Kastepisara munmaailmaa
Keinu vaa. Mä keinutan sua. Oot lapsi vasta. Oot kaunis. Mä rakastan sua.
Ja sun siniset silmät on intoo täynnä. Niissä on onnee. Ne ei kyseenalaista.
Tarina hylätyille. Niille, jotka ovat jääneet yksin.
On vain askeleita. Kädet taskussa. Ilmeettömyys. Kivien potkimista.
Pilvet kulkee taivaalla yhä. Ihmiset nauravat yhä. Bussit kulkevat, leffat pyörivät. Mut hylätty näkee sen kaiken. Hän ei kuulu noihin asioihin. Hylätty haluaisi juosta, muttei jaksa.
Hylätty istuu hiljaa ja tuijottaa tähtiä. Katsoo miten oma hengitys kohoaa taivaalle. Tunnustelee kylmyyttä ihollaan.
Mutta mitä on tää kaikki? Missä oma paikka, kun kaikki kääntävät selkänsä?
- Minne sä meet?
- Ulos vaan.
Laitan kuulokeet korville ja suljen ulko-oven. Käärin hihat, mutta ne tippuvat melkein heti uudelleen. Laskeudun portaat varomattomasti ja nopeasti. Rapussa olevien ovien takana on hiljaista. Tai ainakin niin hiljaista, etten kuule kuulokkeiden läpi mitään. Pääsen alimpaan kerrokseen. Askeleet kaikuvat. Hengitys ei kuulu. Näen heijastuksen itsestäni ulko-oven lasista. Olen surullinen. Sininen huppari valuu ylleni kuin murehtien painoaan. Farkut ovat siistit, mutta oikeastaan ne tuntuvat epämukavilta. Silmäni ovat epätoivoiset. En kestä katsoa niihin. Avaan ulko-oven ja raikas syksyinen ilma tulvahtaa vastaan. Siinä tuoksuvat lehdet ja asfaltti. Puut huojuvat tuulessa ja taivaalla purjehtivat suuret pilvet. Ja olen yksin. Se on helpottavaa. Rauhoittavaa. Kevyt tuuli puhaltaa hupparini lävitse. Mutta en palele. En ainakaan vielä.
Ja vaellan taas. Tuttua tietä pitkin. Minua vilkaistaan ja sitten unohdetaan. Katseeni laahaa tietä niin kuin askeleeni. En päästä niitä ajatuksia vielä päähäni. Keskity rauhaan. Keskity tyhjyyteen. Keskity askeliin. Hengitykseen. Tähän alamäkeen. Asfaltin halkeamiin. Pensaisiin ja erilasiin kerrostaloihin. Pieniin lapsiin, jotka vaikenevat hetkeksi, kun kuljen ohitse. Vanhuksiin, jotka katsovat tänään kärttyisästi. Eilen olin kohdannut ystävällisyyttä. Eilen olin kohdannut myös jotain muuta. Pudistelen päätäni. Ei vielä. Ei vielä. Puita on niin paljon. Melkein kaikki niistä ovat vanhempia kuin minä. Ne ovat ymmärtäneet pysyä paikallaan. Ne ovat jähmettyneet, mutta elossa. Minä taas olin aina liikkeessä, ja levoton. Näen ison kiven ja mietin olisivatko seitsemän veljestä mahtuneet sille. Autoja kulkee koko ajan jatkuvana virtana vähän matkan päässä. En näe niitä, mutta kuulen. Kohta asfaltti muuttuu hiekaksi. Olen sydämen lyönnin lähempänä luontoa. Vaikka se tekikin kuolemaa. Ennen kuin voi syntyä uudelleen, on kuoltava. Hiekalla ei ole helpompaa kävellä. Minun on niin vaikea keskittyä. Jostain juoksee jänis, ja hätkähdän, mutta jatkan heti matkaa. Vastaan tulevat ihmiset ovat nyt usein tuulihousuisia ja keski-ikäisiä. Ulkoilma ihmisiä. En mielellään mieltäisi itseäni ulkoilma ihmiseksi. Auton äänet kuuluvat kauempaa. Mietin ystäviäni. He ovat niin kaukana. Mutta halusin niin. Mietin elämääni. Tällä hetkellä niin sekava. Päämääriä tuli ja meni. Ja tässä minä olen, kun en muuta voi. Ja olen surullinen. Askeleeni vievät minua yhä eteenpäin. Näetkö sinä minut? Mistä suunnasta katsot minua? Olenko yhä syyllinen? Olenko yhä hylkääjä? Hylkäämällä muita hylkää itsensä. Aurinko paistaa hetken pilvien lomasta. Puiden oksisto tekee säteistä yksittäisiä, mutta kauniita. Tiellä on varjojen taideteos, ja minun varjoni lipuu varjojen läpi. Minnekään kuulumatta.
