Romantikko

Sielumme ikuinen
lailla enkelin siipien
lepattaa
kuin kynttilä huoneessa, jossa vetää
roihahtaa
kun rakastamme
kunnes
polttaa höyhenpeitteemme mustaksi ja hiiltyneeksi
ilmassa leijuu palaneen löyhkä



nokinen poika, isänsä vyötäröön asti ulottuva
katsoo silmät vetistäen taivaaseen
hän kurottautuu vapisten polvilleen
varis kirkuu läpi maan "saatanan syntinen"
ja lyhty romahtaa takaisin mustuneeseen maahan
lepää yksinäisyydessään rosoisessa kivikossa
mutta vielä nostaa katseensa maasta
todistaa auringon säteiden saapumista
kuinka ne puhkovat tikarien tavoin ilmakerrokset
silmiin syttyvät tähdet

pilvet vyöryvät taivaalle
kuin ulapalla ainaisesti valtoimenaan liikkuvat aallot
kuolema nojaa sirppiinsä
tuijottaa sammunutta lyhtyä
jonka lämmön voi vielä tuntea kädellä
voiman aistia ilmassa
hymyili viimeksi vinosti Hitlerin kuollessa
nyt vastahakoinen
haistaa hiiltyneet valkeat siivet
jotka eilen kirkkaina vanhuksia häikäisi
illalla juopuu
nauraa niin että repeää
avaruuteen

häntä muistelen vain minä
joka pudotan tähtisädetikun pimeässä,
seisovaan lätäkköön
mutta tuo kipinöivä ja rätisevä tikku putoaa vieläkin
ei ole syntynyt kadotakseen
niin kuin hymy äidin huulilla
katsoessaan lastaan
joka juoksee kädet levällään syliin

mutta riemu, joka on hetkessä
villisti nauraen tanssiessa, yhdessä laulaessa
pidättäessä kädestä kiinni
huojuen lämpöä kohden
sulaa nopeasti
kuin ensilumi