sinä yönä satoi lunta, kun näin sinusta unta,  hymyilin vain silmät kiinni antaa lumen tulla, antaa unen tulla pehmeänä ja kirkkaana kun heräsin aamulla, ymmärsin että kaikki vastaukset tulevat taivaalta ei tähdetkään yksin aikaansa vietä, lähes jokaisella on kumppani, ja ne toisiaan kiertävät ympyrää, valon täyteläistä kehää, ei ilman toista voi elää ja riemuiten tanssiessaan, ne maahan tuovat kirkkauden, jollekin uuden alun, toiselle lohdun vastaavat maan pinnalta rakastavaisten soihdut, huurteisissa ikkunoissa sydämet ei tarvitse edes suudella, kun vain voi toista kiertää, kumpainenkin toisen katseesta sen tietää musiikin tahdissa hiljaa liitää, niin kuin lumihiutaleet avaruuden lävitse kiitävät, silmät kiiltävät, onnelliset hymyt, on se kaunis ihme että aina toisensa löytävät se kaunis ilme kun he toisensa löytävät lapset kaukana toisistaan syntyvät,  jotka molemmat varttuessaan taivaalle tähyävät tietämättään jo silloin tois

Olen ollut töissä jo jonkin aikaa. Pienessä hesburgerissa, Helsingin laitamilla. Olen nähnyt monenlaisia ihmisiä. Pidän ihmisten tarkkailusta. Heidän pienistä eleistään. Katseistaan, tavasta puhua, hymyillä ja olla. Kassalla ollessani ääni, tuo ihmeellinen asia, kulkee ilman lävitse vieraan ihmisen huulilta, tiskin ylitse, suoraan korviini. Joskus kovana, joskus vaativana. Toisinaan kohteliaana. Mutta juuri äänellä on suuri merkitys työssäni, jota teen päivästä toiseen. Juuri ääni on se väline, jolla kaksi ihmistä, tiskin eri puolilla ymmärtävät toisiaan. Joskus kuitenkin.. mietin. Onko ymmärrys sittenkään molemmin puolista? Onko se vain minä joka ymmärrän? Kuunteleeko toinen ihminen edes vastauksiani tai puhettani. Merkitseekö se hänelle mitään? Sillä äänen pitäisi aina merkitä jotakin. Tarkoittaa jotakin. Välillä nimittäin tuntuu siltä että puheeni ohittavat vieraan korvat, ja joudun toistamaan asioita useampaan kertaan. Eräänä päivänä, sateisena ja synkkänä, olin mietteissäni mu

Korkealla kulkevat Helsingin tuulet, ikävästä ja surusta jäätyneet Vaan ei maassa kestä talven kirkkaus, jättää tunteen harmaan ja ilottoman Suusta nousee pakkases höyryy, kun yksin keskuspuistossa vaeltaa Kun löytää paikan merkityksellisen, melkein tunniksi seisahtaa Katsoo alhaalta maasta kuinka hiutaleet kauniisti putoaa Jänö hallasta vaaleaksi käynyt, pian tottuu yksinäiseen seisoskelijaan Vaan pimeä on taivas, jolta lunta hetkellistä tupruttaa Ei hiljaisuutta harmoniaa löydy, sillä autojen äänet keskuspuistossa kaikkialla asustaa Hän kaipaa ei kotiin, vaan luontoon, rauhaan ja yksinäisyyteen Vaan jo jänö tietää, ei Keskuspuistossa tuulet ääniä kanna pois Silti ystäviään tullut on taas tapamaan, sukulaisiaan tervehtimään Noita puita, havuja ja mäntyjä, paljaita koivuja, nyt hanskan pois ottaa Käden paljaan rungolle painaa, vahva runko on tuo Siinä seisoo ja ajatuksissaan juttelee, puita kasvusta, ja kestävyydestä onnittelee Toivoo itselleen samaa voimaa, jolla puu

Ummet ja lammet kai sä mut tunnet, jos et, se on katse, pitäis olla avoimia kun lapset, kosket, mut älä tunne mitää, ku lasket, ei kymmene riitä mihinkää, ei oo rauhaa ei, ei mikämikä maata, mu jalkoje alta, itsesi kaadat kun taistelet vastaa vaik aika kaataa sut, ja saattaa olla siunaus olla ottamatta huomioo, kun ei sillo tarvii miettii onks meillä vapaata tahtoo, tai valintaa, uskotko että se on osa kohtaloo, et voi valita, väärin, mut älä välitä, ehkä on tarkotuksenmukasta olla ymmällä, kai mä lennän kai mä lennän, keskityn elämää, en oo vaan olemassa vaan, alan olee enemmän henkiin hankiin valkoisiin sulo tuoksustasi helsinkiin pelkään niin että hymylläkin satuttaa voi kyynelvanat poskilla, carpe diem on mun  godzilla, vaan en tiedä, missä surematta olla vois, kun kokoaja lintui vaa lentää pois, päästäkää mut mukaanne, ottakaa mut siivillenne, antakaa unohtaa et oon joku melkein inhimillinen, herätä, ei voi, ja joku vieressä sanoo et ei noi, mut muistan jokasen sanan, t

