sä ja mä

Mä

Ohitse kulkevat pellot, metsät ja talot. On helle, niin kuuma, että aurinko polttelee iholla.

Ja en tiedä mistä se syntyi. Se vain tuli, ja jäi. Eikä enää lähtenyt mielestäni. Mitä sinä teet? Hymyiletkö auringolle? Soiko musiikki jonkun minibassosta? Onko varpaasi uponneet kultaiseen rantahiekkaan, vai tallaavatko ne kuumaa katua, matkalla jonnekin. Ajatteletko koskaan minua?

Ohi vilistävät kaupungit ja kunnat, kylät joissa on taajamakyltit. Sydämeni lyö. Autossa on viileä. Minne olen matkalla? Miksi en ole matkalla luoksesi? Muistan hymysi. Se lämmittää minua. Kohta olen maailman toisella puolen, kulkuri, mutta vain poluilla, jotka päättyvät joskus.

Sä

Aurinko laskee. Nojaat kaiteeseen katsellen sitä. Tuuli puhaltaa ja aallot hakkaavat allasi kalliota. Takana kaverisi nauravat, pitävät hauskaa. Heidän äänensä kohoili aina välillä meren yläpuolelle. Mutta vain hetkeksi. Pisarat laskeutuvat kasvoillesi hitaasti kuin unessa. Huulesi ovat hymyttömät. Mikä on se tunne kun tuntee olevansa yksin keskellä parhaita ystäviään. Mikä on se tunne joka peittää alleen muut? Ikävästä sekaisin. Muistat viimeksi kun näimme. Emme hyvästelleet. Katseemme olivat tehneet sen. Äänettömästi, kaipausta tuntien. Mutta sanoja ei ollut. Ja niin en nähnyt enää sinua, ja siksi näin vain sinut. Yrität puhua järkeä itsellesi. Ei se tietenkään onnistu. Hymyilet, kun muistat mitä hän sanoi järjestä. ”se toimii ihmisten kanssa jotka arvostavat sitä, mutta kaikille muille, se on hyödytön hidaste. Sitä paitsi olen mielummin järjetön. Sydän ohjaa meitä, mua ja sua”

Kun menet nukkumaan muistat hänen hymynsä. Veijarimaisen kiusoittelevan virnistyksen. Tuijotat seinää. Tyyny ei ole tarpeeksi lohdullinen sinulle. Katsot kännykkää. Eihän hänelle voi laittaa viestiä. Jos häntä ei kiinnosta. Jos kuvittelit vain teillä olleen jotain. Lasket kännykän yöpöydälle ja menet nukkumaan, nähden unta hänestä.

Mä

Ja minä olen matkalla taas. Tietämättä että sinä nukahdit ajatellen minua. Minä, joka olen ikävästä sekaisin.