Ympyrät, kissa ja rakkausruno,
Entä tunnetko sinä Alarick Krausen? En minäkään. Mutta se ei haittaa! Tutustutaan häneen yhdessä. Mistä olisi hyvä aloittaa? Hmm. Hän on pieni poika, kyllä vain. Silmät ovat ruskeat ja pyöreät, uteliaat, kulmakarvat vaaleaa pellavaa niin ettei niitä auringolla juuri erottanut. Hiukset hänellä on vaalean kiharat, ja melkoisen pitkät, vaikka äiti yrittikin aina saada Alrickia hetkeksi paikalleen, jotta voisi leikata niitä. Mutta Alarick piti pitkistä hiuksista. Kun hän juoksi leveillä Berliinin laitakaupungin kaduilla pelatessaan jalkapalloa kavereidensa kanssa, hän nautti siitä kuinka tuuli sekoitti hiukset, ja hän pystyi vain haromaan niitä taaksepäin. Ikäisekseen Alarick on pienikokoinen, mutta ketterä. Usein hän oikaisikin kotiinsa, kerrostaloasuntoon, korkean aidan yli kiipeämällä. Aita oli puiden takana, ja vain portin kohdalta oli hyvä kiivetä, sillä musta metallinen aita oli muuten vaarallisen terävä piikkeineen. Alarick on varsin tunnollinen opiskelija, eikä edes koskaan heitellyt kumeja, vaikka hänen kaverinsa yllyttivätkin häntä silloin tällöin oikein urakalla. Lisäksi kaikilta muilta paitsi äidiltään salaa Alarick raapusti silloin tällöin runoja. Runot hän halusi pitää tarkimmin varjeltuna salaisuutenaan, koska ehkä sitä myöntämättä, pelkäsi ihmisten ajatuksia.
Eräänä viikonloppuna Alarick käveli kotiin päin jalkapallo-ottelusta, joka oli ollut muutaman korttelin päässä hänen kotoaan. Tien reunassa säännöllisesti kasvavat puut siivilöivät auringon valoa katuun hauskoiksi huojuviksi kuvioiksi. Alarick olikin keskittynyt vanhaan leikkiin, jossa hypähdeltiin eteenpäin niin ettei saanut osua katukivien reunoihin. Hän tuli juuri kulmalle, jossa oli vanha baari katutasossa, josta kuului aina musiikkia ja huokui tietynlainen imelä tuoksu kadulle. Alarick vilkaisi baariin, mutta sen vanhat tuolit ilman pehmusteita olivat tyhjillään, vaikka valomainos hehkui lämpimän tunkkaista valoa.
Kun Alarick siirsi katseensa baarista taloon, ja sitten sen portaisiin, hän huomasi kolmen tytön porukan seisoskelemassa vähän matkan päässä tiivisti toistensa lähellä jostain jutellen ja Alarickia vilkuillen. Alarick tunsi tytöt, ja kun Gisela hymyili hänelle, Alarickin sydän pomppasi. Gisela oli kaunis seistessään varjossa ruskeat hiukset suorina, ja ilmeikkäät kasvonsa hymyssä. Giselan vaaleanisiniset sortsit ja keltainen t-paita sopivat hänelle täydellisesti. Alarick katseli uteliaasti Gisellan sinisiin silmiin, ja unohti äskeisen leikkinsä. Alarick käveli vain eteenpäin tyttöjen nyt tirskuessa jollekin. Alarick olisi halunnut kovasti mennä juttelemana Giselalle, mutta ei uskaltanut. Astuessaan kuitenkin kotinsa porttikäytävään, oli hänellä yhä mielessään Gisellan hymy, ja hän meinasikin törmätä johonkin mummoon, joka aivan pienenä käveli seinustan vierellä musta kissa sylissään. Mummo katsoi Alarickiä äkämystyneesti, ja