Päivä, jona kuolin

Kuvittelin aina, että päivä jona kuolisin, olisi sateinen. Synkkä ja kasteleva. Kadut olisivat märkiä ja tummia, vesilätäköitä olisi siellä täällä ja puiden lehdet roikkuisivat väsyneinä maata kohti vesipisaroiden painosta. Kuvittelin, että sade olisi rankkaa ja yksinäistä. Sitä miten se ropisisi voimalla vasten kerrostalojen peltikattoja, valuisi sitten sieltä ränniin, ja tulisi jossain kaukana alhaalla kovalla paineella ulos metallisesta rännistä. Ajattelin, että se päivä olisi harmaa, kaikin puolin iloton, ja elämän yksinäisyyteen kyllästynyt.
                          Mutta olin väärässä

Silloin kun kuolin aurinko paistoi silmiini. Melkein sokaisevasti, puiden oksien ja lehtien lävitse. Se maalasi kalpeat kasvoni eloisiksi. Antoi minulle vielä viimeisen hymyn. Kun kuolin syksyinen tuuli puhalsi. Se ei puhaltanut puuskissa ja äkäisesti, niin kuin tuulet syksyllä yleensä puhaltavat. Kuolemani tuuli oli leppoisa. Rauhallinen. Se kieputteli monivärisiä lehtiä ilmassa, Nautin siitä, että hengitin viimeisenä juuri sellaista ilmaa.

Kuollessani en ajatellut enää maailmaa, enkä sen ihmisiä. Ajattelin vain koko ajan lisääntyvää valoa ja ikuista rauhaa, joka olisi kohta minun.