teksti, joka syntyi keskellä tietä olevista ostoskärryistä ja naisesta, joka hymyili sydämellisesti kun istuin hänen viereensä bussissa

Kuulin kerran variksenpelättimeltä, joka sanoi olevansa Jumala, että on yksinkertaista saattaa omat päämäärät loppuun, jos ei aseta päämääriä. Mutta hän puhui aina muutenkin hulluja. Sanoi olevansa enemmän kuin Jumala koska oli olemassa, mutta silti kuolemattomana.

Eräänä syksynä lapset sytyttivät variksenpelättimen tuleen ja löysin paikalta vain tuhkaa. Olin katkera siitä etten ehtinyt sanoa kaikkea mitä mieltäni painoi. Esimerkiksi sitä, että maailma olisi ollut paljon parempi paikka jos tuo ystäväni linnunpelätin olisi luopunut  konservatiivisitä kaikkivaltias haaveistaan. Mutta tiedän että hän olisi kysynyt että oliko hän koskaan oikeasti sanonut että se oli hänen päämääränsä ja tarkoitus? Sillä päämäärät on helppo saattaa loppuun jos niitä ei aseta. Hänen tavoitteensa ei ainakaan ollut palaa pellon keskellä, kun kasveista oli otettu jo kaikki mitä ne olivat pystyneet luomaan ja kun aurinko näyttäytyi yhä vähempiä aikoja taivaalla. En sano sitä kuolemaksi, koska hänen päämääränsä oli kuolla. Miksi? Mietin usein. Variksenpelätin vastasi vain uskovansa mahdottomiin asioihin. Hänhän oli kuolematon näes ja siksi halusi kuolla. Vai halusiko?

 Mitä minun sitten pitäisi pitää päämääränä? Tiedän kuolevani, mutta se asetanko kuolemisen päämääräksi ei poista sitä faktaa, että kuolen siitä huolimatta. Kuinka epäreilua. Ja sotkin vielä kenkäni useasti mennessäni tuolle samalle pellolle. Ehkä jonain päivänä jään pellon kulmaan pelättimeksi, ja muutun kuolemattomaksi. Mitä minun kuuluisi silloin tavoitella? Ehkä ei mitään. Mutta ihminen on sokrateen mukaan orja jos ei pysty asettamaan itselleen selkeitä päämääriä ja tavoittelemaan niitä. Kenen orja minä sitten olin? Ehkä linnunpelättimen, olihan se sentään sanonut olevansa jumala. Ja minä uskoin häntä tottakai! Mutta nyt kun häntä ei ole enää olemassa, on epäilys hiipinyt mieleeni. Miten joku joka ei ole olemassa voisi olla kaikkivaltias.  Tai joku joka on kuollut. Vaikka olikin kuolematon! Mutta eihän hän koskaan elänytkään. Miten silloin muka voi kuolla? Variksenpelättimen oli täytynyt olla todella surullinen. Jos hän uskoi siihen että kaikki mitä tavoittelee epäonnistuu. Hän ei asettanut enää itselleen tavoitteita, paitsi kuolemisen. Ehkä se oli huumoria. Vaikka se sotikin variksenpelättimen arvomaailmaa vastaan. Asettaa päämäräksi, joku semmonen mitä pitää mahdottomana, ja se on lisäksi mahdotonta hänen arvojensa mukaan. Lapset olivat armollisia polttaessaan tuon kieron olennon.

Tämä dilemma sai minut asettamaan päämäräkseni että lasken kaikki tähdet, jotka näyttävät kauniilta. Kun kohtasin vaikeuksia sen määrittelyssä mikä on kaunista, päädyin siihen että mikään tähti ei näytä kauniilta 35 vuoden jälkeen. Ja sitten kun lopetin tähtien laskemisen, rupesin kaipaamaan niiden kauneutta ja kaukaisuutta. Mutta olen liian ylpeä jotta voisin enää mennä kohtaamaan ne kaunokaiset. Olinhan sanonut niille päin naamaa, että olin enemmän kuin kyllästynyt niihin. Laskeminen menetti merkityksensä, niin kuin kaikki muukin elämässä. Variksenpelätin oli ollut oikeassa minun tapauksessani. Asettamani tavoite ei toteutunut. Mutta se olikin mahdoton. Eihän kaikkia tähtiä voi mitenkään laskea. Sehän on mahdotonta! Masennuin epäonnistumisesta enkä löytänyt enää syytä elää. Makasin vain ja murehdin sitä että posti ei tullut kotiovelleni vaan postilaatikkoon, joka oli kauempana kuin tähdet. En asettanut tavoitteeksi hakea postia. Ennen kuolemaani aloin uskoa Jumalaan. Sillähän eihän minuakaan kohta olisi olemassa. Jos en voisi uskoa jumalaan, en voisi enää myöskään uskoa itseeni. Ja itseeni uskominen on ollut minulle todella tärkeää.