Mite me ollaan tähä tultu, vieläki sun perässä, ku hullu, sadateltu, ajateltu, mietitty ja odoteltu, sanottu et ei kestä enää enempää, mut täällä yhä me pysytään, jotain kestävää, ollaa käyty rajoil, mut kestää tää, vaik sanat sattunu, ollu välil pahoi, juttui jotka melkee sotkenu, kaike, mut ku tärkeint oot sä, ni valmis oon tekee mitä vaa et selvitää noist vaiheist Ja kellot käy, soita vaa nyt on uusi vuosi Me ollaan me, aina tässä ja nyt, mulle enemmä ku koko Suomi Sano se uudestaan sano se uudestaan, aiot jatkaa mun kaa aiot jatkaa, viel me nää muistetaan, sano se uudestaan Me tullaan jatkamaan Kirjottanu susta paljo biisei, suuri osa käsittelee rakkaut, jotkut harvat kriisei, miettiny kelle kertosi, keskel kiiren, haluisin sut ja olla sun kaa, makaa alla taivaan ja unohtaa maailman, sanoo niit sanoi mistä sä tykkäät, susta mä tykkään ja tarkotus ois taas sun kaa yhes vetee hyppää Oot tähti, jota kattelen kaukaa, vaik mul on ikävä sua, rakkaus antaa mulle rauhaa Sano se

Melkein kaikki ovat jo nukkumassa, valot on sammutettu, lahjat avattu, ruoat syöty ja naurut naurettu. On ollut mitä onnellisin jouluaatto. Perheet ovat päässeet viettämään aikaa keskenään ja monet ovat tavanneet sukulaisiaan glögin tai kinkun äärellä. Lapset leikkivät aikansa uusilla leluillaan ja vanhemmat ovat lopettaneet onnellisten silmäysten vaihdon, lapsien leikkejä katsellessaan.  Vain ani harva on hereillä. Heistä yksi on kuitenkin Salla, joka katselee onnellisena teemuki kädessä ulos kerrostalonsa ikkunasta. Salla, kuten moni muukin äiti on tehnyt paljon töitä joulun eteen. On leivottu ja kokattu. on siivottu ja koristeltu. On hankittu lahjoja ja kortteja. On sovittu asioita sukulaisten kanssa, ja käyty kirkossa. Tämän kaiken päätökseen saaminen onnistuneesti on saanut Sallan mitä onnellisempaan tilaan. Ja siksipä hän nyt katselee aamutossut jalassaan ulos ikkunasta teekuppi kädessään. Ulkona kadut ovat tyhjiä, ja keli tyyni. Missään ei näy liikettä. Silloin kuitenkin Sal

Sitä on kaikkialla. Lunta. Kumpuilevaa maastoa, rikkomatonta hankea. Se kiiltelee, vaikka ilta on jo pitkällä. Pimeä on vain puolet totuudesta. Hankea pitkin kulkevat yhdet jalanjäljet. Mutkitellen. Välillä niiden tekijä on heittäytynyt hankeen ja tehnyt nauraen lumienkelin. Minne hän on matkalla? Ei minnekään tietysti, typerys. On talvi, ja siinä on jokaiselle uteliaalle mielelle seikkailu. Kun lumi leijailee alas hiutaleina. Peittäen näkyvyyttä. Peittäen jälkiä. Kukaan ei voi seurata jälkien tekijää joulun ihmemaailmaan. Ei paikkaan, jossa joet kulkevat lumisen maaston poikki. Minne voi rakentaa lumiukon vartioimaan jokien risteyksiä. Paikka, jossa puiden oksat ovat väsyneitä lumen painosta. Josta löytyy jänisten pieniä jälkiä. Sinne tänne ja ristiin rastiin. Jossain vuorattujen takkien sisällä sykkii maailman onnellisin sydän. Pitää kiirehtiä vaikka jo vähän väsyttää. Posket ovat jo jäätyneet, mutta sitten tottuneet kylmään Kauan on jo kuljettu. Pitäisikö kääntyä jo takaisin? A

Ei helvetti mä vihaan vihreää teetä. Yhtä hyvin vois käyttä kanin paskaa kahvipapuina.

Tämä talo on kylmä. Veto kulkee suoraan takkini lävitse ja saa minut värähtämään. Tämä talo on kuollut. Lattiat ovat paljaat matoista ja seinät tyhjinä tauluista. Missään ei pala valo. Mistään ei hohka lämpöä. Jäljellä on ainoastaan puisia huonekaluja. Niitä joita he eivät halunneet ottaa mukaansa. Portaat ovat synkät ja jokin ikkuna on rikki. Vessan ovi lonksuu itsekseen. Hellalla on yksi kattila. Hanasta ei tule enää vettä. Keittiön kaapit ovat kuin lyöty avoimiksi. Ne ammottavat tyhjillään. Ikkunoissa ei ole verhoja. Ei, yhdessä on. Vain toinen verho. Musta, jossa on punaisia kukkia. Se on irronut kiinnityksistään ja laahaa maata raskaasti ja väsyneesti. Se on vanha ja pölyinen. Mutta vielä tiukasti kiinni niissä muutamassa kiinnikeessä, jotka pitävät sitä ylhäällä. Peileihin vältän katsomasta. En halua nähdä tätä paikkaa peilin kautta. Enkä itseäni tässä paikassa. Kuolleissa muistoissa. Kirvelevässä yksinäisyydessä. Askeleeni narisuttavat lattiaa. Liike on kuin ei toivottu vieras l

