Haavoittua voi monella tapaa. Elämän halua täynnä oleva haavoittunut pyrkii periksiantamattomasti kohti valoa. Kohti sitä hetkeä jolloin pääsee jaloilleen. Aina kyse ei ole edes siitä miten vakavasti ihminen on haavoittunut. Useinmiten paljon olennaisempaa on miten haavoittuminen vaikuttaa sinuun. Onko meistä kukaan Arnold joka juoksee luotisateen läpi pelastamaan rakkaintaan. Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat haavoittuneet todella pahasti. Todella syvältä. Ja sillä tavalla, ettemme voi edes käsittää haavoittumisen koko skaalaa. He ovat hajalla henkisesti ja fyysisesti. Heidän silmänsä on sameat ja seisatuneet. Silmät, jotka muistelevat haavoittumista. Sitä hetkeä jolloin kipu lamaannuttaa kroppamme. Hetkeä, jona kyyneleet valuvat ja olet yksin. Sitä kun kompastut iskun voimasta ja kaadut maahan. Kaadut raskaasti, niin raskaasti. Ja silti täällä on ihmisiä, jotka jaksavat huutaa kaatuneille. Huutaa siitä miten heidän oli taisteltava. Heidän oli haluttava voittaa. Heidän piti antaa ka

Kulkivatpa kerran päivänsäde ja menninkäinen. Peräkkäin pitkin metsäpolkua, johon oli tallattu miljoonia havunneulasia. Kovasti toisiinsa rakastuneina kulkivat nuo kaksi läpi hiljaisen metsän. Puut kumartelivat heitä kohti vaivautuneina. Oli aurinkoa ja oli varjoja. Oli lehtiä jotka lensivät tuulessa. Oli hymyjä ja lämpöä. Ihastuneita katseita. Heidän molempien askeleet olivat kevyitä, ja vapautuneita. Mikään ei painanut heidän mieltään, kunhan he vain saivat olla kahdestaan. Kunhan he vain saivat rakastaa. Mutta sitten tuli risteys, jossa polku haarautui. Haarautui kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa polku katosi varjoihin, yhä syvemmälle metsään, missä puut kasvoivat tiheämmin ja valo himmeni. Toinen polku taas veisi heidät ylävälle maalle, missä aurinko paistoi ja missä puut kasvoivat vahvoina,  mutta hyvin harvakseltaan. Toisessa tiheät kuuset ja toisessa havisevat lehtipuut. Niin kääntyi menninkäinen päivänsäteen puoleen. - Enää meitä ei vanha ristiriitamme vainoa, sillä minä v

En voi sanoa kärsineeni lakosta. Pyöräilin vain kotiin kaatosateessa ja ukkosessa. Myrskyssä ja tuulessa. Pyöräilin, koska julkiset eivät kulkeneet. Koska Suomi osoitti mieltään. Farkut liimautuivat jalkoihini nihkeinä ja kylminä. Sukkani ja kenkäni painoivat puolet enemmän kuin mitä yleensä. Autot roiskivat kuraa päälleni ja muut liikkeellä olijat katsoivat minua vihaisesti, aivan kuin olisi täysin minun syytäni, että satuimme olemaan tässä lakkotilassa. Tilassa, jossa ihmiset ajettiin tekemään luovia ratkaisuja. Ratkaisuja mitä he yleensä eivät tehneet. Sotkin siis polkimiani mitä jalosta pääsin. Silti tuntui, etten liikkunut yhtään mihinkään. Olin uupunut ja valuin vettä kylmissäni ja hengästyneenä. Auto meinasi ajaa ylitseni ylittäessäni tietä, ja meinasin törmätä toiseen pyöräilijään. Salamat välähtelivät ajoittain taivaalla ja koko ajan jyrisi. Katukiveys tuntui tänään korkeammalta kuin yleensä. Hienoa, että Suomi osoittaa mieltään. Niin kuin lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi ka

Keinu vaa. Mä keinutan sua. Oot lapsi vasta. Oot kaunis. Mä rakastan sua. Ja sun siniset silmät on intoo täynnä. Niissä on onnee. Ne ei kyseenalaista. Tarina hylätyille. Niille, jotka ovat jääneet yksin. On vain askeleita. Kädet taskussa. Ilmeettömyys. Kivien potkimista. Pilvet kulkee taivaalla yhä. Ihmiset nauravat yhä. Bussit kulkevat, leffat pyörivät. Mut hylätty näkee sen kaiken. Hän ei kuulu noihin asioihin. Hylätty haluaisi juosta, muttei jaksa. Hylätty istuu hiljaa ja tuijottaa tähtiä. Katsoo miten oma hengitys kohoaa taivaalle. Tunnustelee kylmyyttä ihollaan. Mutta mitä on tää kaikki? Missä oma paikka, kun kaikki kääntävät selkänsä? - Minne sä meet? - Ulos vaan. Laitan kuulokeet korville ja suljen ulko-oven. Käärin hihat, mutta ne tippuvat melkein heti uudelleen. Laskeudun portaat varomattomasti ja nopeasti. Rapussa olevien ovien takana on hiljaista. Tai ainakin niin hiljaista, etten kuule kuulokkeiden läpi mitään. Pääsen alimpaan kerrokseen. Askeleet kaikuvat

