haavoittunut
Haavoittua voi monella tapaa. Elämän halua täynnä oleva haavoittunut pyrkii periksiantamattomasti kohti valoa. Kohti sitä hetkeä jolloin pääsee jaloilleen. Aina kyse ei ole edes siitä miten vakavasti ihminen on haavoittunut. Useinmiten paljon olennaisempaa on miten haavoittuminen vaikuttaa sinuun. Onko meistä kukaan Arnold joka juoksee luotisateen läpi pelastamaan rakkaintaan.
Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat haavoittuneet todella pahasti. Todella syvältä. Ja sillä tavalla, ettemme voi edes käsittää haavoittumisen koko skaalaa. He ovat hajalla henkisesti ja fyysisesti. Heidän silmänsä on sameat ja seisatuneet. Silmät, jotka muistelevat haavoittumista.
Sitä hetkeä jolloin kipu lamaannuttaa kroppamme. Hetkeä, jona kyyneleet valuvat ja olet yksin. Sitä kun kompastut iskun voimasta ja kaadut maahan. Kaadut raskaasti, niin raskaasti. Ja silti täällä on ihmisiä, jotka jaksavat huutaa kaatuneille. Huutaa siitä miten heidän oli taisteltava. Heidän oli haluttava voittaa. Heidän piti antaa kaikkensa, ja sekään ei riittäisi. Heidän oli annettava vielä enemmän. Mutta ennen kaikkea noustava taas omille jaloilleen, niin että heidän vahvuutensa pääsee loistamaan kirkkautta.
Monesti me kaadumme, ja monesti me nousemme. Yhä enemmän jalat täristen. Yhä raskaammin haavoittuneena. Välinpitämättömyys tappaa rakkautasi. Raatelee sitä säälimättömästi niin kuin kissa saalistaan. Se ei välitä siitä, se ei välitä mistään. Sille kaikki on ihan sama, kun kaikki jokatapauksessa kuolemme.
Välinpitämättömyys. Pahempi kuin viha. Sillä viha ei ole aina loppuun asti harkittua. Välinpitämättömyys on valinta. Valinta haavoittuneille. Niille joiden jalat eivät enää kanna heidän omaa painoaan. Välinpitämättömyys ei tarjoa lohtua, mutta se tuntuu paremmalta kuin asioiden kohtaaminen. Se tappaa hitaasti. Julmasti. Tuhoten naurut ja hymyt. Polttaen ystävyyssuhteet ja satuttaen perhettä. Olet itsekäs. Niin vitun itsekäs.
Miksi olet itsekäs. Kun huojut sen rakennuksen korkeimmassa kohdassa. Kun katsot alas sama välinpitämätön ilme kasvoillasi. Kun tuuli puhaltaa sinua päin kuin kannustaen. Pilvien harmaannuttaessa näkymän. Tunnet sydämesi lyönnit. ne viimeiset. Tunnet maan allasi, olet kävellyt sillä koko elämäsi. Maasta minä olen tullut. Ajattelet ja hengität syvään.
En halua kääntyä katsomaan menneeseen, enkä halua nähdä tulevaa, sillä menneisyyteni on muovannut minusta hirviön. Hirviön, jossa on vain ripaus hyvää. Se hyvä minussa haluaa lopettaa tämän. Välinpitämättömyyden.. Poliisiautoja tulee paikalle jarrut kirskuen. Alhaalla ihmiset osoittelevat minua kauhuissaan.
Liian myöhäistä.
Hyppään.
Ja maaksi olen tuleva.
Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat haavoittuneet todella pahasti. Todella syvältä. Ja sillä tavalla, ettemme voi edes käsittää haavoittumisen koko skaalaa. He ovat hajalla henkisesti ja fyysisesti. Heidän silmänsä on sameat ja seisatuneet. Silmät, jotka muistelevat haavoittumista.
Sitä hetkeä jolloin kipu lamaannuttaa kroppamme. Hetkeä, jona kyyneleet valuvat ja olet yksin. Sitä kun kompastut iskun voimasta ja kaadut maahan. Kaadut raskaasti, niin raskaasti. Ja silti täällä on ihmisiä, jotka jaksavat huutaa kaatuneille. Huutaa siitä miten heidän oli taisteltava. Heidän oli haluttava voittaa. Heidän piti antaa kaikkensa, ja sekään ei riittäisi. Heidän oli annettava vielä enemmän. Mutta ennen kaikkea noustava taas omille jaloilleen, niin että heidän vahvuutensa pääsee loistamaan kirkkautta.
Monesti me kaadumme, ja monesti me nousemme. Yhä enemmän jalat täristen. Yhä raskaammin haavoittuneena. Välinpitämättömyys tappaa rakkautasi. Raatelee sitä säälimättömästi niin kuin kissa saalistaan. Se ei välitä siitä, se ei välitä mistään. Sille kaikki on ihan sama, kun kaikki jokatapauksessa kuolemme.
Välinpitämättömyys. Pahempi kuin viha. Sillä viha ei ole aina loppuun asti harkittua. Välinpitämättömyys on valinta. Valinta haavoittuneille. Niille joiden jalat eivät enää kanna heidän omaa painoaan. Välinpitämättömyys ei tarjoa lohtua, mutta se tuntuu paremmalta kuin asioiden kohtaaminen. Se tappaa hitaasti. Julmasti. Tuhoten naurut ja hymyt. Polttaen ystävyyssuhteet ja satuttaen perhettä. Olet itsekäs. Niin vitun itsekäs.
Miksi olet itsekäs. Kun huojut sen rakennuksen korkeimmassa kohdassa. Kun katsot alas sama välinpitämätön ilme kasvoillasi. Kun tuuli puhaltaa sinua päin kuin kannustaen. Pilvien harmaannuttaessa näkymän. Tunnet sydämesi lyönnit. ne viimeiset. Tunnet maan allasi, olet kävellyt sillä koko elämäsi. Maasta minä olen tullut. Ajattelet ja hengität syvään.
En halua kääntyä katsomaan menneeseen, enkä halua nähdä tulevaa, sillä menneisyyteni on muovannut minusta hirviön. Hirviön, jossa on vain ripaus hyvää. Se hyvä minussa haluaa lopettaa tämän. Välinpitämättömyyden.. Poliisiautoja tulee paikalle jarrut kirskuen. Alhaalla ihmiset osoittelevat minua kauhuissaan.
Liian myöhäistä.
Hyppään.
Ja maaksi olen tuleva.
Kommentit
Lähetä kommentti