Päivänsäde ja menninkäinen
Kulkivatpa kerran päivänsäde ja menninkäinen. Peräkkäin pitkin metsäpolkua, johon oli tallattu miljoonia havunneulasia. Kovasti toisiinsa rakastuneina kulkivat nuo kaksi läpi hiljaisen metsän. Puut kumartelivat heitä kohti vaivautuneina. Oli aurinkoa ja oli varjoja. Oli lehtiä jotka lensivät tuulessa. Oli hymyjä ja lämpöä. Ihastuneita katseita. Heidän molempien askeleet olivat kevyitä, ja vapautuneita. Mikään ei painanut heidän mieltään, kunhan he vain saivat olla kahdestaan. Kunhan he vain saivat rakastaa. Mutta sitten tuli risteys, jossa polku haarautui. Haarautui kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa polku katosi varjoihin, yhä syvemmälle metsään, missä puut kasvoivat tiheämmin ja valo himmeni. Toinen polku taas veisi heidät ylävälle maalle, missä aurinko paistoi ja missä puut kasvoivat vahvoina, mutta hyvin harvakseltaan. Toisessa tiheät kuuset ja toisessa havisevat lehtipuut. Niin kääntyi menninkäinen päivänsäteen puoleen.
- Enää meitä ei vanha ristiriitamme vainoa, sillä minä voin kävellä valossa ja sinä rakkaani pystyt tepastelemaan pimeän keskellä. Kumman tien siis valitsemme?
- Näin on kultaseni. Rakkaus voitti kaikki esteet. Vastasi päivänsäde
- Siksipä ehdotankin, että kävelemme vasemmalle. Sinne missä valo kastaa meidät ja kaunistaa ihoni. Siellä missä on lämmin ja missä tuuli pääsee vapaasti sekoittamaan hiuksiamme. Sinne minä meidät johtaisin. Kauniiden koivujen ja vaahteroiden reviirille. Astelemaan niin kuin tosi rakastavaiset.
Menninkäinen mutristi huuliaan.
- Tiedän minä sinut kultani, aina vain olet valon perään. Aina haikailet tuota kultaista palloa taivaalla. Mutta sanon sinulle, että on pimeässäkin hyvä rakastavien tallustaa. Siellä aurinko ei sokaise. Siellä ei tule kuuma ja siellä olemme kuin jumalan sylissä, suojassa puiden katveessa. Siellä on myös kaunista. Ja kovasti tahtoisin rakkaani tuonne kauneuden äärelle johdattaa.
Pitkään katsoivat toisiaan päivänsäde ja menninkäinen. Pohtivat toisen sanomaa. Mutta päivänsäde tuli siihen tulokseen, että aina myötäili menninkäisen ajatuksia, ja tänään hän halusi kävellä valossa. Ja niin myös tuli menninkäinen siihen johtopäätökseen, että tänään hän halusi kävellä kerrankin pimeässä. Kerrankin hänen mielensä mukaan. Ja riitahan siitä syntyi. Hyvin pienestä asiasta. Suuri riita. He huusivat toisilleen. Molemmat olivat oikeassa. Riita päättyi niin, että itkien päivänsäde juoksi polulle joka johti aurinkoiselle avaralle metsä osuudelle ja jupisten menninkäinen tömisteli itse pimeään. Metsän syvyyksiin.
Kovasti oli ylpeitä kumpikin osapuoli. Auringon valossa päivänsäteelle kyllä tuli kyllä ikävä menninkäistä. Hänen upeita tarinoitaan ja hassua hymyään. Ja niin tuli myös menninkäiselle ikävä päivänsäteen lämpöä ja suloista naurua. Mutta kumpikin oli varmaa siitä, että toisen oli tultava vastaan. Pyytämään anteeksi ja myöntämään olleensa väärässä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ja murheellisina ja katkerina päivänsäde ja menninkäinen yrittivät unohtaa toisensa, vaikka olivat löytäneet rakkauden. Koskaan he eivät enää toisiaan olleet huomaavinaankaan. Mutta elämiensä loppuun asti he miettivät. Miettivät olisiko sittenkin pitänyt tulla vastaan. Nöyrtyä. Myöntää olevansa väärässä. Sopia asia.
Rakkauden tähden.
- Enää meitä ei vanha ristiriitamme vainoa, sillä minä voin kävellä valossa ja sinä rakkaani pystyt tepastelemaan pimeän keskellä. Kumman tien siis valitsemme?
- Näin on kultaseni. Rakkaus voitti kaikki esteet. Vastasi päivänsäde
- Siksipä ehdotankin, että kävelemme vasemmalle. Sinne missä valo kastaa meidät ja kaunistaa ihoni. Siellä missä on lämmin ja missä tuuli pääsee vapaasti sekoittamaan hiuksiamme. Sinne minä meidät johtaisin. Kauniiden koivujen ja vaahteroiden reviirille. Astelemaan niin kuin tosi rakastavaiset.
Menninkäinen mutristi huuliaan.
- Tiedän minä sinut kultani, aina vain olet valon perään. Aina haikailet tuota kultaista palloa taivaalla. Mutta sanon sinulle, että on pimeässäkin hyvä rakastavien tallustaa. Siellä aurinko ei sokaise. Siellä ei tule kuuma ja siellä olemme kuin jumalan sylissä, suojassa puiden katveessa. Siellä on myös kaunista. Ja kovasti tahtoisin rakkaani tuonne kauneuden äärelle johdattaa.
Pitkään katsoivat toisiaan päivänsäde ja menninkäinen. Pohtivat toisen sanomaa. Mutta päivänsäde tuli siihen tulokseen, että aina myötäili menninkäisen ajatuksia, ja tänään hän halusi kävellä valossa. Ja niin myös tuli menninkäinen siihen johtopäätökseen, että tänään hän halusi kävellä kerrankin pimeässä. Kerrankin hänen mielensä mukaan. Ja riitahan siitä syntyi. Hyvin pienestä asiasta. Suuri riita. He huusivat toisilleen. Molemmat olivat oikeassa. Riita päättyi niin, että itkien päivänsäde juoksi polulle joka johti aurinkoiselle avaralle metsä osuudelle ja jupisten menninkäinen tömisteli itse pimeään. Metsän syvyyksiin.
Kovasti oli ylpeitä kumpikin osapuoli. Auringon valossa päivänsäteelle kyllä tuli kyllä ikävä menninkäistä. Hänen upeita tarinoitaan ja hassua hymyään. Ja niin tuli myös menninkäiselle ikävä päivänsäteen lämpöä ja suloista naurua. Mutta kumpikin oli varmaa siitä, että toisen oli tultava vastaan. Pyytämään anteeksi ja myöntämään olleensa väärässä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ja murheellisina ja katkerina päivänsäde ja menninkäinen yrittivät unohtaa toisensa, vaikka olivat löytäneet rakkauden. Koskaan he eivät enää toisiaan olleet huomaavinaankaan. Mutta elämiensä loppuun asti he miettivät. Miettivät olisiko sittenkin pitänyt tulla vastaan. Nöyrtyä. Myöntää olevansa väärässä. Sopia asia.
Rakkauden tähden.
Kommentit
Lähetä kommentti