Nousen portaat varovaisesti. Aivan kuin olisin vieras. Askeleeni kaikuvat silti heikosti rapussa. Kannan mukanani matkalaukkua, joka on täynnä ja painava. Kaulakoruni on kylmä paljasta ihoani vasten, sillä ulkona oli ollut lämpöä vain muutamia asteita. Takkini kahisee ja taskussani olevat esineet painavat reisiäni. Hiuksissani on kosteita sadepisaroita. Kello on jo niin paljon. Olen odottanut koko illan. Olen ollut kärsimätön. Tehnyt asioita uudestaan. Kävellyt edestakaisin. Tuijottaen ikkunasta etsien sitä yhtä hahmoa. Sitä hahmoa, joka oli lähtenyt pois. Sitä hahmoa, joka oli luvannut palata. Suin hiuksiani taas. Riennän peilin eteen. Laitan lisää huulipunaa. Olen menossa keittämään kahvia, mutta huomaan keittäneeni sitä jo. Varmistan, että kaikki kynttilät on sytytetty. Laitan television päälle. Katson hetken frendejä. Sitten suljen sen uudelleen. Heittäydyn sohvalle ja naputtelen kaukosäätimellä sohvan käsinojaa. Hengittäminen on vaikeaa. Ahdistaa. Mitä minä sanon. Mitä minä teen

Oli tie. Niin pitkä, että vasta kilometrin ja yhden metrin korkeudesta näit sen päästä päähän. Tie oli vanha ja kulunut. Mutta se oli suorempi ja tasaisempi kuin kiitorata. Sitä reunustivat molemmilta puolilta metsä. Tähän aikaan aamusta sillä pyöri sakeaa sumua, pilviä maanpäällä. Nyt näen miten tuolle tielle kääntyy auto. Keltainen ja vanha. Sen moottori on äänekäs. Se rikkoo aavemaisen hiljaisuuden julmasti. Törkeästi. Jokainen eläin kilometrien säteeellä kuulee auton tulon, ja niiden ei tarvitse kääntää päätään, ja höristää korviaan kuullakseen. Kaikki kyllä kuulivat auton. Se kulki eteenpäin rivakasti. Sen vanhoilla nahkaisilla penkeillä istui neljä nuorta. He olivat olleet juhlissa. Kaikki olivat miehiä. Yksi heistä oli sammunut ja hän hengitti rauhallisesti ja vaihtoi aina välillä ärtyneen näköisenä asentoa. Autossa ei ollut hyvä nukkua. Yksi miehistä tuijotti ulos silmät suurina. Hän naputteli sormiaan. Mies oli levoton, koska halusi tupakalle. Aski hänen taskussaan painoi ju

Me ollaan kaikki kiinni näissä jaloissa ja käsissä. Meillä kaikilla on rajamme. Emme voi hypätä liian korkealta satuttamatta itseämme. Jos katsomme liian kauas emme voi nähdä asioita tarkasti. Me palelemme kun on kylmä, ja hikoilemme kun on kuuma. Me itkemme kun olemme surullisia ja nauramme, kun olemme onnellisia. Ihmisyys on rajoja täynnä oleva asia. Silloin kun haluaisimme lähteä pois, emme lähde. Silloin kun meidän pitäisi vastata jotakin, jäämme sanattomaksi. Ja siksi välillä unelmoinkin Siivistä, ja tuulesta niiden alle. Vapaudesta ja elämästä ilman huolia. Minä unelmoin siitä mitä olisi olla lintu. Minä voin pudota. Voin pudota mistä vain. Minä voin heittäytyä, pyöriä ilmassa, olla huoletta korkealla. Minun ei tarvitse pelätä. Koska minulla on siivet. Nyt allani on tori. Katson sitä korkealta. Seison ylväästi katonharjalla ja tarkkailen näkemääni. Näen eriväriset kojut. Niissä myydään hedelmiä, vaatteita, jotkut on kahviloita ja joistakin saa ruokaa Siellä on paljon ihm