Alarick pahoitteli hänelle nopeasti ja pinkaisi sitten juoksuun pitkin heidän pihansa mukulakiviä. Takaataan hän kuuli kuinka mummo päivitteli kissalle nykynuorisoa. Alarick tuli porttikäytävästä sisäpihalle, jonka molemmilla seinustoilla oli pieniä kauniita puita, ja muutamia kukkia. Lisäksi sisäpihalle osoitti ruskean kellertävistä seinistä lukuisat ikkunat. Yleensä Alarick katseli ikkunoita ja yritti etsiä katseelllaan liikettä tai mielenkiintoisia ikkunoita, mutta nyt hän juoksi nopeasti sisäpihan läpi oman rappukäytävänsä ovelle. Oven hän avasi kaulassa paidan sisällä roikkuneella avaimella. Ahtaan rappukäytävän portaatkin Alarick kirmasi ylös nyt jo vähän hengästyneenä. Kohta hän avasikin kotinsa oven. Heidän eteisensä oli pitkä käytävä, joka jatkui aina vessan ovelle asti, ja jos halusi keittiöön sekä olohuoneseen oli käännyttävä ennen vessaa vasemmalle, josta talon avarin tila ruokapöytineen, ja sohvineen löytyi. Alarickin oma huone oli heti ulko-oven vieressä, eteiskäytävän vasemmalla seinustalla.
Alarick ei kuitenkaan suunnanut omaan huoneeseensa vaan keittiöön, jossa hänen äitinsä mitä ilmeisimmin puhui kovaäänisesti puhelimessa. Heti eteisessä vastaan tuli myös vahva kahvin tuoksu. Alarickin äiti tykkäsi juoda espressoa. Alarick ei kuitenkaan rynnännyt keittiöön suoraan, vaan jäikin salakuuntelemaan aivan kulman taakse. Äiti puhui vanhan kotimaansa kieltä, jota Alarickin opetteli vaikka hänen äidinkielensä olikin Saksa. Isä ei puhunut Suomea, mutta äidin kanssa Alarick jutteli usein Suomeksi varsinkin silloin kun isä ei ollut kotona.
- Ja nytkö siis olette kissan kanssa Ibizalla! Uskomatonta. Mutta tuo runo oli oikeasti hyvä! Kyllä vain, voisin kääntää sen ehkä myöhemmin Saksaksi. Juu, hyvin hän voi. Mutta ajattelitko palata kotiin? Niin olet totisesti ansainnut, ihan otat rennosti nyt vaan siellä! Mieletön juttu kyllä.. Saneletko vielä sen runon niin kirjoitan sen ylös? Pitäisi varmaan itsekin kokeilla auton katolla kirjoittamista, jos se onnistuu tuolla tavalla. Hahhah, niinpä!
Silloin Alarick päätti mennä keittiöön, ja hän asteli nopeasti heidän pyöreän pöytänsä ääreen ja lysähti yhdelle siniselle puiselle tuolille. Äiti hymyili Alarickille nopeasti, mutta keskittyi sitten kirjoittamaan ylös puhelimesta kuuluvaa puhetta. Kun Alarick tajusi ettei äiti ehtisi tehdä hänelle välipalaa, hän meni jääkaapille, otti sieltä maitotölkin, ja kävi hakemassa lasin. Sitten hän lähti maitolasin kanssa omaan huoneeseensa unohtaen maitotölkin keittiönpöydälle äidin ollessa vieläkin puhelimessa. Alarick aloitti lukemaan sarjakuvaa, ja ehti lukea yhden luvun kun äiti jo tuli hänen huoneeseensa. Äiti oli kukallisessa mekossa, ja mustan puhuvat hiukset hänellä olivat tiukasti nutturalla kiinni.
- Paula soitti, ja hänelle oli käynyt vaikka minkälaisia sattumuksia! Mutta sinä kun olet itsekin kirjotellut niitä runonpätkiä, niin lukaiseppa tämä!
