Myötätuuleen
Me ollaan kaikki kiinni näissä jaloissa ja käsissä. Meillä kaikilla on rajamme. Emme voi hypätä liian korkealta satuttamatta itseämme. Jos katsomme liian kauas emme voi nähdä asioita tarkasti. Me palelemme kun on kylmä, ja hikoilemme kun on kuuma. Me itkemme kun olemme surullisia ja nauramme, kun olemme onnellisia. Ihmisyys on rajoja täynnä oleva asia. Silloin kun haluaisimme lähteä pois, emme lähde. Silloin kun meidän pitäisi vastata jotakin, jäämme sanattomaksi.
Ja siksi välillä unelmoinkin
Siivistä, ja tuulesta niiden alle. Vapaudesta ja elämästä ilman huolia.
Minä unelmoin siitä mitä olisi olla lintu.
Minä voin pudota. Voin pudota mistä vain. Minä voin heittäytyä, pyöriä ilmassa, olla huoletta korkealla. Minun ei tarvitse pelätä. Koska minulla on siivet. Nyt allani on tori. Katson sitä korkealta. Seison ylväästi katonharjalla ja tarkkailen näkemääni. Näen eriväriset kojut. Niissä myydään hedelmiä, vaatteita, jotkut on kahviloita ja joistakin saa ruokaa Siellä on paljon ihmisiä. Kulkemassa toistensa lomassa. Lapset seuraavat vanhempiaan. Pariskunnat kävelevät käsi kädessä. Niin vanhat, kuin nuoretkin. Siellä on myös paljon yksinäisiä. Tuima katseisiä ihmisiä, jotka eivät ole edes aikeissa ostaa mitään. He vain ovat siellä. Kiertelevät kojuja levottomana ympäriinsä. Moni myös tapaa ystävän torilla. Nyt siellä parhaillaan kävelee kaveriporukka naureskellen jollekin. Kohta heistä jokainen jatkaisi kotiin. Mutta minä en mene kotiin. Olen vapaa. Olen lintu. Kotini on siellä missä sydämeni.
Tori oli mukulakiviä täynnä. Mukulakivillä tepasteli ylpeitä puluja, ärsyttävine kävelytyyleineen. Ne nokkivat hylättyjä ruokapapereita tai muita roskia, jotka mukulakiville oli välinpitämättömästi viskattu. Tuuli pörhistää nyt hiukan höyheniäni. Kova tuuli, merituuli. Voisin hypätä sen matkaan. Ja niin teen. Sama riemu, joka aina valtaa minut kun nousen ilmaan. Jännitän jokaisen lihakseni. Notkean ja vahvan. Sydämeni lyö, ja levitän siipeni. Sitten vain irtaudun katsomispaikastani ja annan tuulen viedä minua. Kannatella minua, kuin äiti lastaan. Maa vilisee allani. Siellä kulkee autoja ja pyöriä. Siellä on liikennevaloja ja lapsia odottamassa valojen vaihtumista. Teen pienen syöksyn alaspäin. Tuuli hivelee vatsaani. Parantaa haavani, kun syöksyn ilman halki kuin luoti. Nyt näen allani puita, jotka ovat alkaneet kellastumaan syksyn tullessa. Näen nurmikon ja kohta hiekkatien, joka kulkee rantaa myötäillen. Siellä on paljon lenkkeilijöitä, tiukissa lenkkitamineissaan. Hikoilemassa hengästyneinä. Liidän heidän ylitseen ja isken ilmaa siivilläni muutaman kerran. Pidän saman korkeuden ja jatkan liitämistä. Nyt olen veden päällä. Vedessä kulkee aaltoja. Tuhansia sellaisia. Kevyesti liplattaen, paitsi välillä tulee puuska ja pinta muuttuu väreileväksi kun vesi pakenee tuulta, niin kovaa kun voi. Hengitän ilmaa keuhkoillani. Sitten päätän, että haluan korkeutta. Ja taas piiskaan ilmaa lihaksillani. Nousen korkealle. Niin korkealle. Nyt näen järven ja torin samanaikaisesti. Näen autotiet ja ihmiset, pienet kuin muurahaiset kulkemassa kukin minnekin. Näen talot. Tylsät ja koruttomat. Nekin vain pienenevät. Kohotan pääni maasta. En enää katso sinne. Näen lintuauran matkalla pois. Matkalla vapauteen. Tuuli kääntyy myötäiseksi ja vauhtini kovenee ja lentäminen helpottuu. Ehkä minäkin lähden etelään.