Aamu on kirpee, ku ilta ollu kiireine, tuloksis eka, mut nukkumas viimene, viimei ei, ois tarvetta tehä mitää, nyt voi elää, ku ei tarvii tehä mitä pitää, kyllä nyt vaa nukuttais, mut seuraavan päivän on jo huolii hukuttavan, ei saa pysähtyy, ku kaikki jättää jäljet, mä niitä seuraan, älä kiirehdi, jos pidät sitä tärkeen, voitko olla mun tuhkimo, lepoo tarvii levottomat prinsessatki joh Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itseensä unelmiin Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin Päivästä päivään Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin Ei oo helppoo ulkoo päi tsiikaa, tiiät kertomattaki että oot priimaa, ei viinaa, ei piinaa, mahdollisuuksii, summaus ja taas nostetaa rimaa kiivaan, suomelle tulevaisuus, mulle koko todellisuus, tiiän mitä haluut olla, joskus pitäs vaa stressi laskee nollaa, ei hommaa, ku mä jammaan ,sun kanssas ja sun takii, aijjaa, ajattelen taivast, ja kauneut siin et oot munmaailma

Kun ollaan huudettu. Ei ilma ole muuttunut raikkaaksi. Se on tukahduttavaa. Kurkkua kuristaa. Meitä erottaa ovi ja katkeruus. Huudettiin julmia asioita. Asioita, jotka satuttaa. Huudettiin kaikki ulos mitä sylki suuhun toi. Mutta nyt istun pää käsien välissä. Kadun mitä huusin. Sinun huutosi, saa omani tuntumaan oikeutetummalta. Se ei kuitenkaan vie pahaa oloani pois. Se ei myöskään vie kiinni paiskattua ovea pois. Vaikka en kuule sitä, tiedän että itket. Nyyhkytät hiljaa. Minun takiani. Minun sanojeni takia. Eikä ilma ole raikas. Se on tukahtunut surusta ja vihasta. Pitäisikö mennä pyytämään anteeksi, pitäisikö mennä vastaan. Pitäisikö halata tiukkaan. Mutta kun molempiin sattuu. Myös minuun. Olinko se minä? Miten se pystyi olla minä. Seinätkin haukkoivat henkeä asioiden edessä, joista sinulle huusin. Enkä tuntenut myötätuntoa. En rakkautta. Vain inhottavaa tarvetta voittaa. Nousta yläpuolellesi. Mutta vaikka minä kadun, tiedän että sinunkin pitäisi. Tiedän sinunkin halun

Se sade ei ollut rangaistus. Se oli liian harkitun julma siihen. Palkinto tuo sade oli vain niille, jotka halusivat pysyä lämpimässä sisällä sen illan. Mutta kaikille ei tarjota mahdollisuutta valita. Osa meistä tönäistään ulos sateeseen. Joillekin ainoa mahdollisuus on tehdä mitä käsketään. Moni luulee, että asia on niin. Että minut on käsketty tänne seisomaan vaatteet litimärkänä. Että minulla ei ollut mahdollisuutta valita. Minä en näe asiaa niin. Jos ihmiset pysähtyisivät kuuntelemaan soittoani hiukan pidemmäksi aikaa, hekin todennäköisesti näkisivät sen. Minä soitan tunteella. Ja jos ei muuta, niin viihdytän itseäni. Ihmiset kiirehtivät ohitseni huput päässä tai sateenvarjot käsissä. Ne vähäiset ihmiset, joita ulos oli ajanut jonkinlainen pakko tai käsky. He vilkaisevat minua ihmeissään. Parhaimmillaan jonkun huulille nousee hymy. Ja minä pidän tiukasti saksofonistani ja annan nuottien puhua puolestani. Nuotit raikuvat. Ne värittävät. Ne ovat sivellin valkoisella paperilla. Ja

Yksi pimeäs, toistelen sun nimeäs Mietin mitä tääl oon ettimäs Ja sitä miten taas selviin täst Hetkeks sain kiinni elämästä, yritin Näyttää muille etten ikinä lopeta yrittämästä Sain suunnan, minkä puolesta taas huudan, tuska mu äänes näkyy kyyneleis ja äänen sun suulla, En enää haluu kuulla, mitä täältä muutan minne muutan, jokapaikas ne vaa mua uuvuttaa, enemmä on työtä ku tuloksii, en mä vietä mun yötä taivaas, hetkes kuolevii unelmii Nyt sen myönnän, en vaa tätä kestä Ajatukset lumiset ei auta tätä miestä Loskan paskan kaiken keskellä saanu liika seistä En mä vaan tätä enää kestä Tuudittaa, taas kuiskaan kilpaa tuulen kaa, uudestaan , mä matkaan mä matkaan vailla suuntaa, täytyy aina kovempaa huutaa. Jossain vaiheessa eksyin matkasta, oli kai liikaa pakkasta, mun tarvi olla kurin pitäjä, mut hädi tuski pystyin itteeni koossa pitämää, lähti murheet itämää, enmä pystyny asioilla mitää tekemää, ja vaa nään mite ote löystyy, ja sirpalaide keskel valokuvat kestäkää, tä