Ja niin sanottuaan äiti heitti Alarickin sängyn jalkopäätyyn vihkosen johon oli äsken kirjoittanut. Alarick nyökkäsi ja sanoi lukevansa sen myöhemmin, mutta heti kun äiti oli poistunut huoneesta, hän tarttui uteliaasti vihkoseen ja alkoi lukemaan äitinsä tuttua käsialaa. Näin runo kuului.
puhuit aina hiljaa kun tuli aika jättää hyvästejä
Mietin välillä et tälleikö me oltais jos ei nähtäis enää
Kohteliailla hymyillä varustettuja, käden heilutuksella katettuja
Sillä kun meitä mietin
ei ollu loppuja, hetket
kanssasi lämpöä
paitsi kun itket
ja missä vaa kuu tulee vastaa, aina tuun muistaa
mite istuttii katolla, maailma meiä alla
ja yön hiljaisuuden pystyi täyttämään
yhdellä suudelmalla
juhlista huutoon, tuhkasta aurinkoon
näytit hyvältä mun puvun takin kanssa
ja sua naurattamalla
olin hetken koko kaikkeude herra
ikävästä, anteeksi kaikesta
pitäis varmaan olla iloinen et sain olla
sun ees kerran
yöperhosten siipien havina
kuin puutkin tahtoisivat laulaa
veden ikuista rauhaa
vieden ihmisiä taas toistensa kaulaan
vieden ihmisiä käsi kädessä hautaan
en pysty sua unohtaa
en pysty unohtaa
kuinka sateenvarjojen sateenkaari
maailman kuin kukka terälehtensä
avaa
sadepisaraan saa tunteemme mahtumaan
ja tänne palaan taas, hyvästit muistamaan
katseitasi katselemaan
yhä uudestaan
ja mietin vaan, jos se kerran vain tulee vastaan
miten kauan tulen sua rakastamaan
saako koskaan rauhaa
hän joka kerran yksinäisyyttä katsoessaan
tajusi ettei koskaan mitään niin vahvaa tule tuntemaan
horisontin vain saan, pilvet vielä kanssasi jaan
mut tarvitaan unen maa, että voidaan
meri ja taivas saada samaan
kanssasi unelmat jakaa
täällä ne aina niin lähellä toisiaan makaa
mut eivätpä nuo siniset
koskaan varmaan yhteen palaa
Runo oli vaikea lukea Alarickille, ja jollain tapaa hyvin kaukainen hänen maailmastaan, mutta silti se kosketti häntä syvältä. Hän tunsi kirjoittajan tuskan. Niin tuskan kuin rakkaudenkin. Alarick mietti Gisellaa, ja sitä tulisko hän kirjoittamaan joskus hänestä runoja. Alarick vilkaisi uudestaan runoa, ja sen sanoja. Silloin jokin varmistui Alarickin mielessä. Hänestä tulisi isona kirjailija. Hän kirjoittaisi joku päivä kirjan. Eikä hänestä tulisi mitä tahansa kirjailijaa vaan maailman paras.
Eräänä viikonloppuna Alarick käveli kotiin päin jalkapallo-ottelusta, joka oli ollut muutaman korttelin päässä hänen kotoaan. Tien reunassa säännöllisesti kasvavat puut siivilöivät auringon valoa katuun hauskoiksi huojuviksi kuvioiksi. Alarick olikin keskittynyt vanhaan leikkiin, jossa hypähdeltiin eteenpäin niin ettei saanut osua katukivien reunoihin. Hän tuli juuri kulmalle, jossa oli vanha baari katutasossa, josta kuului aina musiikkia ja huokui tietynlainen imelä tuoksu kadulle. Alarick vilkaisi baariin, mutta sen vanhat tuolit ilman pehmusteita olivat tyhjillään, vaikka valomainos hehkui lämpimän tunkkaista valoa.