- Sinä pelkäät, eikö totta? Miehen suorat valkoiset hampaat välähtivät nopeasti paksujen huulien välistä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Liljan kasvoja, että Lilja näki punoittavat otsan uurteet kuin vuoristot, tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Hän näki myös koholla olevat kulmakarvat, ja veltot posket. Lilja katsoi kaikkialle muualle paitsi silmiin, jotka häntä tuijottivat niin ahnaasti. Vieraan miehen kasvot olivat kuitenkin niin lähellä, että Liljan oli lopulta pakko päätyä katsomaan vaaleansinisiin vetistäviin oveliin silmiin. Mies hymyili taas ikään kuin olisi saanut voiton tytöstä, kun tämä vihdoin katsoi häntä silmiin. - Se on hyvä. Se on hyvä. Syytä todellakin on. Semmoista mitä ei ymmärrä. Kyllä vain, sitä sietääkin pelätä. Miehen sanoista syntyi henkäyksiä, jotka tulivat päin Liljan kasvoja. Oli yllättävää, että tuon tuntemattoman miehen hengitys ei haissut pahalta. Niin vastenmieliset olivat hänet punakat veltot, ja häijyt kasvonsa. Mies loi vielä viimeisen katseen

Tilasin viulistin soittamaan kotiini jouluksi. Soittamaan vain. Lähellä seinää hämärässä. Itse istuin  nojatuolissa ja katselin ulos. Lunta satoi isoina hiutaleina tasaiseen tahtiin. Ikkunalaudalla oleva kynttilän liekki heijastui monena ikkunasta. Muistelin kuollutta koiraani. ” älä mene” olin pyytänyt. En sanoina, enkä elein. Vain koko olemassoloni oli vaatinut sitä. Silloin kun tunsin hänen jo astuneen liian kauas, rajan toiselle puolelle. Miksi olin esittänyt tämän pyynnön? Vaikka järki toteaakin sen täysin hyödyttömäksi. Sitä on vaikea selittää. Mutta jollain tapaaa tunsin tuon yhteyden, joka minulla oli ollut, vahvemmin kuin koskaan, silloin kun sitä venytettiin äärimmilleen. Kuin viulun kieltä. Yhä vain kireämmälle. Vetäen jokaista olemukseni säiettä. Aiheuttan suunnatonta tuskaa. Ja sitten kun hän oli liian kaukana.  Noniin. Jokainen tietää mitä tapahtuu siimalle jota venytetään liikaa. Kuminauhalle tai narulle. Ne kaikki katkeavat. Jopa hämähäkinseitti. Ja katkenneesta yhteyde

voit lakkaa värittämästä, lisää yrittämistä, pelisilmää, ei selittämistä, mistä näkee linaarin, mistä tasaisen maalin, voi lakkaa lapsi haaveilemasta, ei mielikuvitus todellakaan ole todellista, ei oleellista, vaan koneellista, mielesi sopukatko monen mielestä kaunista, pyh, muka luovaa ja raadollista, ei ole mitään mitä tekisin, ei niinkään, ei näinkään, nyt keskity ja lopeta se tyhmä pelehtiminen voi etkö näe miten ripaus sieltä ripaus täältä, etkö kuule kun pisara tipahtaa, kasvot vanhat valahtaa, vaan valaan taa, mä piirrän tän, en jahkaile, kuhnaile, pelleilen mutten naurua päästä ilmoille, saan iloita, nauttia, hutkia, laittaa lisää mutkia, kuin juna kulkee sivellin mun paperilla, voi näin ja sinne, tuolla aurinko, nyt se laskee, ei logiikaa, ei mitääään, vaan silti se silmää virittää, voi isä katso kuinka lintu pieni lentää, tässä siivenisku tässä toinen, ja näin ne junan päälle mä piirrän ei ole nykyaikana yhtään järjestystä, ei pidetä arvossa suoraselkäisyyttä, nää tahatto

Lentokone pyöri jossain taivaan korkeuksissa, näkymättömissä, aiheuttaen kokoaikaista laskevaa ja nousevaa kohinaa. Minä istuin parvekkeella sitä kuuntelemassa. Ei siinä ollut mitään rytmiä tai kaavaa, mutta silti se tuntui pyörteiseltä. Kuin koiralta joka jahtasi häntäänsä.