Kenen kädestä pidät kiinni? Kehen luotat. Kenelle onnellisuutta tuotat? Tässä tanssissa on jotain todellista. Sen vauhdissa ja pyörähdyksissä. Ilmavirroissa ja hiessä, joka kohoaa otsalle. Askelissa, jotka ovat niin tarkkaan harkittuja. Liikkeet mukailevat toisiaan. Ja vaikka kaikki on täydellistä, ei ole olemassa täydellisyyttä. Virheaskeleita tulee. Jotain aivan liian ilmiselvää. Voidaanko kaikki nähdä väärin. Vielä ei olla kompastuttu. Mutta tuleeko sekin jossain vaiheessa eteen? Minulle hiki ei tarkoita sitä, että väsyisin ei sinne päinkään. Se on vain yksi merkki siitä, että annan tälle hurmiolle kaikkeni. Liikkeen yksinkertainen sulavuus. Myönnän hengästyväni. Ja vaikka hymy huulillani on tarkoitettu kertomaan siitä, että kaikki on helppoa, ei se ole. Venytän itseni jokaisessa hypähdyksessä äärimmilleni. Jokainen käteni ojennus tavoittelee ilmaa mahdollisimman kaukaa. Mutta tanssimmeko me katsojille vai itsellemme? Teemmekö töitä periksi antamattomasti muita varten? Onko ta

Se on niin räikeää. Se ällöttää minua. Suorastaan oksettaa. Katsomot ovat tietenkin täynnä. Jossain käy istumaan viiksimies. Yli viisikymppinen vähän lihava mies, jolla on silmälasien lisäksi silmäpussit. Hänellä on mukana saman henkisiä kavereita. Pelaajat valmistuvat suojissaan. Keskittyvät. Keskittyvät siihen mikä on tärkeintä. Voittaminen. Voittaminen keinolla millä hyvänsä. On tunnelmaa. Tanssitytöt ilmestyvät jostain. Hymyt huulillaan. Kireät vaatteet päällään. He liikkuvat teennäisen viekottelevasti ja keinuttelevat itseään puolelta toiselle. Katsomossa on paljon hiljaisia, mutta heidän hiljaisuutensa unohtuu melun alle. Huudon ja pauhun. Valot alkavat välkkyä. Pelaajat ilmestyvät kentälle ja huuto voimistuu. Näyttävä sisääntulo on tietysti aina tärkeä. Melu on päätä huumaava. Yleisö taputtaa. Lyö käsiään yhteen äänekkäästi. Aloitus vihellys kajahtaa. Ja mitä minä näen. Huutavien ihmisten keskellä. Heidän kiroilunsa ja huitomisensa välistä. Näen miten pienen pieni

En minä itse ollut kuullut siitä keikasta. Se oli tyttäreni toive. Olen aina toivonut, että voisin antaa enemmän perheelleni. Sille mikä on kaikkein tärkeintä tässä maailmassa. Kun tyttäreni toivoi päästä tähän konserttiin, vastasin ensin, että meillä ei ole rahaa. Mutta kun näin tyttäreni niin käsittämättömän pettyneenä, päätin ostaa lipun hänelle. Netistä löytyi halvalla kahden lipun paketti ja ostin sellaisen. Kävi kuitenkin niin, että tyttäreni ystävä ei halunnutkaan mennä hänen kanssaan konserttiin. Siksipä myönnyin itse menemään paikalle hänen kanssaan. Niin paljon virheitä. Voin vain katsella menneisiin. Kun sitten keikalla meitä alettiin tulittaa sarjatuliaseilla, hyppäsin maahan ja etsin katseellani tytärtäni. Hän oli mennyt lähemmäksi lavaa ottamaan kuvaa bändistä. Huusin hänen nimeään. Ihmiset olivat aivan peloissaan ja joka puolella oli loukkaantuneita ja myös kuolleita. Huusin huutamistani. Ja juuri silloin näin miten hän juoksi minua kohti vähän matkan päästä. Hänen s