Kun Alarick siirsi katseensa baarista taloon, ja sitten sen portaisiin, hän huomasi kolmen tytön porukan seisoskelemassa vähän matkan päässä tiivisti toistensa lähellä jostain jutellen ja Alarickia vilkuillen. Alarick tunsi tytöt, ja kun Gisela hymyili hänelle, Alarickin sydän pomppasi. Gisela oli kaunis seistessään varjossa ruskeat hiukset suorina, ja ilmeikkäät kasvonsa hymyssä. Giselan vaaleanisiniset sortsit ja keltainen t-paita sopivat hänelle täydellisesti. Alarick katseli uteliaasti Gisellan sinisiin silmiin, ja unohti äskeisen leikkinsä. Alarick käveli vain eteenpäin tyttöjen nyt tirskuessa jollekin. Alarick olisi halunnut kovasti mennä juttelemana Giselalle, mutta ei uskaltanut. Astuessaan kuitenkin kotinsa porttikäytävään, oli hänellä yhä mielessään Gisellan hymy, ja hän meinasikin törmätä johonkin mummoon, joka aivan pienenä käveli seinustan vierellä musta kissa sylissään. Mummo katsoi Alarickiä äkämystyneesti, ja Alarick pahoitteli hänelle nopeasti ja pinkaisi sitten juoksuun pitkin heidän pihansa mukulakiviä. Takaataan hän kuuli kuinka mummo päivitteli kissalle nykynuorisoa. Alarick tuli porttikäytävästä sisäpihalle, jonka molemmilla seinustoilla oli pieniä kauniita puita, ja muutamia kukkia. Lisäksi sisäpihalle osoitti ruskean kellertävistä seinistä lukuisat ikkunat. Yleensä Alarick katseli ikkunoita ja yritti etsiä katseelllaan liikettä tai mielenkiintoisia ikkunoita, mutta nyt hän juoksi nopeasti sisäpihan läpi oman rappukäytävänsä ovelle. Oven hän avasi kaulassa paidan sisällä roikkuneella avaimella. Ahtaan rappukäytävän portaatkin Alarick kirmasi ylös nyt jo vähän hengästyneenä. Kohta hän avasikin kotinsa oven. Heidän eteisensä oli pitkä käytävä, joka jatkui aina vessan ovelle asti, ja jos halusi keittiöön sekä olohuoneseen oli käännyttävä ennen vessaa vasemmalle, josta talon avarin tila ruokapöytineen, ja sohvineen löytyi. Alarickin oma huone oli heti ulko-oven vieressä, eteiskäytävän vasemmalla seinustalla.
Alarick ei kuitenkaan suunnanut omaan huoneeseensa vaan keittiöön, jossa hänen äitinsä mitä ilmeisimmin puhui kovaäänisesti puhelimessa. Heti eteisessä vastaan tuli myös vahva kahvin tuoksu. Alarickin äiti tykkäsi juoda espressoa. Alarick ei kuitenkaan rynnännyt keittiöön suoraan, vaan jäikin salakuuntelemaan aivan kulman taakse. Äiti puhui vanhan kotimaansa kieltä, jota Alarickin opetteli vaikka hänen äidinkielensä olikin Saksa. Isä ei puhunut Suomea, mutta äidin kanssa Alarick jutteli usein Suomeksi varsinkin silloin kun isä ei ollut kotona.
- Ja nytkö siis olette kissan kanssa Ibizalla! Uskomatonta. Mutta tuo runo oli oikeasti hyvä! Kyllä vain, voisin kääntää sen ehkä myöhemmin Saksaksi. Juu, hyvin hän voi. Mutta ajattelitko palata kotiin? Niin olet totisesti ansainnut, ihan otat rennosti nyt vaan siellä! Mieletön juttu kyllä.. Saneletko vielä sen runon niin kirjoitan sen ylös? Pitäisi varmaan itsekin kokeilla auton katolla kirjoittamista, jos se onnistuu tuolla tavalla. Hahhah, niinpä!