Levoton 247 tää mieli on levoto, vaa pudonneit terälehtii, muutamii sekunttei ollu peloto, mut kui mont kukkaa täl kedol on, jokast petoo ja hukkaa, en enää tiiä mis toivoo o, ja usei sanato mut ota mukaa mut, unelias hetki tapahtuu, mite näi voi ees rakastuu, kokoaja jutut ympärillä hidastuu, sun suu ja sun muut, leuat puhuessa puutuu, kene kohtaloksi koituu, ku tulee kuu, hypitää, maailma avutuu ja tähdet unohtuu, ei sielu tuu riutuu, ei sielu tuu riutuu onks tää kadotus susta nouseva hellä ajatus yksinään on ikuine odotus sun kanssa aamusta uusi alotus Rakastunut haikailen kesäsin susta, moni asia mun kiihkeässä mielessä vaatii uudistusta, ja tai mikä täs on parasta, siinä tavassa mite halatessa ja ensi kertaa tavatessa, kysyin iteltäni voiko naine olla pelastus, nii voimalline status, välil kirpee niiku drinkissä sitrus, mut illa suus, huumaava ku juhannus, ei mikä salaisuus, et sun silmistä valaistuu, siis tuu tuu, shakespeareki mietti onks kuu kuu, mut semmosee uupuu,

Tundralla ajatukset katoavat. Niillä ei ole pintaa, josta kimmota takaisin.                      Karkoitan itseni Kun kadotin ajatuksen sinusta Jälkiä oli kaikkialla Tiedän että olet täällä

Noniin, ajattelin tehdä aiheesta blogitekstin, koska monia tuntui ihmetyttävän äkillinen ja konkreettinen tekoni, missä lähes joka toinen päivä huolellisesti shampoolla pesemäni kasvava ja tuuhea hiuskuontalo, katosi tyystin. Monia reaktioita on luultavasti vielä edessä, mutta huvittavimmat - jo nähdyt reaktiot - mainitakseni, pikkusiskoni piti vain muutamia taukoja parin tunnin sisällä nauraessaan katketakseen uudelle tyylilleni. Äiti taas piteli sydänalaansa ja oli hypätä ikkunasta ulos kiiltävän kauniin pälvini ensikertaa nähtyään. Välillä hän myös peitteli silmiään sanoen, että tuohon ei voi millään tottua, hokien "miksi" sanaa useaan kertaan. Selitys tähän on vaikea, sillä päätös tapahtui yhden kävelylenkin aikana. Kävelylenkki sisälsi kuitenkin huomattavan määrän erilaista pohdintaa, ja mietintää ihmisestä. Niin kuin viimeisestä blogitekstistäni voi nähdä, olen pyörinyt ajatuksissani hyvin paljon minuuden ympärillä. Minua on toisin sanoen askarruttanut minä. Mitä minä

Mahtuisinko minä neulansilmästä Jos en mahtuisi Mitä pääsisi toiselle puolelle ja mitä jäisi taakse Syntyisikö kaksi minää Olisiko minä - joka ei mahtunut neulansilmän läpi - suurempi osa minää Suurempi ymmärrys Ja läpi päässyt vain osa niistä ominaisuuksista, joita suurin osa minästä oli pitänyt sisällään Olenko minä jakautunut Useastikin Missä minä olen Onko minä jossain muualla Olenko minä vain kipinä liekeistä Jos niin ei ole niin Mikä on koko totuus Minästä Sillä tunnen itseni rajoittuneeksi

Kohtako tulee, kohtalo sun unee Sumenee, tähdelenno peräs taivaa sinee Kato kato kuinka katoo Valo joka yli valuu Sammuu, vaan aamuu Kaipuu kukaks avautuu Voi nuppuu, ei enää saa nukkuu

