Vilpitön sydän
Olipa kerran tyttö, joka uskoi katseen voimaan. Hän uskoi, että silmät olivat sielun peili. Hän uskoi, että mitä kauniimmat silmät ihmisellä olisi, sitä vilpittimömämpi ja rehellisempi hän olisi.
Ja tyttö oli valmis luottamaan. Valmis heittäytymään sellaisen syliin, jonka silmät kertoisivat hänelle rehellisyydestä. Aitoudesta. Vilpittömyydestä.
Ja kävikin niin, että eräänä päivänä tuo hyvä sydäminen tyttö näki bussia odotellessaan pojan, jonka silmät olivat pehmeä kuin äidin kosketus, syvät kuin meri, puoleensa vetävät kuin aurinko. Ja vilpittömät. Vilpittömät niin kuin tuon tytön sydän. Ja suoraa päätä tuo tyttö rakastui tuohon poikaan.
Tyttö meni juttelemaan hänelle. Ja pojan silmät olivat lähempää vielä kauniimmat. Ne olivat ruskeat. Niin syvän ruskeat. Ruskeat, kuin lakattu puu. He juttelivat ja huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä. Tyttö vilpittömin sydämin oli pakahtua onnesta. Pojan sanat olivat kuin hunajaa. Ne olivat kuin helliä sipaisua, sillä kovin kaunopuheinen oli tuo poika, jonka silmät olivat ruskeat. Mutta vaikka poika puhui paljon, ja kertoi kauniita asioita, hän ei koskaan hymyillyt. Ei vähääkään. Mutta niin rakastunut oli tyttö, ettei hän tälläistä seikkaa huomannut, ja jos huomasi, hän ei välittänyt.
Poika ja tyttö kävelivät käsi kädessä. Suutelivat. Puhuivat pitkälle yöhön. Kävivät kahviloissa. Juoksivat rannalla, ja poika kaatoi tytön hiekalle ja suuteli tätä pitkään. Ja silloinkin kun hän hymyili, hän hymyili heikosti. Kalpeasti ja ohuesti kuin kuun sirppi. Tuimasti, niin kuin poika, jolla on salaisuuksia.
Ja eräänä päivänä poika ei enää vastannut tytön viesteihin. Ei lähtenyt hänen kanssaan milloin vain hän pyysi. Poika katosi, ja jätti tytön yksin.
Tyttö itki iltoja. Tyttö itki aamuja. Hänen elämänsä ei enää rullanut eteenpäin entiseen tapaansa,
Hän ei voinut ymmärtää. Hän ei keksinyt muutakaan joten hän päätti kirjoittaa.
Ja niin hän kirjoitti pojasta. Kirjoitti kaipauksestaan. Kirjoitti vilpittömästä rakkaudestaan. Hänen sanansa solisivat paperille kuin puro. Ei, niin kuin koski. Ne tulvivat ulos vaativina. Ne huusivat hänelle, ja muille siitä miten hän oli yksin. Saatuaan kirjoituksensa melkein päätökseen tyttö mietti mitkä olisivat viimeiset lauseet. Viimeisten lauseiden piti kertoa kaikki. Niiden piti viimeistellä teksti. Saattaa se loppuun. Kuten vanhempi saattaa lapsensa, päiväkodin portille. Ja niin tyttö kirjoitti.
Paljoakaan minä en oppinut, mutta nyt sen tiedän, että poika ilman hymyä on kuin ovi ilman kahvaa. Koskaan se ei avaa sinulle sydäntään. Koskaan se ei päästä sinua oikeasti lähelle.
Ja tyttö oli valmis luottamaan. Valmis heittäytymään sellaisen syliin, jonka silmät kertoisivat hänelle rehellisyydestä. Aitoudesta. Vilpittömyydestä.
Ja kävikin niin, että eräänä päivänä tuo hyvä sydäminen tyttö näki bussia odotellessaan pojan, jonka silmät olivat pehmeä kuin äidin kosketus, syvät kuin meri, puoleensa vetävät kuin aurinko. Ja vilpittömät. Vilpittömät niin kuin tuon tytön sydän. Ja suoraa päätä tuo tyttö rakastui tuohon poikaan.
Tyttö meni juttelemaan hänelle. Ja pojan silmät olivat lähempää vielä kauniimmat. Ne olivat ruskeat. Niin syvän ruskeat. Ruskeat, kuin lakattu puu. He juttelivat ja huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä. Tyttö vilpittömin sydämin oli pakahtua onnesta. Pojan sanat olivat kuin hunajaa. Ne olivat kuin helliä sipaisua, sillä kovin kaunopuheinen oli tuo poika, jonka silmät olivat ruskeat. Mutta vaikka poika puhui paljon, ja kertoi kauniita asioita, hän ei koskaan hymyillyt. Ei vähääkään. Mutta niin rakastunut oli tyttö, ettei hän tälläistä seikkaa huomannut, ja jos huomasi, hän ei välittänyt.
Poika ja tyttö kävelivät käsi kädessä. Suutelivat. Puhuivat pitkälle yöhön. Kävivät kahviloissa. Juoksivat rannalla, ja poika kaatoi tytön hiekalle ja suuteli tätä pitkään. Ja silloinkin kun hän hymyili, hän hymyili heikosti. Kalpeasti ja ohuesti kuin kuun sirppi. Tuimasti, niin kuin poika, jolla on salaisuuksia.
Ja eräänä päivänä poika ei enää vastannut tytön viesteihin. Ei lähtenyt hänen kanssaan milloin vain hän pyysi. Poika katosi, ja jätti tytön yksin.
Tyttö itki iltoja. Tyttö itki aamuja. Hänen elämänsä ei enää rullanut eteenpäin entiseen tapaansa,
Hän ei voinut ymmärtää. Hän ei keksinyt muutakaan joten hän päätti kirjoittaa.
Ja niin hän kirjoitti pojasta. Kirjoitti kaipauksestaan. Kirjoitti vilpittömästä rakkaudestaan. Hänen sanansa solisivat paperille kuin puro. Ei, niin kuin koski. Ne tulvivat ulos vaativina. Ne huusivat hänelle, ja muille siitä miten hän oli yksin. Saatuaan kirjoituksensa melkein päätökseen tyttö mietti mitkä olisivat viimeiset lauseet. Viimeisten lauseiden piti kertoa kaikki. Niiden piti viimeistellä teksti. Saattaa se loppuun. Kuten vanhempi saattaa lapsensa, päiväkodin portille. Ja niin tyttö kirjoitti.
Paljoakaan minä en oppinut, mutta nyt sen tiedän, että poika ilman hymyä on kuin ovi ilman kahvaa. Koskaan se ei avaa sinulle sydäntään. Koskaan se ei päästä sinua oikeasti lähelle.
Kommentit
Lähetä kommentti