Vihdoin saavun sinne minne jalkani ovat minut tuoneet. Ei mihinkään. Tuolille, joka on vinossa. Jota ympäröi nokkoset. Jonka maalipinta on rapistunut. Jolle kukaan ei istuisi. Istuudun tuolille, ja näen tien mitä olen kulkenut. Olinko minä oikeasti matkalla sen päähän? Olinko pysähtynyt juuri sitä varten, että voisin kääntyä takaisin. Vai oliko tämä taas vain yksi etappi. Yritän miettiä tien symboloivan elämää, mutta hylkään ajatuksen. Liian yksinkertaista. Et voi tarkastella elämääsi vinolta tuolilta nokkospuskien keskeltä? Vai voitko? Tiellä ei tällä hetkellä kulje kukaan. Ja niin on hyvä. Halusin olla täysin yksin. Ajatukset eivät kasva selkeiksi katseiden alla. Tien toisella puolella on paljon rumia lehdettömiä puita. Ne kurkottavat taivasta kohti. Oksia on liikaa, ja osa niistä on katkeillut pahasti. Miten Jumala pystyy antamaan itselleen anteeksi? Miten vitussa? Kun se on luonut tälläisen paikan. Kaikki tietävänä Jumala on tiennyt tismalleen mitä hänen luomastaan tulisi. Hän olisi tiennyt sodat, sairaudet ja vihan. Koko tämän paskan. Ja Jeesus oli uhrautunut vuoksemme. Olisko Jumala valmis uhrautamaan. Vittuun Jumala, jos se voi antaa itselleen anteeksi miljoonien ihmisten murhan ja kaiken tämän kärsimyksen. Jos hän oli laittanut kaiken tämän liikkeelle, tietäen mitä siitä seuraa, niin oli se epäinhimillisen julmaa. Ja Jumalahan se loi pirunkin. Ei ole elämässä paljoakaan. Joku koiranulkoiluttaja havahduttaa minut. Rummutelen käsillä reisiäni. Varmaan ajattelee, että olen maailman yksinäisin ihminen. Keskellä puistoa. Yksin penkillä. Reisiä rummutellen. Sama sinänsä mitä ajattelee. Koira on ruma ja lihava, toisin kun omistaja. Maailmassa täytyi olla tasapaino. Missä oli oma tasapainoni. Sisälläni myllersi. Kohta koira omistajineen katoaa tien pätkältä, jonka näen. Hyvä biisi alkaa. Kaivan kirjoitusvihkon esiin. Vallaton kun tuuli
"tuuli kuljettaa, pitäis aina vaa uskaltaa, himas yksi mietin mite voi unohtaa, kello käy, mun arjes ei lohtuu näy, eikä käy päinsä, vaikka hortoilen pitki mantui päissä, yritän ja asioita väistän, en vastaa jos ahdistaa, mut kahlitkaa, mut lopulta aina himaa kuljettakaa, sillä sä et tiedä mitä on miehen takana, jos et tiedä missä sen koti on, sä et tiedä ketä rakastat, jos yksinäinen yksin oot"
Pysäytän kynäni. Sanoja paperilla taas. Helpottiko se? Muuttiko se asioita? Oliko se sama kun yrittäisi hyvin tähdätyllä vesipisaralla kääntää joessa tapahtuvan virtauksen suunnan. Olinko vain kivi, joka vastusti virtaa. Joka kului, eikä päässyt eteenpäin. Vai olinko tyhjä pullo, joka pokkuroi veden pinnalla, mitään etsimättä, mitään löytämättä. Viimeisenä on hiljaisuus. Siksikö minä olen niin paljon yksin. Jotta tottuisin siihen. Jotta osaisin kuolla. Jotta se ei pelottaisi minua. Hiljaisuuttakin on niin monenlaista. En minä pelkää kuolemaa. Nousen ja venyttelen kissamaisen nautinnollisesti. Aika palata kotiin. Aika palata taas munmaailmaan. Kukaan ei voi paeta maailmaansa ikuisesti. Mutta hengähdystauko sillon tällöin, on enemmän kuin tarpeen.