En oo lopettanu ettimist. Oon löytäny kyllä, mutten mitään mitä etsin. Välil miettiny et mitä enää keksin. Paikkoja on monia. Tuottamista matkoilla ja lomilla. Mitä mikäkin pitää sisällään. Vaikee välil antaa enempää. Ei jutut lähe itestää etenemää  Ja ruveta vanhaa heittää menemään. Pitäis ymmärtää Se kuka on, ja miten sitä yllään pitää. Mistä löydän sut uudelleen Menneisyys meitä runtelee Moni sydäntänsä kuuntelee Mut haluun et viel kerran kuuntelet , kuuntelet mua Puhutaanko kovista jätkistä? Kuka nyt ei haluisi kulkea tähdissä Niistä jotka katsovat rävähtämättä Kuolevat samalla tavalla, silmää räpäyttämättä Jotka ei pelkää mitään Ei se sua oikealla tiellä voi pitää Jotka tappelevat sen puolesta mitä nimetään kunniaksi hiljenevät kun kysytään juuristasi Vai puhutaanko niistä, jotka ovat löytäneet jotain suunnatonta muuttua täytyy, tyhmää vaatia jotain ehdotonta Puhutaanko niistä jotka ovat sen sitten kadottaneet tai menettäneet sanojen takana tää kaikki

Ollu huoleto puettu monee kertaa maannu paikoillaa avannu ja sulkenu silmii. Nähny hymyi ja hymyilly taastaas, äiti on lähel. Aina lähel. Liian isoissa vaatteissa kengät lonksuen tarrat vähän auki kohti kotia päiväkodista. Katse maahan luotuna muotia mukaillen vain vähän jäljessä. Reppu on painava, mutta painavemmat ajatukset. Kuka olen? Tänään yksin. Ainane ylä-asteelaine. Ollu joului ja juhlii Pimeitä katuja Myöhään kotiin ja aikasin ylös Kahvipöydäs juttui niin harmittomii Rattaat lähtee liikkeelle. Päiväkotilainen kävelee vieressä ja potkii hiekkaa. Ylä-asteelainen huppu päässä kuulokkeet korvilla. Yks ei osaa puhuu Yks puhuu liikaa Yks vaa ajattelee Mikä on poissa ja mikä yhä täällä Joku pysähtyy katsomaan tämän hetken kauneutta. Joku näkee koko kaaren. Kyynel ja tietäväinen hymy. Ollu monie silmis, nyt kadonnu tai kaukane ajatus, mikä meistä muistuttaa Täytyy olla kiitollinen

Eí, ooksä lammas suden vaatteis, vai susi lampaa taljas, mieli paljas ku aavikko, voitsä kiertää maailmaa ja olla maalliko Kutakuinki ja sinnepäi, enimmissä määri musta osa sinne jäi, vaik yrittänyttä ei laiteta, ja kostoja ostetaa, ei paljo paina ku painoja nostetaa Oçh Ei kukaa täällä ilma kasvoja kulje, rohkeut tarvii, et näyttää mitä on, levottomuus nousee epäonnistumise pelost, hurjat illat varmistuksii siit et oot elos Ja palataa siihe turkkii, pitää rupee ola yli kurkkii, ku ennakoluulot muurei rakentaa, tavataa, ja paetaa, sen jälkee omastamme jaetaa, ku hallinto mallina suurude hulluus, paljo jäljes on tapahtumie oikee kurjuus, sanoitan vaa parittomii sukkii, etimällä itteensä törmää vaa rukkasii Kaskas autavaaautataas Esimerkki tulee kuuluisuude tasol, ajan teitä ilma päänsisäsii ratoi, törmäily autot, tai törmäys ku kipinöitä lentää, se et oltas avarakatseisii ei veis pois keltää Ollako vai eikö olla, välil sunnuntaisi pelkkä nolla, kahvikupi rinki, ja erilaine brändi

Mihin sä kätket sen? Henkäyksiin sanojen välis. Katseisiin, jotka suunnataa pois päin muista Mä kysyn uudestaan. Ja saatat rupee itkee. Ei kukaan sua haluu oikeesti satuttaa Mut silti ne tekee nii Oot vieläkin piilossa Ja noi kyyneleet ei oo suruu Ne on helpotusta On uus päivä, ku kukat avautuu Hymyile kukille Katot mua vihasesti "Nyt on syksy, kukat on kuollu" Vaan ne on elos Vaikkei ne kukkiskaa. Hymyile mä sanon sulle. Pudistat päätäs ja vedät värisevän henkäyksen Sanot ettet ymmärrä itsekään En voi sanoa ymmärtäväni Mutta tiedän mikä minulla auttaa Kun antaa kaikkensa Juoksee kauas, vaik ois pimeitä kulmii ja ihmisii nii harvoi et ahdistaa Kun kuuntelee ja puhuu Kun hymyilee Pudistat päätäs ja sanot et oon yks pelle Ei mulla voi olla tunteita Ei ainakaan masentuneita sellasia Valehtelen jos sanon niin Alkaa tulemaan kylmä Niin sen kai sitten täytyy olla Alahuulesi väpättää Luulet aina tietäväs kaiken! Mä vaan katon sua Oot vitun sekasi ja

