa ehti tehdä mitään, hän pussasi sitä päälaelle ja hyppelehti onnellisena. Sitten hän hymyssä suin vilkuili vuorotellen kissaan, ja tämän omistajaan, joka näytti jotenkin hyvin poissaolevalta.
- En tiedä kuinka voisin kiittää teitä, eikä minulla ole oikein mitään antaakaan. Aki sanoi hetkessä murheellisena, ennen kuin hänen ilmeensä kirkastui uudelleen.
- Ehei, onhan minulla tässä, no ei se tavallaan varmaan ole hyvä mutta. Niin.. Kirjoitin tässä runon.. Rakkausrunon.. Kirjoittelin nuorempana niitä enemmänkin. Ottakaa se , ottakaa! Minä vaadin. Jos ei muuta niin muistoksi. Ha! Siinä.
Ja niin Aki nappasi auton katolta kirjoitusvihkonsa, ja laittoi sen pyörän koriin. Kissa katsoi tutkivasti Akia, ja pudisti sitten päätään. "Kunpa en olisi nielaissut sitä mehiläistä".
Aki ravisti vielä poissaolevan Paulan kättä, ja kiiruhti sitten autonsa sisään. Hän lähti paikalta moottori huutaen. Paulaa kolmiolääkkeet olivat alkaneet väsyttämään tolkuttomasti ja ympäröivä maailma vaikutti hiukan tahmealta, mutta kissansa kannustuksesta hän lähti taas polkemaan kotia kohden.
Kommentit
Lähetä kommentti