Ja sun siniset silmät on intoo täynnä. Niissä on onnee. Ne ei kyseenalaista.
Tarina hylätyille. Niille, jotka ovat jääneet yksin.
On vain askeleita. Kädet taskussa. Ilmeettömyys. Kivien potkimista.
Pilvet kulkee taivaalla yhä. Ihmiset nauravat yhä. Bussit kulkevat, leffat pyörivät. Mut hylätty näkee sen kaiken. Hän ei kuulu noihin asioihin. Hylätty haluaisi juosta, muttei jaksa.
Hylätty istuu hiljaa ja tuijottaa tähtiä. Katsoo miten oma hengitys kohoaa taivaalle. Tunnustelee kylmyyttä ihollaan.
Mutta mitä on tää kaikki? Missä oma paikka, kun kaikki kääntävät selkänsä?
- Minne sä meet?
- Ulos vaan.
Laitan kuulokeet korville ja suljen ulko-oven. Käärin hihat, mutta ne tippuvat melkein heti uudelleen. Laskeudun portaat varomattomasti ja nopeasti. Rapussa olevien ovien takana on hiljaista. Tai ainakin niin hiljaista, etten kuule kuulokkeiden läpi mitään. Pääsen alimpaan kerrokseen. Askeleet kaikuvat. Hengitys ei kuulu. Näen heijastuksen itsestäni ulko-oven lasista. Olen surullinen. Sininen huppari valuu ylleni kuin murehtien painoaan. Farkut ovat siistit, mutta oikeastaan ne tuntuvat epämukavilta. Silmäni ovat epätoivoiset. En kestä katsoa niihin. Avaan ulko-oven ja raikas syksyinen ilma tulvahtaa vastaan. Siinä tuoksuvat lehdet ja asfaltti. Puut huojuvat tuulessa ja taivaalla purjehtivat suuret pilvet. Ja olen yksin. Se on helpottavaa. Rauhoittavaa. Kevyt tuuli puhaltaa hupparini lävitse. Mutta en palele. En ainakaan vielä.
Ja vaellan taas. Tuttua tietä pitkin. Minua vilkaistaan ja sitten unohdetaan. Katseeni laahaa tietä niin kuin askeleeni. En päästä niitä ajatuksia vielä päähäni. Keskity rauhaan. Keskity tyhjyyteen. Keskity askeliin. Hengitykseen. Tähän alamäkeen. Asfaltin halkeamiin. Pensaisiin ja erilasiin kerrostaloihin. Pieniin lapsiin, jotka vaikenevat hetkeksi, kun kuljen ohitse. Vanhuksiin, jotka katsovat tänään kärttyisästi. Eilen olin kohdannut ystävällisyyttä. Eilen olin kohdannut myös jotain muuta. Pudistelen päätäni. Ei vielä. Ei vielä. Puita on niin paljon. Melkein kaikki niistä ovat vanhempia kuin minä. Ne ovat ymmärtäneet pysyä paikallaan. Ne ovat jähmettyneet, mutta elossa. Minä taas olin aina liikkeessä, ja levoton. Näen ison kiven ja mietin olisivatko seitsemän veljestä mahtuneet sille. Autoja kulkee koko ajan jatkuvana virtana vähän matkan päässä. En näe niitä, mutta kuulen. Kohta asfaltti muuttuu hiekaksi. Olen sydämen lyönnin lähempänä luontoa. Vaikka se tekikin kuolemaa. Ennen kuin voi syntyä uudelleen, on kuoltava. Hiekalla ei ole helpompaa kävellä. Minun on niin vaikea keskittyä. Jostain juoksee jänis, ja hätkähdän, mutta jatkan heti matkaa. Vastaan tulevat ihmiset ovat nyt usein tuulihousuisia ja keski-ikäisiä. Ulkoilma ihmisiä. En mielellään mieltäisi itseäni ulkoilma ihmiseksi. Auton äänet kuuluvat kauempaa. Mietin ystäviäni. He ovat niin kaukana. Mutta halusin niin. Mietin elämääni. Tällä hetkellä niin sekava. Päämääriä tuli ja meni. Ja tässä minä olen, kun en muuta voi. Ja olen surullinen. Askeleeni vievät minua yhä eteenpäin. Näetkö sinä minut? Mistä suunnasta katsot minua? Olenko yhä syyllinen? Olenko yhä hylkääjä? Hylkäämällä muita hylkää itsensä. Aurinko paistaa hetken pilvien lomasta. Puiden oksisto tekee säteistä yksittäisiä, mutta kauniita. Tiellä on varjojen taideteos, ja minun varjoni lipuu varjojen läpi. Minnekään kuulumatta.