Kato puide lomast. Jostain tippuu joukko keltasii lehtii. Seuraa valoa ja pientä hiekkatietä. Askelia kostean nurmikon poikki, nurmikkokin täynnä värikkäitä lehtiä. Tulet vanhan puisen rakennuksen eteen. Sisältä kuuluu haitarin soittoa ja laulua. Valo kajastaa heikosti sisältä. Ei sähkövalo. Vaan kynttilän hehku. Älä jää ulos kylmään seisomaan, sillä tiedän että näppejäsi pistelee jo. Nouse portaat ylös ja avaa rohkeasti ovi, joka vie meidät sisälle. Sisällä on lämmin. On puisia pöytiä, jossa kynttilät on hienoissa lasisissa kulhoissa. On punaisia pöytäliinoja tuolilla. Mattoa, puista seinää. Seinällä naulakot ja suuret ikkunat, joista melkein äsken näimme sisään. Ikkunat ovat höyrystyneet alhaalta hengityksestä ja lämmöstä. Lämmöstä. Ja saatat nähdä mut siellä missä aina istun. Tuijottamassa tyhjyyteen, niin kun aina. Koska vaikka pinta on itsekkäämpi, ku peilikuva. Vaik meis on paljo pahaa. Ni kyl meis kaikis silti on lämpöö. Jossain siellä. Se on lämpöö äidille. Lämpöö sisarelle.

Ei minun tarvitse avata silmiäni. Tiedän, mitä tunnen. Tunnen kahleet ihollani. Kuinka ne sitovat minut tuoliin. Pääni on kumarassa. Hiukset roikkuvat sekaisin otsallani. Paljaalla ihollani kiiltelee hiki. Hengitän raskaasti ilmaa, joka on painostavaa, mutta hiljaista. Yhtäkkiä hiljaisuus katoaa, ja olen huutomeren keskellä. Yhä penkkiin kahlittuna. En avaa silmiäni. Kurkkuani kuivaa ja päätäni huimaa. Hartiani ovat painavat. Lopulta kohotan vavisten päätäni ja avaan silmiäni niin paljon kun jaksan. Olen areenalla. Ihmiset tuijottavat ja huutavat katsomosta. En jaksa hahmottaa kuinka iso areena on. Olen valokeilassa. Nyt tajuan miksi hikoilen. Valokeila kuumottaa ihoani. Nielaisen vaivalloisesti. Loppujen lopuksi minulla onkin repaleiset harmaat sortsit jalassani. Muuten olen ilman vaatteita. Mitä helvettiä tämä on? Siristän silmiäni, sillä valo sattuu niihin. Rummut alkavat lyödä. Kumeasti ja vahvasti. Ne hiljentävät sydämeni lyönnin, mutta eivät pelkoani. Pelko, joka nyt hyökyy s

Ensin pyrähtelevä onnen tunne yhtyi vanhempaan, pitkäkestoisempaan tyytyväisyyteen. Sen seuraksena oli suuria ympyöritä. Riemustuttavia liikkeitä pyörähdyksiä, hurjaa riemua. Ja hengästyminen ei tullut kuuloonkaan. Se oli tunne, jonka aikana teki mieli hyppiä ilosta tasajalkaa huutaa ja heiluttaa käsiä. Tunne joka nousi navasta, ikään kuin joku kutittaisi. Halusit vain nauraa. Niin helpottuneena niin onnellisena. Pelkkä tämä hetki on niin täydellinen. Silmät tuntuvat terävältä, niitä ei tarvitse kerrankin sulkea, nähdäkseen unelmaa. Onnellinen. Sitten pitkäkestoinen tyytyväisyys ja hypähtelevä riemu yhdistyivät rakkauteen ja pelottomuuteen. Pyörähdykset saavat lisää vauhtia. Ne liikkuvat edestakaisin kuin kellonvieteri, yhtä kovaa kuin vuoristorata. Välillä tulee pompahduksia ja kuperkeikkoja ja nekin vain kasvattavat halua virnistää niin leveästi, ettei silmiä enää näy. Nyt liikeeseen tulee tanssahtelevia piirteitä, taiteellisia ja nautinnollisia. Täydellisyyttä hakevia. Torvet voisiv

On välkkyvät eriväriset valot. On pauhaava musiikki. On ihmisiä, jotka huojuvat kikattaen. Heillä on parhaimpia päällään. Lyhyitä mekkoja. Tiukkoja farkkuja. Siistejä paitoja. Itsevarmoja hymyjä. Heillä on skumppaa laseissaan. Laseissa, jotka ovat solakat, aivan niin kuin nykyinen naisihanne. Istun pöydässä nahkapenkillä. Katselen tätä kaikkea. Katson kuinka DJ heiluttaa päätään samalla kun valitsee seuraavia kappaleita. Näen kuinka joku kaataa juomistaan lattialle vahingossa. Kuinka joku vanha mies yrittää lähennellä nuorta naista. Näen miten nainen katsoo miestä inhoten. Näen miten kaikki se esteellisyys on kadonnut. Miten lantiot keinuvat villisti. Miten kengät hädin tuskin koskettavat tanssilattiaa. Paljon erilaisia ihmisiä. Ensi kertaa sylikkäin tai käsi kädessä. Yltiöpäistä elämän riemua. Näen myös seurueet, joissa kaikissa on joku äänessä. Näen naisten kutsuvat katseet. Ne rohkaisevat ja samalla vievät rohkeuden. Minä, joka istun pöydässä hiukset laitettuna. Kauluspaita vähä