Silloin Alarick päätti mennä keittiöön, ja hän asteli nopeasti heidän pyöreän pöytänsä ääreen ja lysähti yhdelle siniselle puiselle tuolille. Äiti hymyili Alarickille nopeasti, mutta keskittyi sitten kirjoittamaan ylös puhelimesta kuuluvaa puhetta. Kun Alarick tajusi ettei äiti ehtisi tehdä hänelle välipalaa, hän meni jääkaapille, otti sieltä maitotölkin, ja kävi hakemassa lasin. Sitten hän lähti maitolasin kanssa omaan huoneeseensa unohtaen maitotölkin keittiönpöydälle äidin ollessa vieläkin puhelimessa. Alarick aloitti lukemaan sarjakuvaa, ja ehti lukea yhden luvun kun äiti jo tuli hänen huoneeseensa. Äiti oli kukallisessa mekossa, ja mustan puhuvat hiukset hänellä olivat tiukasti nutturalla kiinni.
- Paula soitti, ja hänelle oli käynyt vaikka minkälaisia sattumuksia! Mutta sinä kun olet itsekin kirjotellut niitä runonpätkiä, niin lukaiseppa tämä!
Ja niin sanottuaan äiti heitti Alarickin sängyn jalkopäätyyn vihkosen johon oli äsken kirjoittanut. Alarick nyökkäsi ja sanoi lukevansa sen myöhemmin, mutta heti kun äiti oli poistunut huoneesta, hän tarttui uteliaasti vihkoseen ja alkoi lukemaan äitinsä tuttua käsialaa. Näin runo kuului.
puhuit aina hiljaa kun tuli aika jättää hyvästejä
Mietin välillä et tälleikö me oltais jos ei nähtäis enää
Kohteliailla hymyillä varustettuja, käden heilutuksella katettuja
Sillä kun meitä mietin
ei ollu loppuja, hetket
kanssasi lämpöä
paitsi kun itket
ja missä vaa kuu tulee vastaa, aina tuun muistaa
mite istuttii katolla, maailma meiä alla
ja yön hiljaisuuden pystyi täyttämään
yhdellä suudelmalla
juhlista huutoon, tuhkasta aurinkoon
näytit hyvältä mun puvun takin kanssa
ja sua naurattamalla
olin hetken koko kaikkeude herra
ikävästä, anteeksi kaikesta
pitäis varmaan olla iloinen et sain olla
sun ees kerran
yöperhosten siipien havina
kuin puutkin tahtoisivat laulaa
veden ikuista rauhaa
vieden ihmisiä taas toistensa kaulaan
vieden ihmisiä käsi kädessä hautaan
en pysty sua unohtaa
en pysty unohtaa
kuinka sateenvarjojen sateenkaari
maailman kuin kukka terälehtensä
avaa
sadepisaraan saa tunteemme mahtumaan
ja tänne palaan taas, hyvästit muistamaan
katseitasi katselemaan
yhä uudestaan
ja mietin vaan, jos se kerran vain tulee vastaan
miten kauan tulen sua rakastamaan
saako koskaan rauhaa
hän joka kerran yksinäisyyttä katsoessaan
tajusi ettei koskaan mitään niin vahvaa tule tuntemaan
horisontin vain saan, pilvet vielä kanssasi jaan
mut tarvitaan unen maa, että voidaan
meri ja taivas saada samaan
kanssasi unelmat jakaa
täällä ne aina niin lähellä toisiaan makaa
mut eivätpä nuo siniset
koskaan varmaan yhteen palaa
Runo oli vaikea lukea Alarickille, ja jollain tapaa hyvin kaukainen hänen maailmastaan, mutta silti se kosketti häntä syvältä. Hän tunsi kirjoittajan tuskan. Niin tuskan kuin rakkaudenkin. Alarick mietti Gisellaa, ja sitä tulisko hän kirjoittamaan joskus hänestä runoja. Alarick vilkaisi uudestaan runoa, ja sen sanoja. Silloin jokin varmistui Alarickin mielessä. Hänestä tulisi isona kirjailija. Hän kirjoittaisi joku päivä kirjan. Eikä hänestä tulisi mitä tahansa kirjailijaa vaan maailman paras.
Kommentit
Lähetä kommentti