Oma luontomme ajaa meidät joskus kiivauteen ja ahdistukseen. Tällaisina hetkinä kävelemme sateessa kädet taskussa pää painuksissa Ja eksymme maailmaan nauttien lepattavalla mielellämme traagisesta yksinäisyydestä, joka meitä johtaa väistämättä eteenpäin Se saa meidät kävelemään aina vain eteenpäin, etsimään lohtua kaukaisuudesta, huolimatta siitä, että vaatteet kastuvat litimäriksi ja nyrkit ovat puristuneet yhteen. Ja pimeyden keskellä, enemmän yksin kuin koskaan sitä pysähtyy, seisahtuu. Sydän muistuttaa meitä siitä mitä meillä on Perhe kesäisine peleineen, sukulaiset hymyineen, kun joulupukki astelee sisään, meillä on todellista huolehtimista ja välittämistä Ihmisiä joiden eteen on valmis kulkemaan maailman ääriin Me emme tarvitse lopputekstejä, kansanne koetut hetket ovat olemassaoloni perusta, en olisi minä ilman teitä, joita rakastan Siksipä sateessa ihminen voi vapista koko sydämeltään, ja samaan aikaan sekä itkeä että hymyillä onnellisena, täristä lämpimän itk

Kuiskauksesi kuutamossa, hengitys se elämästä muistuttaa, sadepisarat, kuin kyyneleet hautausmaan lehdille putoaa, sylissäni silmät raollaan, tahdon kaulaasi koskettaa, sanat silloin tällöin suustamme nousee ja katoaa,   on tähtiä taivaalla, vaikkemme sinne katsoisikaan, on kuolema aina täällä, vaikkemme sitä muistaisikaan, kun painautuu rakastansa vasten on helppo kaikki unohtaa,         pyydän tartu käteeni, jää katsomaan aamun sarastusta, aloitetaan sateenkaaren alusta, älä juokse onnessasi paikkoihin, joista ei ole paluuta,   parvekkeesi kaiteelta erotin keltaisissa ikkunoissa tuhat ja yksi tarinaa, olemmeko me osa Narniaa, vai sivu, olemmeko hetki, vai hetken, olemmeko tässä vai vielä sängyssäsi, tahdon olla niin syvällä silmissäsi, jossain kaikuna sydämessäsi, vai lensivätkö tunteemme aamulla ulos ikkunan avatessani, eikä yhdessä olla enää edes pilvissä    ja minne siipien kahinassa, tuulen tavoin matkaavat, lentävät niin kuin me silloin kerran lapsina, nauravat kyyneleet si

Kaks rämäpäätä, juoksee puolalasti pitkin jäätä, toine tahto aina mennä toine jäädä, tiedoks niille jotka ei tiiä,  hää pysyy aina täällä Ei moni arvaakaaa, mont kertaa heitetty läpäl arpaa vaa, ei oo harmaata tai tarvii olla varpaillaa, veljekset nää menos viel kauas maailmaa, seilataa, eikä heilatkaa nouse ykkösiks, paljo tasoi siks, ku ollaa alfa duo, kajahtaa yös meiä huuto, luulkoot, talkoot, meiä vene vettä halkoo, lippu salkoo, ei pelkoo, nopee alkoo, ja moni tähti meiä vallottamista vartoo Ilvekset, liia kiireiset Vielä viimeiset Ei niit tuu koskaa Illat hiljaset tai Juhlan humus Nii onnelline et oon saanu sun kaa kasvaa Sit on tää sisko, diskodisko, heiluttaa kasvokkai, nauretaa ja sä mun vaatteita kiskot, huippu tyttö, sä elämää värität, hymys enkelin, susta loppuun asti välitän, kaipaan iloasi iltaisin, sanojasi aamuisin, lämmität päivää ja tuot nii paljo toivoo, sun kaa aamusi autolla hoitoo, aurinkonii ainoo, vielä tullaa puhuu nii paljo, ei varjoi ei, ei harme

Puhtaasti vittuuntuneena maailmaan, nuori mies valkoinen paita mustiin housuihin siististi laitettuna, astuu ulos suuresta talosta, joka on täynnä kultareunuksisia kahvikuppeja, lusikoita jotka kilistelivät turhamaisuuttaan ja ihmisiä, jotka tähtäsivät keskusteluillaan vain siihen, ettei olisi hiljaista. Koko talo taidokkaasti aseteltuine tiilineen, ja symmetrisine kulmineen oli yksi paatuneen kaivon pohja, täynnä ajatuksia, jotka törmäilivät seinästä takaisin seinään, päästämättä törmäyshetkellä pienintäkään ääntä. Tuo nuori mies nimeltään Judi, kävelee rivakasti pitkin rantaan johtavia kivilaattoja, mustana kiiltävien kenkiensä saadessa jokaisesta askeleesta pieniä naarmuja. On kylmä, ja hänen hengityksensä höyryää. Ulkona on muutenkin hiljaista, ja tuuli puhaltaa pitkin nurmikenttää, heilauttaa pensaita, ja puiden oksia, jossa keltaiset lehdet vielä roikkuvat, kunnes puhaltaa hyytävänä Judin vaatteiden läpi ja saa hänet värähtämään. Judi saapuu rantaan, ottaa kengät jalastaan ja h