Kun sun kännykän valo sammuu. Kun käännät kylkee ja nautit lämmöstä. Turvasta. Ja kun suljet silmäs ja hengitykses rauhottuu. Sä tunnet oman kehosi. Jokaisen kohdan, joka koskettaa lakanaa. Jokaisen kohdan, jonka päällä peitto lepää. Hei unohda murheet edes hetkeksi. Älä pyörittele niitä vaikeita asioita, pyörittele lämpöä. Anna sen olla sun voimavara. Muista se lämpö ku istut bussissa matkalla kouluun. Muista se kun lenkkeilet hengitys höyryten. Askeleittesi kaikuessa pimeässä illassa katuvalojen keltaisessa valossa. Muista lämpö, silloin kun sulla on kylmä. Silloin kun tunnet olosi yksinäiseksi. Kun toivo on mennyt.  Äläkä pelkää lämpöä joka lähtee muista. Sillä se on samaa lämpöä. Lämpöä, jonka jokainen on saanut lahjaksi vanhemmiltaan. Ja vaikka vanhempasi alkaisivat vihata sinua, eivät he voisi ottaa tuota lahjaa pois. Sillä lämpö on huoapana elämäsi ympärillä. Niin tiukasti käärittynä, ettei sitä voi sinulta riistää viemättä sinulta henkeä. Lämpö on tahtina rinnassasi.

Haavoittua voi monella tapaa. Elämän halua täynnä oleva haavoittunut pyrkii periksiantamattomasti kohti valoa. Kohti sitä hetkeä jolloin pääsee jaloilleen. Aina kyse ei ole edes siitä miten vakavasti ihminen on haavoittunut. Useinmiten paljon olennaisempaa on miten haavoittuminen vaikuttaa sinuun. Onko meistä kukaan Arnold joka juoksee luotisateen läpi pelastamaan rakkaintaan. Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat haavoittuneet todella pahasti. Todella syvältä. Ja sillä tavalla, ettemme voi edes käsittää haavoittumisen koko skaalaa. He ovat hajalla henkisesti ja fyysisesti. Heidän silmänsä on sameat ja seisatuneet. Silmät, jotka muistelevat haavoittumista. Sitä hetkeä jolloin kipu lamaannuttaa kroppamme. Hetkeä, jona kyyneleet valuvat ja olet yksin. Sitä kun kompastut iskun voimasta ja kaadut maahan. Kaadut raskaasti, niin raskaasti. Ja silti täällä on ihmisiä, jotka jaksavat huutaa kaatuneille. Huutaa siitä miten heidän oli taisteltava. Heidän oli haluttava voittaa. Heidän piti antaa ka

Kulkivatpa kerran päivänsäde ja menninkäinen. Peräkkäin pitkin metsäpolkua, johon oli tallattu miljoonia havunneulasia. Kovasti toisiinsa rakastuneina kulkivat nuo kaksi läpi hiljaisen metsän. Puut kumartelivat heitä kohti vaivautuneina. Oli aurinkoa ja oli varjoja. Oli lehtiä jotka lensivät tuulessa. Oli hymyjä ja lämpöä. Ihastuneita katseita. Heidän molempien askeleet olivat kevyitä, ja vapautuneita. Mikään ei painanut heidän mieltään, kunhan he vain saivat olla kahdestaan. Kunhan he vain saivat rakastaa. Mutta sitten tuli risteys, jossa polku haarautui. Haarautui kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa polku katosi varjoihin, yhä syvemmälle metsään, missä puut kasvoivat tiheämmin ja valo himmeni. Toinen polku taas veisi heidät ylävälle maalle, missä aurinko paistoi ja missä puut kasvoivat vahvoina,  mutta hyvin harvakseltaan. Toisessa tiheät kuuset ja toisessa havisevat lehtipuut. Niin kääntyi menninkäinen päivänsäteen puoleen. - Enää meitä ei vanha ristiriitamme vainoa, sillä minä v

En voi sanoa kärsineeni lakosta. Pyöräilin vain kotiin kaatosateessa ja ukkosessa. Myrskyssä ja tuulessa. Pyöräilin, koska julkiset eivät kulkeneet. Koska Suomi osoitti mieltään. Farkut liimautuivat jalkoihini nihkeinä ja kylminä. Sukkani ja kenkäni painoivat puolet enemmän kuin mitä yleensä. Autot roiskivat kuraa päälleni ja muut liikkeellä olijat katsoivat minua vihaisesti, aivan kuin olisi täysin minun syytäni, että satuimme olemaan tässä lakkotilassa. Tilassa, jossa ihmiset ajettiin tekemään luovia ratkaisuja. Ratkaisuja mitä he yleensä eivät tehneet. Sotkin siis polkimiani mitä jalosta pääsin. Silti tuntui, etten liikkunut yhtään mihinkään. Olin uupunut ja valuin vettä kylmissäni ja hengästyneenä. Auto meinasi ajaa ylitseni ylittäessäni tietä, ja meinasin törmätä toiseen pyöräilijään. Salamat välähtelivät ajoittain taivaalla ja koko ajan jyrisi. Katukiveys tuntui tänään korkeammalta kuin yleensä. Hienoa, että Suomi osoittaa mieltään. Niin kuin lapsi, joka ei saa tahtoaan läpi ka

