Lakkopäiväni

En voi sanoa kärsineeni lakosta. Pyöräilin vain kotiin kaatosateessa ja ukkosessa. Myrskyssä ja tuulessa. Pyöräilin, koska julkiset eivät kulkeneet. Koska Suomi osoitti mieltään. Farkut liimautuivat jalkoihini nihkeinä ja kylminä. Sukkani ja kenkäni painoivat puolet enemmän kuin mitä yleensä. Autot roiskivat kuraa päälleni ja muut liikkeellä olijat katsoivat minua vihaisesti, aivan kuin olisi täysin minun syytäni, että satuimme olemaan tässä lakkotilassa. Tilassa, jossa ihmiset ajettiin tekemään luovia ratkaisuja. Ratkaisuja mitä he yleensä eivät tehneet. Sotkin siis polkimiani mitä jalosta pääsin. Silti tuntui, etten liikkunut yhtään mihinkään. Olin uupunut ja valuin vettä kylmissäni ja hengästyneenä. Auto meinasi ajaa ylitseni ylittäessäni tietä, ja meinasin törmätä toiseen pyöräilijään. Salamat välähtelivät ajoittain taivaalla ja koko ajan jyrisi. Katukiveys tuntui tänään korkeammalta kuin yleensä.

Hienoa, että Suomi osoittaa mieltään. Niin kuin lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi karkkikaupassa.