K as käveli kerran jylhän pilvisenä päivänä tonttu, itseään tutkistellen kompuraisessa maastossa olallaan keppi, jonka päässä oli nyytti. Mieli hänellä oli raskas kuin myllynkivi, vaan topakasti hän asteli yhtään ylämäissä hidastelematta. Tuo tonttu, Jarmo nimeltään, oli kaukana kotonsa lämmöstä, kaukana rakkaasta verstastaan, jossa hänellä oli ollut tapana veistellä vaikka minkälaisia jousisoittimia menninkäiskansan pippaloihin. Hän oli tuottanut ja teettänyt selloja, kitaroita ja viuluja moniin käsiin ja tarpeisiin. Jarmoa myös kovasti arvostettiin taitojensa takia. Varsinkin kauempana asustavat, jotka taittoivat konnut ja mannut mielellään kunnon jousisoittimen saadakseen.   Mandoliinien tekemistä Jarmo-tonttu oli rakastanut eniten kaikista. Oli nimittäin niin, että hänen kodistaan vain muutaman Tapion askeleen päässä asusteli mukava peikko, joka oli kuuluisa mandoliinin soittaja ja varsinainen persoona. Häntä usein lähes aneltiin soittamaan niin lehtisateen juhlassa, kun tähdenle

hoi toteutumattomat haaveeni, äiti katso kuinka kelluu paperiveneeni oi julma maailma, näetkö kuinka putoavat kyyneleeni saanko sovittaa sinulle viimein virheeni rakkaani vihasta rahasta ei enää välitä sydämeni palaan luoksesi vahvempana kuin koskaan vasta kauas eksyttyäni ymmärsin mistä olen saava voimaa suloinen lähteeni pulppuava lähteeni oma lähteeni ihana lähteeni virtalähteeni suihkulähteeni oi kirkas lähteeni nähtes tunnen eläväni kyntänyt, sahannut, kuumana vavissut pilkko pimeässä äänettömästi huutanut kironnut kaatunut, pelännyt, riivattuna riehunut vain sinua kaivannut, nyt olen luoksesi palannut luoksesi palannut! suloinen lähteeni lähteeni pulppuava lähteeni virtalähteeni suihkulähteeni virtalähteeni oi oma lähteeni ihana lähteeni omani kirkas lähteeni vain sun nähtes tunnen eläväni kosketan kasvojasi, ne lempeät lämpimät on niin, ekstaasini, tulppaanini, punaviinini hymysi hohkaa kuumana, sormeni tuntevat hellän punasi, palasin niin ku

Minä autan sinua, minä autan sinua niin kuin kätilö joka tuo vauvan maailmaan kunhan vain seuraat minua unen pellavaan Kuuletko sinä minua, kuuletko sinä minua seuraa askeleitani hoivaan, hellään, siniseen huomaan, älä pelkää Näetkö sinä kaiken tämän, kaiken tämän Rauhallisen utuisen hämärän, laakson niin vihertävän, tähdistöissä juoksevan härän - tunnetko juovuttavan onnen heräävän? Minä autan sinua, laskeudu kanssani Pimeään, sieltä vie kuutamosilta lehtoon vehreään, maailmaan, joka meitä molempia kovasti miellyttää Kuuletko sinä kuinka me lapsina siellä nauretaan niin hurjana juostaan, askeleistamme into ja elämän kiihko huutaa Näetkö sinä nyt jo miten me takaisin sinne löydetään, ei tarvitse jäähyväisiä jättää, vain juosta äidin syliin hellään Korvaasi kuiskataan, ole kanssani siellä, ole kanssani täällä, älä vielä utuiseen häviä Tunnet kyyneleet lämpimät, ja minä ainoana sinun näen loittonevana kävelevän Viimeiset askeleesi sytyttävät tähtiä pimeään

Ylikypsä nauris, puussa kiipeilevä kauris on kaunis, hissa ope sano ettei jutut tapahu vakumis, rastapää, nasta tää, kuka tekee saulit, Tiilet tuimana päällekkäin, mäkihyppääjän lentopelko, selkounissaan liito hento, rättiväsyny piilottaja, silmän kalvojen kiillottaja, kerholta toiselle liihottaja, ja ne häntä hyppäämään kiihottavat kun hopeinen paranormaali, palaa formaalii, sytytyspala kurkussa, liekit kuiskii korvaani kumarran, kumara ku kumisaapas, urhee naaras, suojele, taistele, joku osatekijä aina vaaras jopa taajamas, peli selvä, nenä naamas riivas, hämähäkit uiskentelee viinas chatpalveluissa normi tiivis, eikai äidit käy lasten korviin kiinni, kahvikuppi nurinkurin, rumin kuvin, huvi kurin, isänmaata sanoin sammaltuvin Kyseessä oli poikkeustila, ei enää ihmisistä ois kiva, jos tiedottaisi, huutaisi, ruutia muuntaisi ruoaksi, suunnaksi, tutinaa tuosta tuttavaksi hetki yhtä hiljainen kun suomen poliisin pamppu, ei kuulu ääntäkää kun sammuu lamppu, siirtyy hamppu, käd