Vihdoin saavun sinne minne jalkani ovat minut tuoneet. Ei mihinkään. Tuolille, joka on vinossa. Jota ympäröi nokkoset. Jonka maalipinta on rapistunut. Jolle kukaan ei istuisi. Istuudun tuolille, ja näen tien mitä olen kulkenut. Olinko minä oikeasti matkalla sen päähän? Olinko pysähtynyt juuri sitä varten, että voisin kääntyä takaisin. Vai oliko tämä taas vain yksi etappi. Yritän miettiä tien symboloivan elämää, mutta hylkään ajatuksen. Liian yksinkertaista. Et voi tarkastella elämääsi vinolta tuolilta nokkospuskien keskeltä? Vai voitko? Tiellä ei tällä hetkellä kulje kukaan. Ja niin on hyvä. Halusin olla täysin yksin. Ajatukset eivät kasva selkeiksi katseiden alla. Tien toisella puolella on paljon rumia lehdettömiä puita. Ne kurkottavat taivasta kohti. Oksia on liikaa, ja osa niistä on katkeillut pahasti. Miten Jumala pystyy antamaan itselleen anteeksi? Miten vitussa? Kun se on luonut tälläisen paikan. Kaikki tietävänä Jumala on tiennyt tismalleen mitä hänen luomastaan tulisi. Hän olisi tiennyt sodat, sairaudet ja vihan. Koko tämän paskan. Ja Jeesus oli uhrautunut vuoksemme. Olisko Jumala valmis uhrautamaan. Vittuun Jumala, jos se voi antaa itselleen anteeksi miljoonien ihmisten murhan ja kaiken tämän kärsimyksen. Jos hän oli laittanut kaiken tämän liikkeelle, tietäen mitä siitä seuraa, niin oli se epäinhimillisen julmaa. Ja Jumalahan se loi pirunkin. Ei ole elämässä paljoakaan. Joku koiranulkoiluttaja havahduttaa minut. Rummutelen käsillä reisiäni. Varmaan ajattelee, että olen maailman yksinäisin ihminen. Keskellä puistoa. Yksin penkillä. Reisiä rummutellen. Sama sinänsä mitä ajattelee. Koira on ruma ja lihava, toisin kun omistaja. Maailmassa täytyi olla tasapaino. Missä oli oma tasapainoni. Sisälläni myllersi. Kohta koira omistajineen katoaa tien pätkältä, jonka näen. Hyvä biisi alkaa. Kaivan kirjoitusvihkon esiin. Vallaton kun tuuli
"tuuli kuljettaa, pitäis aina vaa uskaltaa, himas yksi mietin mite voi unohtaa, kello käy, mun arjes ei lohtuu näy, eikä käy päinsä, vaikka hortoilen pitki mantui päissä, yritän ja asioita väistän, en vastaa jos ahdistaa, mut kahlitkaa, mut lopulta aina himaa kuljettakaa, sillä sä et tiedä mitä on miehen takana, jos et tiedä missä sen koti on, sä et tiedä ketä rakastat, jos yksinäinen yksin oot"
Pysäytän kynäni. Sanoja paperilla taas. Helpottiko se? Muuttiko se asioita? Oliko se sama kun yrittäisi hyvin tähdätyllä vesipisaralla kääntää joessa tapahtuvan virtauksen suunnan. Olinko vain kivi, joka vastusti virtaa. Joka kului, eikä päässyt eteenpäin. Vai olinko tyhjä pullo, joka pokkuroi veden pinnalla, mitään etsimättä, mitään löytämättä. Viimeisenä on hiljaisuus. Siksikö minä olen niin paljon yksin. Jotta tottuisin siihen. Jotta osaisin kuolla. Jotta se ei pelottaisi minua. Hiljaisuuttakin on niin monenlaista. En minä pelkää kuolemaa. Nousen ja venyttelen kissamaisen nautinnollisesti. Aika palata kotiin. Aika palata taas munmaailmaan. Kukaan ei voi paeta maailmaansa ikuisesti. Mutta hengähdystauko sillon tällöin, on enemmän kuin tarpeen.
Kommentit
Lähetä kommentti