Sielumme ikuinen lailla enkelin siipien lepattaa kuin kynttilä huoneessa, jossa vetää roihahtaa kun rakastamme kunnes polttaa höyhenpeitteemme mustaksi ja hiiltyneeksi ilmassa leijuu palaneen löyhkä nokinen poika, isänsä vyötäröön asti ulottuva katsoo silmät vetistäen taivaaseen hän kurottautuu vapisten polvilleen varis kirkuu läpi maan "saatanan syntinen" ja lyhty romahtaa takaisin mustuneeseen maahan lepää yksinäisyydessään rosoisessa kivikossa mutta vielä nostaa katseensa maasta todistaa auringon säteiden saapumista kuinka ne puhkovat tikarien tavoin ilmakerrokset silmiin syttyvät tähdet pilvet vyöryvät taivaalle kuin ulapalla ainaisesti valtoimenaan liikkuvat aallot kuolema nojaa sirppiinsä tuijottaa sammunutta lyhtyä jonka lämmön voi vielä tuntea kädellä voiman aistia ilmassa hymyili viimeksi vinosti Hitlerin kuollessa nyt vastahakoinen haistaa hiiltyneet valkeat siivet jotka eilen kirkkaina vanhuksia häikäisi illalla juopuu nauraa niin

Naputan pulpettia tuijottaen tyhjään. Kello liikkuu hitaasti, opettaja puhuu taustalla. Kaverini istuvat hiljaa räpläten puhelimiaan. Näen mielessäni sinut. Hymyilet kauniiseen tapaasi. Vaaleat hiuksesi valuvat hartioillesi vapaina. Seuraavassa väläyksessä huulemme kohtaavat. Lämpösi on hetken osa minua. Ja olo on niin täydellisen kokonainen. Vilkaisen kännykkääni ja hymyilen, kun näen että olet laittanut viestiä. Pitkä ääniviesti odottaa taas kuuntelemistaan ja päätän, että kuuntelen sen heti viimeisen oppitunnin päätyttyä. Tuuli sekoittaa hiukseni kun poistun koulurakennuksesta. Taivas on pilvinen. Vastaan tulee eräs kaverini. Hän hymyilee viekkaasti. - Onni haluatko ostaa huumeita? Virnistän hänelle ja vastaan. - En tarvii huumeita, sä oot mulle sitä. Elän sua. - Awww, no nyt on herttasta broidi! Kaverini vastaa hymyillen raukeasti ja halaa minua. Hän menee ja kaivan puhelimen taskustani. Avaan viestisi ja laitan puhelimen korvalleni kuunnellakseni, samalla kun kävelen.

En mä itteeni sulle tyrkytä missää määrin, sua vaan rakastan, ei se voi olla väärin, häärii tääl moni niiku hullu, ja siitä huolimat ei oo vastakaikuu tullu, kaikkee luullu tai kuullu, juuta ja jaata, eikö voitas tässä vaa hetki lähekkäi maata, taata ei onnee, saada ei koskee, mut katseet, niide asteet, ja vaa kevyet askeleet, tekee, et viel keväiset sateet, sua muistelemaa saa Rakastan maata alla sun En iloo saa muualta, vaik täytyis elää Tähdet lentävät kun Eivät ole löytäneet paikkaansa, Mitä käteen jää Sen enempää, yritetää tähdätä yhtesee hyvää, vaik se ei oo sitä jos en sun vierestäsi herää, kuunnella sitä enää, eri suuntii mennää, enkä nää,  vain kylmä jää, se koskee syvään, sydän laskee yhtenään,  monta lyöntiä jäljellä, et taas yhessä hymyillään, mut vaa käännetään selkää, maailman epäreiluutta mä pelkään, mut tätä tulee kestää pitkään, enkä siitä pidä yhtään Rakastan maata alla sun En iloo saa muualta, vaik täytyis elää Tähdet lentävät kun Eivät ole löytäneet pai

 Juoksua poikki punaisen pellon Linnut lentävät kovaa ääntä pitäen etelään Missä on Suomi, joka tuoksuu loppuun palaneille puille, koivuvihdoille, tervalle ja kuusen piikikkäille neulasille Missä voin hengittää syvään Ihastella Otavaa, ja tuntea itseni niin kuin tunnen tämän maan, kauneimmat varjot, valon leikkimisen lasin läpi, vaahteran lehtien tahtiin ja taas tuulihousut kahahtelee ulkoilujalkineet pureutuvat routaiseen maahan ei liikaa löydy itseironiaa kansasta suomalaisten mutta miten voisikaan kun luontomme on ylpeä, suunnaton ja voimakas, mutta herkkä Lapissa lähteemme kirkkaita, järvemme avaria soutuveneemme solakoita, Mökkimme tunnelmallisia savu kiemurtelee taasen taivaalle punakat kasvot hymyilevät jossain tunturin päältä taas sarvipäät kumartuvat kuutamossa juovat vettä viileässä hengitys höyryten On täällä kettu jäniksen perässä ja kissa hiiren onki kohti ulappaa, vesi väreilee kohon ympärillä joku verkkojaan nostaa hopeiset suomut hohtaa il