Tiistai Tähän väliin on tungettava irstaan välinpitämättömästi realismia. Kun heräsin tiistaina viiden aikoihin, en todellakaan viihtynyt sen hetkisessä itsessäni. Olin kyllä levännyt, vaikka jalkoja pakottikin sieltä täältä. Myös hiertymät olivat puistattavan näköisiä. Se ei ollut silti pahinta. Pahinta oli, että olin peseytynyt kunnolla viimeksi lauantaina. Siitä oli kolme päivää. Siinä välissä olin hikoillut kuin porsas uunissa, kastanut vaatteeni ja sotkenut osan niistä myös mutaan sun muuhun. Haju oli hyvin vastenmielinen. Hiukset olivat todella rasvaisia. Pahinta oli, että vaihtovaatteeni olivat kastuneet. Rinkoissamme ei ollut sadesuojia, niin kuin monilla muilla. Siksi edes puhtaan vaatekerraston ylle vaihtamiseen ei ollut mahdollisuutta. Tuo aamu haisevana, uupuneena ja jalat rikkinäisinä ei ollut psyykkisesti kovin mieltä ylentävä. Mussutin juuri ruisleipää pirtin pöydän ääressä, kun sisään rymisteli pitkä laiha mies. Hän jäi oven suuhun, ja ilmeet hänen kasvoillaan vaihtui

Maanantai-tiistai Heräsin todella virkeänä ja levänneenä. Olin ajatellut ohuella retkipatjalla nukkumisen olevan vaikeampaa. Mutta ei se ollut. En nähnyt nukkuessani yhtään unia, ja nukuin kuin tukki. Herätessäni Eino ja Juri nukkuivat vielä. Läträsin aikani makuupussin lämmössä kännykkää. Verkko toimi vielä. Oli mahdotonta sanoa miten kauan se tulisi toimimaan. Lopulta nousin makuupussista. Eino ja Jurikin alkoivat olla tolpillaan. Oli satanut melkein koko sen ajan kun olimme nukkuneet. Sade jatkui vielä kun olimme heränneetkin. Päätimme syödä ruoaksi nuudeleita ja purkkilihapullia. Mikä ruokailu meillä oli kyseessä? Sitä oli vaikea määritellä. Sillä olimme nukkuneet melkein päivän yli. Ei sitä voinut sanoa aamupalaksi, sen enempää kuin päivälliseksikään. Tuvassa oli kaasuliesi, joka oli miljoona kertaa parempi kuin oma retkikeittimemme. Ruoka valmistui nopeasti. Olimme taas kaikki nälkäisiä. Tällä kertaa ruoka maistui taivaalliselta. Se oli yksi elämäni parhaita makuelämyksiä.

Mistä parhaat tarinat alkavat? Vaikea sanoa. Olen aikaisemminkin pohdiskellut alkujen ja loppujen määrittelemisen vaikeutta. Onko niitä yleensä olemassa? Miten oleellisia ne ovat? Silti minulle on välttämätöntä vastata tämän tekstin yhteydessä kysymykseen:  Milloin ja miten kaikki alkoi?  Voitaisiin toki sanoa tämän tarinan alkaneen siitä kun ensimmäisen kerran kuulimme yhden tietyn sanan. Sanan, joka on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Halti. Mutta matka siitä hetkestä - kun kuulimme Halti sanan ensimmäisen kerran - aina haltin huipulle asti on hyvin pitkä. Ei aivan elämän pituinen, tai kahvihetken, jota täyttää hyvä keskustelu, mutta kuitenkin todella pitkä. Siksi määrittelisin matkan lähtökohdaksi hetken, jona se alkoi polttamaan odotuksena tietoisuuden syvyyksissä. Silloin kun ”Halti” sanasta muodostui meille tavoite ja päämäärä. Ja kuten monesti aikaisemminkin, idea lähtemisestä taisi olla puoliksi huumorilla heitetty huulenheitto. Ideoilla on vain tapana jäädä pyörimään

Vesipisaratko ei tee muuta kuin tippuu Ehkä ne aina tietämättämme erilailla liikkuu Kynttilätkö ne vaan hiipuu Onko yhtään valoa siellä missä kylmyys riippuu Kuolleetko poissa siis on Heidät muistaa vaan voi, ja olla lohduton Kai kysymättä jokapäivä paljon jää, on niin paljon asioita joiden läpi ei nää Ja silloin kun näkee, kauneus niissä sekoittaa pään Onko unissamme hirviöitä, onko täällä edes olemassa öitä Joina joutsenet viimeisen kerran laskee pään Ymmärryksen omenasta josta haukattiin Nyt maksan sen hinnan Vaikka aina,  en haluis murehtii Aina kuiskata voi Aina huutaa voi Mutta kun vain katselemaan jään Kun vain kuuntelemaan jään Saa se mut hämmentymään Kuka opetti linnut laulamaan Mikä saa ihmiset nauramaan Ja miten sieltä mistä jokin loppuu Samalla uutta alkaa Mistä tuhkasta nousi tuo ensimmäinen puu Jonka jälkeläiset nyt kamaralla huojuu Kunnes kaatuu Miten kalmarit tietää elämästään aina luopuu Jotta jotain uutta, saataisiin mere