Keinu vaa. Mä keinutan sua. Oot lapsi vasta. Oot kaunis. Mä rakastan sua. Ja sun siniset silmät on intoo täynnä. Niissä on onnee. Ne ei kyseenalaista. Tarina hylätyille. Niille, jotka ovat jääneet yksin. On vain askeleita. Kädet taskussa. Ilmeettömyys. Kivien potkimista. Pilvet kulkee taivaalla yhä. Ihmiset nauravat yhä. Bussit kulkevat, leffat pyörivät. Mut hylätty näkee sen kaiken. Hän ei kuulu noihin asioihin. Hylätty haluaisi juosta, muttei jaksa. Hylätty istuu hiljaa ja tuijottaa tähtiä. Katsoo miten oma hengitys kohoaa taivaalle. Tunnustelee kylmyyttä ihollaan. Mutta mitä on tää kaikki? Missä oma paikka, kun kaikki kääntävät selkänsä? - Minne sä meet? - Ulos vaan. Laitan kuulokeet korville ja suljen ulko-oven. Käärin hihat, mutta ne tippuvat melkein heti uudelleen. Laskeudun portaat varomattomasti ja nopeasti. Rapussa olevien ovien takana on hiljaista. Tai ainakin niin hiljaista, etten kuule kuulokkeiden läpi mitään. Pääsen alimpaan kerrokseen. Askeleet kaikuvat

Nousen portaat varovaisesti. Aivan kuin olisin vieras. Askeleeni kaikuvat silti heikosti rapussa. Kannan mukanani matkalaukkua, joka on täynnä ja painava. Kaulakoruni on kylmä paljasta ihoani vasten, sillä ulkona oli ollut lämpöä vain muutamia asteita. Takkini kahisee ja taskussani olevat esineet painavat reisiäni. Hiuksissani on kosteita sadepisaroita. Kello on jo niin paljon. Olen odottanut koko illan. Olen ollut kärsimätön. Tehnyt asioita uudestaan. Kävellyt edestakaisin. Tuijottaen ikkunasta etsien sitä yhtä hahmoa. Sitä hahmoa, joka oli lähtenyt pois. Sitä hahmoa, joka oli luvannut palata. Suin hiuksiani taas. Riennän peilin eteen. Laitan lisää huulipunaa. Olen menossa keittämään kahvia, mutta huomaan keittäneeni sitä jo. Varmistan, että kaikki kynttilät on sytytetty. Laitan television päälle. Katson hetken frendejä. Sitten suljen sen uudelleen. Heittäydyn sohvalle ja naputtelen kaukosäätimellä sohvan käsinojaa. Hengittäminen on vaikeaa. Ahdistaa. Mitä minä sanon. Mitä minä teen

Oli tie. Niin pitkä, että vasta kilometrin ja yhden metrin korkeudesta näit sen päästä päähän. Tie oli vanha ja kulunut. Mutta se oli suorempi ja tasaisempi kuin kiitorata. Sitä reunustivat molemmilta puolilta metsä. Tähän aikaan aamusta sillä pyöri sakeaa sumua, pilviä maanpäällä. Nyt näen miten tuolle tielle kääntyy auto. Keltainen ja vanha. Sen moottori on äänekäs. Se rikkoo aavemaisen hiljaisuuden julmasti. Törkeästi. Jokainen eläin kilometrien säteeellä kuulee auton tulon, ja niiden ei tarvitse kääntää päätään, ja höristää korviaan kuullakseen. Kaikki kyllä kuulivat auton. Se kulki eteenpäin rivakasti. Sen vanhoilla nahkaisilla penkeillä istui neljä nuorta. He olivat olleet juhlissa. Kaikki olivat miehiä. Yksi heistä oli sammunut ja hän hengitti rauhallisesti ja vaihtoi aina välillä ärtyneen näköisenä asentoa. Autossa ei ollut hyvä nukkua. Yksi miehistä tuijotti ulos silmät suurina. Hän naputteli sormiaan. Mies oli levoton, koska halusi tupakalle. Aski hänen taskussaan painoi ju