Eilen vaelsin taas metsässä pitkin poikin polkuja, jotka olisivat voineet olla toisesta maailmasta. Minä, suvena syntynyt. Minä, joka jo alle vuoden ikäisenä kiikutettiin sukumme tiluksille metsän huomaan, missä puut kuiskivat ja supisivat vasta äskettäin syntyneelle, lokit kirkuivat, sudenkorennot ja perhoset lentelivät, hyttyset maistoivat nuorta kirkkaan punaista verta, ja muurahaiset tutkivat ympäristöä josta oli tuleva sieluni koti ja rauhan tyyssija. Tuolloin minä jo leimaannuin luontoon, metsään kuin kolmanteen vanhempaani, joka oli tuova minulle lohtua ja voimaa aina kun sitä tarvitsisin. Tuona kesänä, kun ensimmäisen kerran puut ottivat minut hoivattavakseen, ja minä otin koko luonnon kasvattajakseni, pikkulinnut lauloivat äänekkäästi ja olisi voinut luulla että ne riemuitsivat. Mutta elämä on vanhaa ja täynnä murhetta epäoikeudenmukaisuudesta. Siinä missä linnut laulavat ilosta, ne yrittivät häivyttää surun, ja siinä missä ne laulavat surusta, yrittävät ne muistuttaa elämän

Hyvä yötä tiikeri, toivottavasti nautit kesästä

Vitun korkeakulttuuri, keskustelupalstoilla tuntematon käy kiinni kurkkuusi, unohda ruumiisi, tilallle saadaan uusi. nimi on vaan naamari, kun hommaan uuden, parantuvat haavani, oletko sä sankari vai terroristi, puolestamme, puolestani, hakaristi, välkkyvät kuvat silmilläsi, vähän anarkiaa, ja olen nihilisti, ja sit kerrotaan satuja, samalla kun halkeemat kulkee pitkin katuja, olemmeko romahtamassa, vai onko tämä uudelleen syntymä, huuda helvetin kovaa, sillä sen selvität Ei vastuuta, kukaan sitä ei vastusta Niin vastustamaton, kuka haluis ehdoin tahdoin olla paska housussa Ei kostuta, ei kastuta, jatketaan kuivin jaloin Kuhan päästään kotiin ehjin nahoin, on kaikki hallussa maann nii överii Lyttäystä lättänäksi, kuriositeetti hetkessä pätäkäksi, taas karkotetaan miljoonilta unelmat iäksi,  paljasta oikea sinäsi, olen uhkaava, ainainen vasen kätesi, mutta missä miinus,  se ei oo vihaa jos se ei oo kii mus, se luokan priimus, taas juodaan kii sut, olla omillasi, tätäkö se t

Oletko koskaan katsonut tähtiä ja ihmetellyt? Nimittäin eräänä hyvin syvällä oman kierrokseni poimuissa olevana iltana, olin pökerryksissäni. Minusta tuntui, että en ymmärtänyt näkemääni. Olin katsonut erästä sarjaa, josta oli muotoutunut minulle varsin antoisa rutiini. Kiinnekohta päiviksi, jotka saatoin viettää yksinäni suuressa talossamme. Mutta nyt kun sarja oli päättynyt, minusta tuntui etten ymmärtänyt miksi. Tunteissani oli ammottava kuilu, siinä missä olisi pitänyt olla sopusointuisan ja viehättävän lopun täyttämä mielihyvä. Tuo ymmärtämättömyyden kuilu ahdisti minua, ja siksi teinkin nopeasti johtopäätöksen, jolla pääsisin siitä eroon. Sarjan loppu oli huono. Se oli typerä. Suljin playstationin, jolta olin sarjaa katsonut. Kuulin autojen äänet ulkoa ja tunsin raikkaan pienen tuulahduksen joka kulki suuressa talossamme. Ovi oli vieläkin auki. Se oli raollaan. Oli ollut koko päivän. Tietämättä miksi lähdin kävelemään kohti ulko-ovea.  Astuin ulos raikkaaseen ilmaan kengittä.