Ja siksi välillä unelmoinkin
Siivistä, ja tuulesta niiden alle. Vapaudesta ja elämästä ilman huolia.
Minä unelmoin siitä mitä olisi olla lintu.
Minä voin pudota. Voin pudota mistä vain. Minä voin heittäytyä, pyöriä ilmassa, olla huoletta korkealla. Minun ei tarvitse pelätä. Koska minulla on siivet. Nyt allani on tori. Katson sitä korkealta. Seison ylväästi katonharjalla ja tarkkailen näkemääni. Näen eriväriset kojut. Niissä myydään hedelmiä, vaatteita, jotkut on kahviloita ja joistakin saa ruokaa Siellä on paljon ihmisiä. Kulkemassa toistensa lomassa. Lapset seuraavat vanhempiaan. Pariskunnat kävelevät käsi kädessä. Niin vanhat, kuin nuoretkin. Siellä on myös paljon yksinäisiä. Tuima katseisiä ihmisiä, jotka eivät ole edes aikeissa ostaa mitään. He vain ovat siellä. Kiertelevät kojuja levottomana ympäriinsä. Moni myös tapaa ystävän torilla. Nyt siellä parhaillaan kävelee kaveriporukka naureskellen jollekin. Kohta heistä jokainen jatkaisi kotiin. Mutta minä en mene kotiin. Olen vapaa. Olen lintu. Kotini on siellä missä sydämeni.
Tori oli mukulakiviä täynnä. Mukulakivillä tepasteli ylpeitä puluja, ärsyttävine kävelytyyleineen. Ne nokkivat hylättyjä ruokapapereita tai muita roskia, jotka mukulakiville oli välinpitämättömästi viskattu. Tuuli pörhistää nyt hiukan höyheniäni. Kova tuuli, merituuli. Voisin hypätä sen matkaan. Ja niin teen. Sama riemu, joka aina valtaa minut kun nousen ilmaan. Jännitän jokaisen lihakseni. Notkean ja vahvan. Sydämeni lyö, ja levitän siipeni. Sitten vain irtaudun katsomispaikastani ja annan tuulen viedä minua. Kannatella minua, kuin äiti lastaan. Maa vilisee allani. Siellä kulkee autoja ja pyöriä. Siellä on liikennevaloja ja lapsia odottamassa valojen vaihtumista. Teen pienen syöksyn alaspäin. Tuuli hivelee vatsaani. Parantaa haavani, kun syöksyn ilman halki kuin luoti. Nyt näen allani puita, jotka ovat alkaneet kellastumaan syksyn tullessa. Näen nurmikon ja kohta hiekkatien, joka kulkee rantaa myötäillen. Siellä on paljon lenkkeilijöitä, tiukissa lenkkitamineissaan. Hikoilemassa hengästyneinä. Liidän heidän ylitseen ja isken ilmaa siivilläni muutaman kerran. Pidän saman korkeuden ja jatkan liitämistä. Nyt olen veden päällä. Vedessä kulkee aaltoja. Tuhansia sellaisia. Kevyesti liplattaen, paitsi välillä tulee puuska ja pinta muuttuu väreileväksi kun vesi pakenee tuulta, niin kovaa kun voi. Hengitän ilmaa keuhkoillani. Sitten päätän, että haluan korkeutta. Ja taas piiskaan ilmaa lihaksillani. Nousen korkealle. Niin korkealle. Nyt näen järven ja torin samanaikaisesti. Näen autotiet ja ihmiset, pienet kuin muurahaiset kulkemassa kukin minnekin. Näen talot. Tylsät ja koruttomat. Nekin vain pienenevät. Kohotan pääni maasta. En enää katso sinne. Näen lintuauran matkalla pois. Matkalla vapauteen. Tuuli kääntyy myötäiseksi ja vauhtini kovenee ja lentäminen helpottuu. Ehkä minäkin lähden etelään.
Kommentit
Lähetä kommentti