Me ollaan kaikki kiinni näissä jaloissa ja käsissä. Meillä kaikilla on rajamme. Emme voi hypätä liian korkealta satuttamatta itseämme. Jos katsomme liian kauas emme voi nähdä asioita tarkasti. Me palelemme kun on kylmä, ja hikoilemme kun on kuuma. Me itkemme kun olemme surullisia ja nauramme, kun olemme onnellisia. Ihmisyys on rajoja täynnä oleva asia. Silloin kun haluaisimme lähteä pois, emme lähde. Silloin kun meidän pitäisi vastata jotakin, jäämme sanattomaksi. Ja siksi välillä unelmoinkin Siivistä, ja tuulesta niiden alle. Vapaudesta ja elämästä ilman huolia. Minä unelmoin siitä mitä olisi olla lintu. Minä voin pudota. Voin pudota mistä vain. Minä voin heittäytyä, pyöriä ilmassa, olla huoletta korkealla. Minun ei tarvitse pelätä. Koska minulla on siivet. Nyt allani on tori. Katson sitä korkealta. Seison ylväästi katonharjalla ja tarkkailen näkemääni. Näen eriväriset kojut. Niissä myydään hedelmiä, vaatteita, jotkut on kahviloita ja joistakin saa ruokaa Siellä on paljon ihm

En mäkää enne aina ollu lähtemäs. En pakenemas oven ollessa raollaan. Aamun ollessa hiljaisimmillaan. En mä ollu sellane. Mut kulkurit tekee kulkureita. Niin se menee. Menetys teki musta pelokkaan. En uskaltanut enää jäädä. Pelkäsin kaiken toistuvan. Ja niin mä aina lähdin. Juuri ajoissa. Ja vähän liia myöhään. Helpotusta tuntien siitä, että olin taas vapaa. Ja pahaa omatuntoo, siitä mitä olin jättäny taakse. Sillä lähteminen ei ollu koskaa helppoa. Sen verran voin sanoo. Mutta takaisin palaaminen se vasta vaikeaa ois ollut. Olisi pitänyt nöyrtyä. Palata omia askeliaan takaisin, häntä koipien välissä. Niin kuin moneen muuhunkin asiaan, siihenkään musta ei ollut. Lähdin aina. Mutten palannut. Vaikka kaipasinkin. Ja sit vastaan tulit sä. Mikään ei tuntunut siltä kun ennen. Poika ei meinannu pysyy pöksyissään. Mut kokoajan kelasin. Mitä jos tää kaikki päättyy. Katoin sun untas. Sitä miten söpösti sä nukuit. Mietin satuttaisko se sua pahasti, jos lähtisin. Halusin olla sun vierellä kun h

Ei sitä huomaa kukaan. Miten nuori poika nousee ensin hitaasti vuoteeltaan ja pukee varovaisesti päällee.  Sydän pamppaillen. Kun viimeinenkin sukka on jalassa, poika avaa mahdollisimaan hitaasti ja varovaisesti huoneensa oven. Koko talo on pimeä. Poika hiipii nukkuvan talon läpi. Hän yrittää pitää hengityksensä rauhallisena.  Nyt ei auttanut jäädä kiinni.  Lopulta poika pääsee avonaiselle parvekkeen ovelle. Hän ylittää kynnyksen sulavasti ja notkeasti. Poika pääsee ulos viileälle nurmikolle parvekkeen kautta, joka on tarpeeksi matalalla jotta siitä voi hypätä alas. Adreliaani pumppaa hänen suonissaan. Pojan nimi on Ville. Hämärässäkin pystyt erottamaan hänen lyhyet pystyssä olevat hiuksena. Kapean leukansa. Ja solakan vartalon. Jokainen ääni tuntuu Villestä kuin tärykorvia särkevältä laukaukselta. Hänen askeleensa tömisivät. Kohta Ville oli poissa pihapiirinsä läheisyydestä.  Taas hän oli karannut. Mutta miksi? Miksi hiippailla vaivihkaa yöllä ulos, kiinnijäämisen riskin ollessa häl

Näytän teille jotain. Ehkä olette saattaneet nähdä hänet joskus, ja siinä tapauksessa kuulette saman jutun uudestaan. En kuitenkaan usko, sillä vaikka hän on melko näkyvällä paikalla, joka päivä samaan aikaan, niin kovin moni ei halua huomata häntä. Mutta siellä hän on. Niin kun sanoin, hän on siellä joka päivä koulun jälkeen. Alue, jolla hän istuu on aidattu. Aita on vanha ja metallinen, vääntyillyt sieltä täältä ja siinä on muutamia reikiä. Aita on ruostunut joistakin kohdista, ja siinä on paljon sellaisia väkäsiä, joihin voi satuttaa itsensä, tai johon vaatteet voi jäädä kiinni. Tuo aita ympäröi isoa aluetta asfalttia. Kuivaa asfalttia, vanhaa ja harmaata. Melko tasaista, mutta asfaltti on sieltä täältä halkeillut ja sitä on paikattu pienillä uusilla asfaltin paloilla. Kaikkein järkevintä olisi tietenkin vetää siihen kokonaan uusi asfaltti, mutta kukaan ei edes uskaltanut ajatella moista. Se olisi liian kallista. Ja turhaa. Mutta aivan keskellä asfalttia istuu hahmo. Ja kun seura