Vehreän lahden pohjukassa, kesäisessä koivikossa, Jossa päivisin linnut tauotta konsertoivat Tuos metsän kohdussa, pehmeillä sammalpeitteillä, kaislikosta kuuluvan tuulen kutitettavina syntyvät emonsa lämpöön, untuvina, piipittävinä pienehkö sorsapesue Tuon suven näyttämön oma aurinkomme aamusta aamuun valaisee koko vihreän lämpimän, valoisan ajan Ja sielt nuo vapaat vesilinnut ensimmäistä kertaa kömpivät veteen Emolintunsa perässä, ja päällä, itsensä kastelevat Samas vees nuo kiiltävä kylkiset, sulavalinjaiset suuret, makeiden vetten vartijat Lämpiminä aikoina pinnan alla päivänsä viettävät, silmät alituiseen avonaisina Laiskasti matalikossa polskivat Lokit kirkuvat tuol lahdel, parkuvat kuin kehon sisäinen kiljaisu kun sitä loukataan Vaan ei rauha rikkoonnu, siel on hyvä sorsan pesueensa kasvattaa Siel voi turvassa joutsen levähtää, siel sudenkorennot valossa lentää Siipensä kimmeltävät, kuin järvi, joka kurottaa laineillaan kohti neitseellistä maata Maal, nu

- Mitä pidät hevosistani? - Lähtökohtaisesti en pidä eläinten orjuuttamisesta, mutta.. Ovathan nuo uljaita otuksia. - Miten niin orjuuttamista? Minähän tarjoan näille ruohon narskuttajille kaiken mistä hevonen voi vain uneksia. - Pidät niitä ruokapalkalla suurimman osan ajasta rajoitetuissa olosuhteissa. Kutsu sitä miksi haluat. - Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä? Tarjoanhan minä niille jo katon, jonka alla viettää Suomen kylmät yöt, turvallisen kodin , jossa olla tässä arvaamattomassa ja pahassa maailmassa! Herra Lemmetyinen katsoi huvittuneesti ystäväänsä. Yhä huvittunut pilke silmissään hän sanoi. - Kodin? - Niin juuri, niin juuri, minkä muunkaan vanha veikko. Kodin minä niille tarjoan. Herra Lemmetyinen kääntyi taas hevoshakoihin päin. - Vai että kodin. Herra Lemmetyinen otti pitkät henkoset piipusta, jota oli tähän asti pitänyt sylissään, ja puhalsi sitten savua ulos. - Mielestäni sinä rajoitat näitä luomakunnan kappaleita, ystäväni. Ei millään pahalla. Mi

Kaikki alkoi siitä kun luin Miki Liukkosen "O" romaanin, joka pureutuu erinomaisella tavalla nykyaikaan ja nykyihmiseen, esitellen ja eritellen erilaisia havaittavissa olevia tämän päivän ilmiöitä. Rupesin monien muiden asioiden ohella pohtimaan sosiaalista mediaa ja siihen liittyviä ongelmia sekä näkökulmia. Mitä pidämme itsestään selvyytenä? Miten sosiaalinen media vaikuttaa ajatteluumme? Entä identiteettiin? Tai mielialaan? Saadakseni paremman perspektiivin tähän kokonaisuuteen poistuin ensimmäistä kertaa lähes neljään vuoteen instagram i sta . Käyttäjätilini on ollut nyt poistettuna noin viiden kuukauden ajan. Ajattelin kirjoittaa pohdiskelevan tekstin aiheesta ja tekemistäni havainnoista, perustuen omiin kokemuksiini, ajatuksiini ja ymmärrykseeni. On siis huomioitava se, että tekstin perusta on hyvin "kokemusasiantuntijamainen" eikä näin ollen perustu mihinkään olemassa olevaan tutkimukseen, tai asiantuntija-analyysiin. Uskon kuitenkin että tiettyjä havaittavi

Reidet ovat vähän kipeät. Astelen luokkahuoneeseen rennon ryhdikkäästi opiskelijoiden pienen virran mukana. Ovi toimii pullonkaulana, jossa täytyy hidastaa ennen kuin pääsee sisään avoimempaan tilaan. Opettaja seisoo, muut istuvat tai etsivät vielä paikkaansa. Tarkastelen luokan ihmisiä, mutta en tavoittele kenenkään katsetta. Minne ihmiset ovat jakautuneet? Kävelen luokan takaosaan, ja huomaan Merin. Sydän pomppaa. Tiukka jännite alkaa vaikuttamaan välittömästi välillämme. Katson juuri sopivasti ohi hänestä, niin etten joudu kohtaamaan hänen katsettaan. Minulla ei ole rohkeutta kohdata sitä. Silti näen miten välillämme kulkeva jännite saa hänet heti katsomaan minuun, kun astelen lähemmäs. Kun en katso Meriä silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti pois. Jännitteemme elää silti, ja vaikuttaa. Olen varma siitä että hänkin tuntee sen. Istuudun Merin taakse. Meri istuu jonkun toisen pojan vierellä. Sanon toisen koska tunnen myrkyllistä kipeyttä siitä, että he istuvat vierekkäin. Tunn